Mutta elämänsä viimmeiset päivät uhrasi Ludvig kuitenkin kuolemaan tuomitun aatteen hyväksi. Haikein sydämmin muisteli hän pyhää maata, joka nyt miltei kokonaan oli uskottomain käsissä. Vaikka hänen ruumiinvoimansa jo olivat niihin määrin riutuneet, ettei enää auttamatta päässyt hevosen selkään, päätti hän vielä lähteä ristiretkelle. Näin asiain ollen, ja kun sitä paitsi ei Franskan kansa yritystä kannattanut, ei ollut siitä paljo toivomista, Ristijoukko lähti kuitenkin liikkeelle v. 1270. Kaikki hämmästyivät, kun huomasivat, että kuningas pyrkikin Tunesiaan, ja ennustivat onnetonta loppua koko yritykselle. Syynä tähän omituiseen matkasuunnitelmaan oli se, että Kaarle Anjoulainen oli kehottanut veljeään, Ludvig IX:ttä, pakottamaan Tunesian hallitsiaa, joka ennen oli maksanut Sicilialle veroa, vaan lakannut sitä suorittamasta, kuuliaisuuteen. Laivasto saapui onnellisesti Afrikan rannalle, vaan kun Siciliasta luvattua apua ei kuulunut, alkoi yritys päivä päivältä näyttää yhä toivottomammalta, etenkin kun rasittava kuumuus synnytti vaarallisia tauteja Ludvigin armeijassa. Vihdoin sairastui kuningaskin. Tämän elämän eksyttävät unelmat poistuivat poistumistaan hänen mielestään, antaen sijaa ijankaikkisen autuuden tosi toivolle. Luoden silmänsä taivasta kohti, odotti hurskas kuningas kädet ristissä rinnallaan pelastumisensa hetkeä. Se joutui Elokuun 29 p. 1270. Hänen viimmeiset sanansa olivat: "Herra, minä lähden sinun huoneesesi; sinun pyhässä temppelissäsi tahdon minä rukoilla ja ylistää sinun nimeäsi".

Paavien istuimelle, joka Klemens IV:nen kuolemasta asti oli ollut avoinna, korotettiin v. 1271 Gregorius X. Hän koetti tukea paavikunnan horjuvaa valtaa määräämällä muun ohessa tarkkoja sääntöjä siihen suuntaan, ettei paavin valitsemista vastedes saataisi viivytellä. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1274 tehtiin se päätös, että paavinvaali oli toimitettava siinä kaupungissa, missä edellinen paavi oli kuollut. Niinikään laadittiin tässä tilaisuudessa ankaria sääntöjä, jotka estivät kardinaaleja viivyttelemästä paavia valittaessa, ja maallista valtaa velvoitettiin tarkkaan valvomaan näiden sääntöjen noudattamista. Tämä kyllä vielä ilmaisee paavikunnan mahtavuutta, vaan samassa kokouksessa lausuttiin myöskin mielipiteitä, jotka todistivat, että aika oli muuttunut. Kun nim. Kysymys ristiretkien jatkamisesta otettiin keskusteltavaksi, tuli piankin ilmi, ettei kristikunta enää kannattanut näitä yrityksiä. Kaikenkaltaisia esteitä tuotiin esille, jotka selvään osottivat, että innostus pyhän maan valloittamisen suhteen oli lannistunut, vieläpä kokonaan kuollut. Toiset vastustivatkin suoraan ristiretkiä, väittäen niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan. Ja tämä oli kova isku paavikunnalle, joka juuri ristiretkien aikana ja suureksi osaksi niiden kautta oli kohonnut mahtavuuden kukkulalle.

Tämän jälkeen eivät Europan kansat enää tee yrityksiäkään puolustaaksensa kristikunnan yhä pienemmäksi supistuvaa valtaa itämaissa. Kaupunki toisen perästä antautui pakanain käsiin, kunnes ainoastaan muutamat paikat, niiden joukossa Ptolemais, enää oli jälellä. V. 1291 ryntäsivät Sarasenilaiset viimmemainittua kaupunkia vastaan. Asukkaat taistelivat toivottomuuden hurjalla urhoollisuudella, mutta heidän täytyi antautua Toukok. 18 p:nä 1291 sekä luovuttaa nuo muutkin pienet turvapaikkansa, jotka tähän asti vielä olivat muistuttaneet kristittyjen vallasta Syyriassa, voittajalle.

Tällä tavoin päättyi tuo kristikunnan pitkä taistelu itämaissa, jonka tarkoituksena oli pyhän maan omistaminen. Sitä oli kestänyt 200 vuotta, ja noin 6 miljoonaa ihmistä oli siinä henkensä uhrannut. Ja turhat olivat kaikki nämä verrattomat ponnistukset: Palestina jäi pakanain käsiin. Niin — turhaa kyllä oli taistelu ollut, jos sitä vain tältä kannalta arvostellaan, vaan jos likemmin silmällemme ristiretkien seurauksia, oli tämän taistelun tulos äärettömän suuri. Yleinen historia opettaa meille, että ristiretket vaikuttivat tärkeitä muutoksia miltei kaikilla aloilla, laajentaen ihmisten katsantotapaa, luoden uusia oloja ja valmistaen uutta aikaa. Mutta koskeepa kysymys suoraan kirkkohistoriaakin. Kristikunta oppi ristiretkien kautta pitämään itseään yhtenä suurena kokonaisuutena, jonka tehtävänä oli taistella pimeyden valtaa vastaan. Se eksyi, luullessaan Jumalan valtakunnan ilmaantuvan tuommoisessa ulkonaisessa, silmin nähtävässä muodossa, jonka voima on miekassa ja sotajoukkojen paljoudessa, vaan tämän erehdyksen tähden emme saa itse ajatusta semmoisena halveksien tuomita. Todistaahan Herran sana, että Hänen seurakuntansa on yksi, ja Hän ennustaa itse, että vielä on tuleva aika, jolloin sanan täydellisessä merkityksessä on oleva "yksi lammashuone". Ristiretkien kautta juurtui tämä syvä totuus, joka kansainvaelluksen myrskyissä miltei kokonaan oli kadonnut kristikunnan katsantotavasta, uudelleen ihmisten sydämmiin, opettaen heitä veljinä tuntemaan toisiaan. Totta on, että paavit, jotka olivat näiden retkien alkuunpanijat, arvaamattoman suuressa määrässä niiden kautta kartuttivat valtaansa, salaten ihmisiltä yhä enemmän sen totuuden, ettei Herran valtakunta ole maallinen valtakunta, ja salaten heiltä Kristuksen, neuvomalla heitä polvistumaan "Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa. Mutta juuri ristiretket saarnasivat valtaavasti paavia vastaankin, ja kun kristikunta vihdoin toivotonna niistä luopui, niin oli sen luottamus paaviin saanut tuntuvan iskun. Hän ei enää ollut sen silmissä erehtymätön.

Kauan etsi eksynyt, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut ja maallisiin mieltynyt kristikunta Herraa haudasta. Mutta niinkuin vanhan liiton hämärä käsitys tämän haudan ääressä kirkastui pääsiäisaamun valossa, niin oppi keski-ajan kristikuntakin siellä käsittämään tuota suurta sanomaa "ei hän ole täällä, mutta nousi ylös". Miettien tätä totuutta, luopuu se hakemasta Herraa paavikunnan neuvomalla tiellä ja, luoden silmänsä taivasta kohti, etsii se rukoillen ja kolkuttaen hengessä, kunnes se vihdoin Hänen löytää.

XXIII.

Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet. Tuomaslaiset ja
Skotuslaiset.

— mistä taito löytään, ja kussa on ymmärryksen sija? Job. 28: 12.

Skolastisuuden nuoruudenaikaa, jonka etevimmistä edustajista ennen olemme kertoneet, seurasi sen varsinainen kukoistus. Aristoteleksen teokset, joista skolastikot, niinkuin jo ennen on mainittu, lainasivat järjestelmänsä muodon, tulivat latinalaisen keisarikunnan synnyttyä tunnetuiksi länsimaissakin, näitä teoksia kun nyt aljettiin kääntää latinaksi. Ne herättivät tiedonhalua ja loivat uutta elinvoimaa tieteellisiin harrastuksiin, kääntäen ihmisten huomioa elämän meluavista ulko-oloista miettimisen hiljaiseen työnalaan, joka, jos mikään, kaipasi viljelyä. Suuri on tieteen merkitys inhimillisen kehityksen historiassa aina ollut, mutta semminkin kaipasi mielikuvituksen ja luulojen valtaan eksynyt keski-aika kipeästi tieteellisen miettimisen apua voidaksensa huomata ajan kipeimpiä tarpeita uskonnollisellakin alalla. On kyllä totta, että skolastikkojen mietteet tarjosivat kättä uskonnon erehdyksille, ne kun ottivat kannattaaksensa ja tukeaksensa kirkon väärälle uralle eksynyttä oppia, mutta juuri tällä tavoin valmistivat ne, niinkuin jo ennen olemme huomauttaneet, tietä uskonpuhdistukselle, vaatien ihmisiä myöntämään, että moni kirkon kannattama uskonkappale järjenkin vaa'alla punnittuna oli arveluttavan keveä. Jo tästäkin syystä ovat keskiajan tieteelliset yritykset, puhumattakaan niitten suoranaisesta hyödystä uskonnon palveluksessa, erinomaisen tärkeät. — Mainittakoot tässä muutamat kolmannentoista vuosisadan etevimmistä tiedemiehistä.

Ensimmäinen skolastikko, joka, käyttäen hyväkseen koko Aristoteleksen filosofiaa, tieteellisesti tarkkaan esitteli kirkon opin, oli Aleksanteri Halesista (k. 1245). Ottaen selvittääksensä kuuluisan Pietari Lombarduslaisen mietteitä, kehitti hän laveassa teoksessa tämän mielipiteitä, asettuen jyrkkään silloisen katolisuuden kannalle muidenkin opinkohtien suhteen, joiden johdonmukaista esittelemistä Lombarduslainen vielä oli epäillen karttanut. Aleksanteri oli hyvin oppinut mies, ja hänen teoksessaan tapaamme monen syvämietteisen ja valoisan ajatuksen, vaan huomaammepa siinä monta arveluttavan heikkoakin puolta. Ei siinä kylliksi, että hän kirkon opin kuuliaisena kannattajana monessa kohden puhui raamattua vastaan, hänen miettimisensä keksi uusiakin erehdyksiä, joista ei kirkkoa saa syyttää. Oudolta tuntuu tosiaan, kun kuulemme tämän etevän tiedemiehen, joka on ottanut selvittääkseen ja tarkemmin määrätäkseen kirkon opinjärjestelmää ja esim. Uskon ja tieteen suhteesta toisiinsa lausuu niin monta jaloa ajatusta, eksyvän tutkimaan, millä tunnilla Aadam lankesi syntiin, liikuttiko käärme itse kieltään vai perkelekö y.m. Senkaltaisia hyödyttömiä ja harhateille johtavia kysymyksiä, joista ei voi olla kuin haittaa ja vahinkoa.