Saavuttuaan Vanajanreitin varrelle, alkoi Birger rakennuttaa linnaa kristinuskon ja Ruotsin vallan tukeeksi Hämeessä. Vielä tänä päivänä kertovat tämän linnan, Kruununlinnan eli Hämeenlinnan vankat muurit kristityn Suomen asukkaille, miten sitkeä pakanuuden valta isiemme maassa muinoin oli.
Tästä ajasta alkaen taipuivat Hämäläiset vähitellen kristinuskoon. Ainakaan eivät aikakirjat enää kerro heidän yrittäneenkään mitään yleisempää kapinaa Ruotsin valtaa vastaan. Jätettyään "kristittyjä miehiä maahan", purjehti Birger jaarli seuraavana vuonna takaisin Ruotsiin, jonka valtiolliset olot vaativat hänen läsnäoloaan. Kirkollisessa suhteessa liitettiin Hämäläisten maa Suomen hiippakuntaan, joka samassa tuli likeisempään yhteyteen Ruotsin valtakuntaan. Birger omisti nim. Ruotsin kruunulle sen veron, jonka Suomalaiset siihen asti olivat maksaneet piispallensa. Muuten on tunnettu, että tämä merkillinen mies, jonka nimi on etevimpiä Ruotsin historiassa keski-aikana, laati valtakunnalle monta aivan tärkeää lakia, joiden suojassa kristinuskolle koitti turvallisempi tulevaisuus. Hän näet sääti, että sisaren (naisilla ei sitä ennen ollut mitään perimisoikeutta) piti periä puolet veljen osasta, sekä vahvisti "koti-, kirkko- ja nais-rauhan". Nämä lait, joita vähitellen aljettiin noudattaa Suomessakin, tarjosivat kirkollemme vielä vankemman tukeen, kuin Kruununlinnan kivimuurit, valmistaen samalla kansan sydämmissä jaarlille muiston, joka on valloittajan mainetta suurempi.
XXII.
Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
— — — miksi te elävätä kuolleitten seassa etsitte?
Ei hän ole täällä, mutta nousi ylös. Luuk. 24: 5-6.
Maallisen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle oli paavikunta kohonnut. Miltei koko kristikunta oli nöyrtynyt ehdottomaan kuuliaisuuteen. Kukistunut oli Hohenstauffien suku, Saksassa vallitsi ääretön sisällinen sekasorto, joka kauan oli uuvuttava sen voimia, Englanti oli Rooman yliherruuden alaisena, voimatta sitä vastustaa, puhumattakaan pienemmistä valtakunnista, joiden korkein laki paavin käsky oli. Yksi ainoa valtakunta oli vielä kukistamatta, nim. Franska. Mutta juuri tästä maasta oli paavikunta ennen pitkää saava kovia iskuja, joita kostamaan sen voimat eivät riittäneet. Ennenkuin tämä taistelu alkaa, vallitsee muutamia vuosikymmeniä näennäinen rauha, jonka kestäessä "Pietarin jälkeiset" laativat lakeja maailmalle. Mutta että paavikuntaa uhkaava käänne on tapahtumaisillaan kristikunnan koko katsantotavassa, sen näemme vuosi vuodelta yhä selvemmin. Ei voi paavikunta enää estää ajan virtaa etsimästä uutta uraa. Vahvat ovat salvat, vaan nuo kohoavat aallot särkevät ne vihdoinkin.
Kolmannentoista vuosisadan keskipaikoilla hallitsi Franskaa Ludvig IV, joka historiassa on tunnettu liikanimeltä "Pyhä". Arvosteltuna keski-ajan katsantotavan mukaan ansaitsee hän epäilemättä tämän nimen. Lapsuudestaan oli hän oppinut rakastamaan Herraa ja karttamaan syntiä, ja kuninkaaksi päästyään (1226), pyrki hän aina ollaksensa kansallensa kristityn esikuvana. Hän oli lempeä ja armelias kärsiviä ja köyhiä kohtaan, jumalattomille ankara. Ei kirousta milloinkaan kuulunut hänen huuliltaan, vaan usein nähtiin hänen rukoilevan ja ylistävän Jumalaa. Myötä- ja vastoinkäymiset piti hän Herran armonosotteina, tyytyen kärsimisten päivinä Hänen kuljetukseensa ja nöyrtyen menestyksen aikoina kiittämään kaikkien hyvien lahjojen antajaa. Pyhän kirkon kuuliaisena poikana tunnusti hän kerta viikossa rippi-isälleen syntinsä, paljastaen vapaaehtoisesti usein selkänsä hänen ruoskittavakseen. Sanalla sanoen, Ludvig oli keski-ajan kristityn ruhtinaan kaunis esikuva.
Tämmöinen mies oli omiaan jatkamaan kristikunnan vielä ratkaisematonta taistelua uskottomia vastaan, hän kun sitä paitse oli mahtavan valtakunnan hallitsija. Ludvig sairasti paraikaa kovaa tautia, kun Euroopaan saapui se surusanoma, että Kovaresmialaiset, eräs raaka ja sotaisa kansa, jonka Egyptin hallitsija oli ottanut palvelukseensa, olivat valloittaneet Jerusalemin, surmanneet sen asukkaat, hävittäneet pyhän haudan ja kaivaneet kuningasvainajain luut haudoista (1244). Tämän kuultuansa, vaati hurskas kuningas heti, että hän merkittäisiin ristinkuvalla, päättäen lähteä taisteluun uskottomia vastaan. Tultuansa terveeksi, ryhtyi hän heti toimiin. Mutta aika oli jo muuttunut. Vaikea oli hänen saada valtakuntansa mahtavia yritystä kannattamaan. Jo alkoi kristikunta kyllästyä noihin turhiin taisteluihin Palestinan omistamista varten. Tuo rajaton uskonnollinen innostus, joka ennen sai jos kuinka suuret ristijoukot liikkeelle, on ollut unennäköä vain. Sen viehättävät kuvaelmat alkavat haihtua, kun yö vähän valkenee. Ludvig sai kuitenkin vielä kokoon melkoisen ristijoukon. Se lähti liikkeelle v. 1248. Uhaten lähestyi se Egyptiä, joka oli kokonaan joutua sen käsiin. Mutta Kairon luona kärsi Ludvigin armeija kovan tappion, ja hän itse joutui tuhansien sotilasten kera vangiksi. Kun hän sitten, suuret lunnaat maksettuaan, pääsi vapaaksi, jatkoi hän matkaa Palestinaan. Siellä viipyi hän neljä vuotta, tuumien kristittyjen vallan vahvistamista itämaissa, kunnes loppuneet varansa, pieneksi supistunut sotajoukkonsa sekä sanoma äitinsä kuolemasta pakottivat hänen palajamaan kotia (1254).
Mitä Ludvigin suhteesen paaviin tulee, sopisi olettaa hänen nöyrästi mukaantuneen Rooman vallanhimoisten vaatimusten mukaan. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Päinvastoin vastusti hän jyrkästi esim. Niitä veronmaksuja, joita paavi tapansa mukaan vaati Franskastakin. Hänen jumalanpelkonsa oli syvällistä laatua, se vaati häntä suojelemaan alamaisiaan Rooman saaliinhimolta. Tässäkin huomaamme sen ajan enteitä, joka omantunnon vaatimana pyrkii vapaaksi Rooman orjuudesta. Vastarinta ei koske kristinuskoa eikä kirkkoa, sillä ken on ehdottomammin tahtonut olla niille kuuliaisena, kuin tämä kuningas, vaan Roomaa, paavikuntaa. Se on merkillinen ajan enne, että hurskas Ludvigkin asettuu tälle kannalle.