Kun ei yllämainituista paavien kehotuksista pakanoitten vastustamiseen ollut apua, kääntyi Gregorius IX Kalpaveljesten puoleen, pyytäen heitä lähtemään Suomeen ja käyttämään voittoisaa miekkaansa siellä sorretun katolisuuden puolustukseksi (1232). Hän pyysi heitä neuvottelemaan Suomen piispan kanssa, miten tehokkaasti voitaisiin vastustaa noita voimallisia vihollisia, luvaten heille täydellisen synninpäästön, jos lähtisivät semmoiselle ristiretkelle. Nämä toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet. Päinvastoin luopuivat tähän aikaan Hämäläisetkin kristinuskosta, harjoittaen mitä kauheinta raakuutta ja väkivaltaa kristittyjen veljiensä alueilla. Gregorius kertoo eräässä kirjeessä vuodelta 1237, että he lähikansojen yllytyksistä olivat kiihtyneet aivan hillitsemättömään vihaan kristityltä kohtaan, uhranneet kastetuita lapsia epäjumalilleen, ajaneet aikaihmisiä puiden ympäri, kunnes heittivät henkensä, puhkaisseet papeilta silmät, silvonneet jäsenet sekä polttaneet toisia oljilla peitettyinä tulessa. "Herran käsi" huudahtaa vanha paavi "on istuttanut viinimäen, jota Hänen poikansa veri on kostuttanut, jotta istutus Vapahtajan kyljestä juoksevan puron hedelmöittämällä kasvaisi viiniä, jonka suloinen neste tuottaisi puutarhan korkealle istuttajalle iloa; mutta, oi surkeutta! Tätä viinimäkeä hävittää nyt metsäsika perin pohjin; peto turmelee sitä. Sillä kansa nimeltä Hämäläiset, joka suurella vaivalla ja innolla joku aika sitten saatiin kääntymään katoliseen uskoon, on nyt lähellä asuvien ristin vihollisten yllyttämänä palannut entisen villityksensä uskottomuuteen ja muutamien barbaarien kera perkeleen avulla juurinensa hävittänyt Jumalan kirkon uuden istutuksen Hämeessä". Gregorius pyytää Ruotsin pappeja kaikkialla varoittaen kehottamaan mannermaan ja saariston kristityltä ristisotaan noita uskonheittoja ja barbaareja vastaan, luvaten jokaiselle ristiretkeläiselle synninpäästön. Vihdoinkin ryhdyttiin tehokkaisin toimiin, niin että v. 1240 suuri ristijoukko saatiin kokoon. Siinä kerrotaan olleen paitse Ruotsalaisia ja Norjalaisia myöskin Varsinais-Suomen ja Hämeenkin miehiä sekä joukko pappejakin. Tarkoitus oli näet kastaa voitetut pakanat ja kreikanuskoon kuuluvat katolisen kirkon uskoon. Jättäen pakanalliset Hämäläiset sikseen, kulki ristijoukko Novgorodia kohti. Syytä oli toivoa hyvää menestystä tälle yritykselle, sillä juuri samaan aikaan uhkasivat Mongolilaisetki, jotka vastikään olivat laskeneet melkein kaikki Venäjän ruhtinaskunnat valtansa alle, Novgorodia. Mutta Herra oli toisin päättänyt. Aleksanteri Newski kokosi Novgorodilaisten sotavoimat, joilla hän perin pohjin voitti ristiarmeijan Nevajoen luona. Tappelun kerrotaan olleen hyvin verisen ja Ruotsalaisten sotajoukosta kaatuneen paljon miehiä. Murtunein voimin täytyi ristijoukon paeten palata kotia. Yhtä huonosti päättyi saksalaisten ritarein Virosta seuraavana vuonna Novgorodilaisia vastaan tekemä ristiretki. Murtumatonna uhkasi pakanuus yhä edelleen kristittyjen Suomalaisten itäistä rajaa, ja kreikkalainen kirkko levitti oppiansa Itä-Suomessa. Katolisen kirkon tulevaisuus maassamme peittyi jälleen epätoivon pimeään.

Näiden kovien onnettomuuksien häiritsemänä likeni Tuomas piispan elämän ilta. Monissa myrskyissä, joissa tavalliset miehet heti olisivat sortuneet, oli hän seisonut jäykkänä, murtumattomana, vaan jo alkoi hänkin horjua. Itseään säästämättä oli hän uhrannut kaikki voimansa Suomen kirkon hyväksi, toivoen saavansa nähdä vaivaloisen työnsä hedelmiä. Vaan mitä oli hän saanut aikaan, kuinka surkeasti olivat hänen toiveensa pettyneet! Hävittävä rajuilma likeni likenemistään Suomen kirkkoa, uhaten perikadolla hänen työtään. Miten voimaton hän oli, kuinka kykenemätön vaaraa estämään! Neuvotonna seisoi nyt tuo tähän asti jäntevä piispa, turvatonna kuni häälyvä ruoko ajan myrskyissä. Ja kaikkiin näihin onnettomuuksiin liittyi vielä omantunnon syyttävä ääni, joka nuhteli veripunaisista synneistä. Tuomas oli nim. Väärentänyt erään paavinkirjeen ja jossakin tilaisuudessa, kentiesi papillista tuomarinvaltaansa harjoittaen, antanut silpoa muutamaa ihmistä niin kovasti, että onneton seurauksista kuoli. Haikein sydämmin tunnusti hän paaville syntinsä, pyytäen eroa virastaan. Tämä pyyntö myönnettiin, ja v. 1245 luopui Tuomas murtunein voimin Suomen hiippakunnan hoidosta.

Suuren miehen vaikuttimia ei ole helppo arvostella, etenkin kun hänen tekonsa yksityisseikat ovat vähän tunnetut. Emme kuitenkaan erehtyne, jos väitämme, että Tuomas piispan katumus, joka silminnähtävästi oli tehokkaana syynä hänen eronpyyntöönsä, ei ollut tuota tavallista laatua, joka saa pintapuoliset ihmiset piankin syntinsä unohtamaan, vaan syvempää. Kernaasti myönnettäköön, että yllämainittu julma teko, joka kuitenkin sekin on arvosteltava keski-ajan katsantotavan mukaan, todistaa Tuomaan olleen rajuluontoisen miehen, vaan mies hän oli, ja ennenkuin hän tunnusti itsensä mahdottomaksi istumaan piispanistuimella, jota hän niin suurella kunnialla oli edustanut, oli hänen täytynyt nöyrtyä ja nöyrtyä syvään. Sillä epäluotettavalta näyttää se luulo, että toivottomuus Suomen kirkon tulevaisuuden suhteen olisi ollut pääsyynä hänen luopumiseensa piispanvirasta. Kolmattakymmentä vuotta oli Tuomas piispa vaaroja pelkäämättä seisonut, taistelutantereella miten olisi hän vanhoilla päivillään pelosta lähtenyt pakoon? Mutta kun omatunto saa synnistä tuomita, silloin uupuu rohkeakin uskaliaisuus. Ja tältä kannalta tahdomme arvostella Suomen ensimmäistä varsinaista piispaa, seuratessamme häntä Visbyn luostariin, missä hän vielä muutamia vuosia munkkina taisteli sisällistä, ihmisiltä salattua taistelua, jonka tuomarina Herra yksin on. Tuomas kuoli Visbyssä v. 1248.

XXI.

Birger jaarlin ristireti Suomeen.

Herra tekee pakanain neuvot tyhjäksi: Hän saattaa kansain ajatukset turhaksi. Ps. 33: 10.

Jos milloinkaan, tarjosi aika Tuomas piispan virastaan luopumisen jälkeen tilaisuutta Suomen pakanallisille asukkaille ja heidän itäisille liittolaisilleen tarttumaan aseisin maan lounaisessa osassa asuvia kristityltä vastaan. Ristijoukon suuri tappio Nevajoen luona teki katolisen kirkon ystävät toivottomiksi, lisäten samassa määrässä heidän vihollistensa urhoollisuutta, eikä kuulunut enää Turun piispanistuimelta Tuomaan urhoollisuuteen kehottava ääni. Poistunut on näyttämöltä tuo jäntevä paimen, joka Aurajoen rannalta puhui vakavia sanoja taisteluun vihitylle laumalleen, ja masentuneet ovat hänen seurakuntansakin voimat. Mutta miten uhkaava vaara olikin, ei sortunut Suomen seurakunta nytkään. Herra riensi sen avuksi, "tehden pakanain neuvot tyhjiksi".

V. 1248 kävi paavin legaatti, Sabinan kardinaali-piispa Vilhelm Ruotsissa, tarkastamassa maan kirkollisia asioita. Pitkälliset sisälliset metelit olivat nim. Suuressa määrässä häirinneet kristinuskoa läntisessä naapurimaassamme sekä estäneet sikäläisen kirkon järjestämistä kristikunnan erämaissa käytännössä olevien ohjesääntöjen mukaan. Vilhelm piti kirkolliskokouksen Skenningen kaupungissa (1248), missä maan kirkolliset olot tarkemmin määrättiin. Muun ohessa säädettiin tässä tilaisuudessa pappien naimattomuus Ruotsissakin noudatettavaksi laiksi. Kun kokous oli päättänyt työnsä, kävi kardinaali erittäin kuninkaan puheilla, ja luultava on, että hän kehotti häntä ristiretkeen Hämäläisiä vastaan, sillä näiden luopuminen kristinuskosta ja Suomen kirkon tukala asema oli, kuten tiedämme, Roomassa hyvin tunnettu.

Ruotsin mahtavin mies oli siihen aikaan Bjälbon jaarli Birger Maununpoika. Hän oli nainut kuninkaan sisaren, ja maan hallitus oli kokonaan hänen käsissään. Vilhelm Sabinalainenkin mainitsee eräässä Skenningen kokouksen jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä, että Birger melkein yksin hallitsi Ruotsia. Järjestettyään valtakunnan sisällisiä oloja, päätti tämä mahtava ja jäntevä mies lähteä ristiretkelle Suomeen. Siihen vaativat häntä tehokkaasti Ruotsin valtiollinen etu ja uskonnollisiin urotöihin taipuva ajanhenki, jonka lapsi hän oli.

Ruotsalainen kronika pukee kertomuksen tästä ristiretkestä, joka tehtiin v. 1249, runon viehättävään muotoon. Se kertoo, miten sankarit, suuren tehtävänsä innostuttamina, ottivat isien ruostuneet miekat seinästä taistellaksensa Jumalan kunniaksi, jättäen vaimonsa ja morsiamensa rannalle itkemään ja purjehtien iloisina vieraille maille. Onnellisesti saapui Birgerin laivasto matkansa perille. Paikasta, jossa maalle astuttiin, ei kronika anna mitään tietoja. Eräs myöhempi kirjailija sanoo Birgerin saapuneen "Hämäläisten satamaan", vaan missä tämä oli, sitä ei ole voitu varmuudella päättää. Luultavinta on kuitenkin, että tuolla nimellä tarkoitetaan jotakin paikkaa Suomenlahden rannalla Hankoniemen itäpuolella. Hämäläiset asettautuivat vastarintaan, mutta joutuivat taistelussa tappiolle. Voitollisesti tunkeutui ristijoukko heidän sydänmaihinsa. Joka suostui antamaan kastaa itsensä, sai pitää henkensä ja tavaransa, joka yritti vastarintaa, sai surmansa ristiretkeläisten miekasta. Väkivalta tuki saarnaa, ja vastahakoisesti taipuivat Hämeen vapaat asukkaat vieraan vallan ja tuntemattoman uskonnon kuuliaisuuteen. Kolkko ja sumuinen on kristinuskon aamu Suomen synkissä saloissa, mutta päivä, jonka koittoa se ennustaa, on poistava sumut, sillä se on Herran armonpäivä.