Kolmannentoista vuosisadan tiedemiehet olivat kerjäläismunkkeja. Aleksanteri Halesista esim. Kuului Fransiskanein munkkikuutaan, ja vähän myöhemmin astui Dominikaneinkin riveistä esille eteviä oppineita. Emsimmäinen näistä oli Albertus, joka suuren oppinsa ja terävän järkensä tähden sai liikanimen "Suuri". Suurimman maineensa saavutti hän opettajana Pariisissa ja Kölnissä. Hänenkin teoksissaan tapaamme kuitenkin tiedemiehen syvien mietteiden rinnalla monesti lapsen turhia loruja. Albertus kuoli v. 1280.
Dominikanein etevin teologi oli Tuomas Aqvinolainen. Hän vaikutti opettajana monessa kaupungissa, Pariisissa, Roomassa, Neapelissa y.m., ja tavattoman lukuisa oli aina hänen kuulijakuntansa. Vaikka hän edustaa ajan uskonnollista katsantotapaa ja yleensä hyvinkin orjallisesti kehittää kirkon kuolleisin kaavoihin jähmettynyttä oppia, lausuu hän toiselta puolen joskus siitä jyrkästi poikkeaviakin mielipiteitä. Tämä ristiriitasuus ei kuitenkaan tuottanut hänelle vainoa kirkon puolelta, joka seikka on sitä huomattavampi, kun hänen poikkeuksensa katolisesta opista eivät suinkaan koske syrjäkysymyksiä. Tuomas oli hyvin mieltynyt Augustinukseen. Hän kannatti esim. Suuren kirkkoisän oppia perisynnistä, jolle katsantotavalle kirkko, kuten tiedämme, jo aikoja sitten oli vieraantunut. Vanhurskauttamisesta puhuessaan, eksyi hän kuitenkin siihen sekottamaan oppia pyhityksestä, siten himmentäen itseltään ja muilta sen suuren totuuden, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä ainoastaan uskon kautta Jesukseen Kristukseen. Yhteydessä tämän erehdyksen kanssa ovat hänen väitteensä kirkon liikatöiden koskevan opin puolustukseksi.
Tuomas Aqvinolainen oli tavattoman tuottelias kirjailija. Etenkin siveysopin alalla on hän vaikuttanut paljon. Epäilemättä on hän tiedemiehenä toimittanut paljon hyvää, mutta aikansa kipeintä uskonnollista tarvetta ei hän nähnyt. Ei tiede semmoisena voinut kristikuntaa herättää synnin unesta, ei uskonnollinenkaan tiede, vaikka kuinka syviä kysymyksiä se olisikin miettinyt, kun se nimittäin ei etsinyt viisautta ensiksi ja viimmeiseksi pyhästä raamatusta, joka on elävän totuuden ainoa lähde. Senaikuiset ihmiset, kertovat Tuomaan joka päivä polvillaan rukoilleen Pyhän Hengen valoa Jumalalta. Mihin määrin tämä valo, jota Herra kaikille ihmisille tarjoo, pääsi valaisemaan hänen omaa sydäntänsä, sen tietää vanhurskas tuomari yksin, mutta että keski-ajan pimeys luo synkät varjonsa hänen kirjoihinsa, estäen ihmisiä niistä löytämästä evankeliumin aarretta, se on kirkkohistorian todistus tästä oppineesta, syvämietteisestä tiedemiehestä. Tuomas Aqvinolainen kuoli v. 1274 matkalla Lyonin kirkolliskokoukseen.
Samana vuonna siirtyi ajasta ijankaikkisuuteen eräs toinen etevä tiedemies, fransiskanimunkki Bonaventura. Häntäkin kiitetään erinomaisen hurskaaksi mieheksi. Ihalilijansa sanoivat häntä "Israeliitaksi, jossa ei Aadam ole syntiä tehnyt". Tuo on keskiajan pintapuolista, synnin painavalle kysymykselle vieraantunutta puhetta, joka ei kaipaa vastaväitöstä, vaan vaativatpa hänen kirjansa ja hänen sepittämänsä virtensä, joita on käännetty monelle kielelle, jälkimaailmankin myöntämään, ettei hän suinkaan ollut vieras kristinuskon salaisuuksille, vaan päinvastoin niihin hyvinkin perehtynyt. Niinpä on hän esim. Lausunut monta syvää ajatusta Jumalan rakkaudesta. Bonaventura oli hyvin taipuvainen mystillisyyteen ja puhuu usein mystikkojen tapaan, vaikka hän noudattaa skolastikkojen tieteellistä esitystapaa ja senvuoksi luetaan näihin. Vuosi vuodelta ilmaantui Dominikanein ja Fransiskanein katsantotavassa yhä enemmän erinkaltaisuutta. Edelliset omistivat Tuomas Aqvinolaisen opin, viimmemainitut sitä vastoin ottivat kannattaaksensa niitä mielipiteitä, joita tapaamme fransiskanimunkin Johannes Duns Skotuksen (k. 1308) opinjärjestelmässä. Täten jakaantui skolastisuus kahteen toinen toistansa vastustavaan oppikuntaan, Tuomaslaiset ja Skotuslaiset. Kehittäen oppi-isänsä Tuomas Aqvinolaisen katsantotapaa, koettivat Tuomaslaiset ainakin pintapuolisessa muodossa säilyttää Augustinuksen oppia perisynnistä ja jumalallisen armon välttämättömyydestä, jota vastoin Skotuslaiset, noudattaen Johannes Skotuksen mielipiteitä, opettivat Semipelagianismin tapaan. Toinen näiden oppikuntain välillä ilmaantuva erimielisyys koskee käsitystä neitsy Mariasta. Vapahtajan äidin kunnioittaminen oli, kuten tiedämme, vuosi vuodelta käynyt yhä epäjumalallisemmaksi. Jo Bernhard Klairvauxlainen sanoi Marian olleen synnittömän, vastustaen kuitenkin niitä, jotka väittävät hänen siinneen ylönluonnollisella tavalla. Tälle kannalle asettuivat Skotuslaiset. Poistaen kaikki epäilykset, lausuivat he rohkeasti, että "pyhä äiti" sikisi ja syntyi perisynnittä. Tuomaslaiset sitä vastoin vastustivat tätä harhaoppia.
Omituista on nähdä, miten tuo eriuskolaisia kohtaan suvaitsematon kirkko ystävällisesti kohtelee kumpaakin oppikuntaa, vaikka niiden välinen eripuraisuus monesti esiintyy hyvinkin selvästi. Aavistaen oman oppinsa ristiriitaisuuden, ei uskalla se ryhtyä asiaa likemmin tutkimaan. Heikko on paavien kirkko, vaikka se on päässyt suureen ulkonaiseen mahtavuuteen! Lukittu on siltä raamatun pyhä, erehtymätön sana, ruostunut on sen kädessä hengen miekka valheiden ja erehdysten sumuisessa ilmassa.
XXIV.
Räntämäen piispat.
Näin sanoo Herra Zebaoth: tässä paikassa, joka autiona on, niin ettei ihmisiä eikä karjaa siinä ole, ja kaikissa hänen kaupungeissaan, pitää vielä nyt paimenten huoneet oleman, jotka ruokkivat laumoja. Jer. 33: 13.
Sortunein mielin oli Tuomas piispa luopunut seurakuntansa vaikeasta paimenvirasta. Mutta Herra ei jättänyt Suomen voimallisia vihollisia vastaan taistelevaa kirkkoa oman onnensa nojaan. Muutamia vuosia Tuomaan virasta luopumisen jälkeen näyttää kyllä Turun [Tätä nimeä käytettiin, kuten jo ennen olemme maininneet, jo Tuomaan aikana ja sittemminkin, vaikka piispanistuin vasta myöhemmin muutettiin Turkuun.] Piispanistuin olleen avoinna, vaan jo Birger jaarlin hallituksen alussa oli Suomella jälleen oma piispa. Hänen nimensä oli Bero. Hän oli syntyperältään ruotsalainen ja oli muutamia vuosia ollut kuningas Eerik XI:nen kanslerina. Mahdollista on, että hän v. 1249 jaarlin kanssa saapui Suomeen. Luovuttaen Suomalaisten piispalleen siihen asti maksaman veron kruunulle, johon kirkkomme muuttuneesen asemaan Ruotsin suhteen jo ennen olemme viitanneet, koetti hän tukea monen vaaran uhkaamaa hiippakuntaansa. Tämä on kyllä ihan vasten silloista hierarkkista katsantotapaa, joka ei suinkaan ollut altis luovuttamaan maalliselle vallalle kirkon etuja, vaan väärin olisi häntä siitä moittia. Siihen pakotti häntä Suomen seurakunnan turvaton asema, joka puolustuksekseen tarvitsi Ruotsin kuninkaan miekkaa. Kristinuskon neuvo on kyllä aivan toista laatua, se kun kaikkialla viittaa vain rukouksen voimaan ja sanan kaksiteräisen miekan apuun, vaan tälle käsitykselle oli koko keskiajan maalliseen mahtavuuteen turvaava kristikunta hyvin vieras; miksi ahdistetun Suomen hiippakunnan piispalta muuta vaatisimme? Arvosteltakoon hänen tekoansa sitä paitse senkin käskyn mukaan, joka kuuluu: "antakaat keisarille ne, kuin keisarin ovat". — Bero kuoli luultavasti v. 1250 ja haudattiin Räntämäellä.
Hyvin vajavat ovat yhä edelleen aikakirjojen muistiinpanot Suomen kirkon vaiheista. Sitä tärkeämmät ovat sentähden verraten vähäarvoisetkin tiedot, sillä ne luovat kuitenkin vähän valoa kristinuskon hämärään aamukoittoon isiemme maassa. Silmäilkäämme niitä siis.