Ruotsin vallan ja katolisen kirkon turvaksi Karjalassa rakennutti Torkel Knutinpoika Viipurin linnan. Vielä samana kesänä palasi hän takaisin Ruotsiin. Lähetystointa johtamaan oli hänen muassaan seurannut Vesteråsin piispa Pietari, vaan eivät kerro aikakirjat mitään tämän miehen vaikutuksesta. Ettei hän voinut paljo toimittaa, on helposti ymmärrettävä siitäkin, että ei osannut kansan kieltä. Alituiset sodat Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä, joiden esineenä ja näyttämönä Karjalan maa pitkät ajat oli, tekivät lähetystoimen monesti sittemminkin miltei mahdottomaksi. Myöhään juurtui kristinusko Itä-Suomen pakanallisiin asukkaisin. Mutta sotajoukkojen Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, kukisti kuitenkin pakanuuden vallan sielläkin, levittäen katolisen kirkon alaa isänmaassamme — sen kirkon alaa, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Väinön kannel vaikeni vähitellen Itä-Suomen saloissa; Saima-vetten saarilta ja Vuoksin rannoilta haihtuivat, vaikka myöhään, pakanuuden öiset unelmat, ja Karjalankin kansan huulilta alkoi kuulua elävän Jumalan ylistys.
XXVI.
Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.
Sinun sydämmes ylpeys on sinun vietellyt, ettäs vuorten rotkoissa asut, sinun korkeissa linnoissas, ja sanot sydämmessäs: kuka taitaa minun syöstä maahan?
Vaikka ylös korkialle menisit niinkuin kotka, ja tekisit pesäs tähtein keskelle; niin minä kuitenkin syöksen sinun alas sieltä, sanoo Herra. Obad. 3-4 v.
Monesti oli maalliseen mahtavuuteen pyrkivä paavikunta, niinkuin tiedämme, joutunut Italian herruudesta taistelevain ruhtinasten ja valtiollisten puolueiden orjaksi. Kaiken tuon suuren valtansa uhallakin täytyi sen turvautua ystäviin, jotka ennen pitkää esiintyivät sen ilmi vihollisina. Itse mahtavuutensa aikanakin sortui paavikunta usein maallisen vallan voimattomaksi leikkikaluksi. Kolmannenkintoista vuosisadan vaiheet ilmaisevat selvään, miten mutkainen ja epäluotettava se tie oli, jolla "Pietarin jälkeiset", edeltäjäinsä tuumaa noudattaen, koettivat valtaansa säilyttää ja kartuttaa. Tappion enteitä ilmaantuu tuon tuostakin, vaan paavikunta noudattaa samaa ohjelmaa yhä edelleen, kunnes Herra sen syöksee maahan.
Kun Nikolaus IV v. 1292 kuoli, kului kaksi vuotta, ennenkuin uusi paavi valittiin hänen sijaansa. Lyonin kirkolliskokouksen määräystä, jonka mukaan vaali heti olisi ollut toimitettava, ei voitu noudattaa muutamain Rooman ylimyssukujen eripuraisuuden tähden. Vihdoin sopivat keskenään eripuraiset puolueet valitsemaan Coelestinus V:nen, tämä kun oli alakuloinen, erakkoelämään taipuvainen vanhus, jolta ei ollut mitään pelättävää. Mutta samaan aikaan esiintyy näyttämöllä mies, joka koettaa korottaa paavikuntaa sille mahtavuuden kukkulalle, jolta se viimme aikoina oli alkanut painua alaspäin. Tämä mies oli kardinaali Gaetani. Äärettömän kunnianhimonsa kiihottamana ja kavaluutensa neuvomana, sai hän Coelestinuksen pois viralta ja astui nyt itse nimellä Bonifacius VIII paavinistuimelle v. 1294. Neapelista, missä edellinen paavi oli asunut, saapui vallananastaja tavattoman komeassa juhlasaatossa Roomaan. Neapelin ja Unkarin kuninkaat taluttivat hänen kullalla ja hopealla koristettua ratsuaan, lukematon väkijoukko seurasi tulisoitot kädessä. Kevytmieliset Roomalaiset riemuitsivat, ja vallanhimoinen Bonifacius unohti, että "Jumala seisoo ylpeitä vastaan".
Uuden paavin ensimmäinen toimi todistaa selvästi, minkä hengen lapsi hän oli. Saatuaan vihiä siitä, että eräs häntä vastustava puolue aikoi korottaa Coelestinuksen valtaistuimelle, antoi hän sulkea vanhuksen, jonka käytös ei millään tavoin antanut aihetta epäluuloihin, kehnoon vankilaan, missä onneton kärsimisistä masentuneena pian heitti henkensä. Muillakin väkivaltaisilla toimilla koetti hän alusta alkaen tukea valtaansa, käyden yhä rohkeammaksi, jota paremmin hänen vallanhimoiset juonensa onnistuivat. Kuollessaan sanotaan Coelestinuksen hänestä lausuneen: "Bonifacius anasti valtansa ketun kavaluudella, hän hallitsee jalopeuran tavoin ja on kuoleva kuin koira". Jos kertomus onkin myöhemmin keksitty, niinkuin toiset väittävät, ansaitsevat nämä sanat huomioa, sillä ne kuvaavat sattuvasti Bonifaciuksen elämänvaiheita.
Noudattaen Gregorius VII:nen ja Innocentius III:nen periaatteita, aikoi Bonifacius "asua korkeassa linnassa". Häntä ei enää jalostuta edes paavikunnan suuruus semmoisena: oma kunnia ja korkeus on hänen silmämääränään. Ja muuttunut on aikakin. Tuo kuolemaan tuomittu maallinen Kristus-valtakunta, jonka loiston häikäseminä länsimaiden kansat siihen asti olivat kannattaneet paavien vaatimuksia, ei enää innostuta unen vallasta heräjävää kristikuntaa, ja aikansa lapsena vieraantuu paavikin itse aatteelle semmoisena, Mutta ei hän silti vaatimuksistaan luovu. Asettuen mitä alastomimman kunnianhimon kannalle, kysyy hän ylpeämmin kuin kukaan ennen häntä: "kuka taitaa minun syöstä maahan?"
Bonifaciuksen vaarallisin vastustaja oli Franska, Tämän maan hallitsijana oli siihen aikaan Filip IV Kaunis. Hän oli vallanhimoinen ja juonikas, niinkuin paavikin. Kumpikin pyrki mahtavuuteen. Tuo pitkä, kautta vuosisatojen kestänyt taistelu paavikunnan ja maallisen vallan välillä, on vihdoinkin joutunut niin pitkälle, että ratkaisun hetki on käsissä.