Filip kävi sotaa Englantia vastaan. Saadaksensa rahoja sen jatkamiseen, oli hän kiskonut Franskan kirkolta suuria veroja. Tämä seikka tarjosi Bonifaciuksen vallanhimolle tilaisuutta koettamaan rajoittaa kuninkaan kasvavaa valtaa. Hän kielsi jyrkästi Filipiä vaatimasta kirkolta veroa ja Franskan papistoa noudattamasta kuninkaan käskyä (1296). Jokaista uppiniskaista uhkasi hän pannalla. Filip vastasi: "kirkkoon kuuluu sekä hengellisiä että maallikkoja; kirkon vapaus on jaettuna kummankin säädyn välillä". Huomattuaan, ettei Franskan papistokaan ollut altis kannattamaan hänen tuumaansa, peräytti Bonifacius vaatimuksensa. Taitavasti salasi hän tappionsa, koettaen ystävyyden-osotteilla kietoa kuningasta verkkoon. Hän pääsikin niin pitkälle, että Filip suostui lykkäämään sotansa Englannin kuninkaan kanssa paavin ratkaistavaksi. Mutta kun Bonifacius ei ollut taipuvainen valvomaan Franskan etua kuninkaan vallanhimoisten tuumien mukaan, lykkäsi tämä lopullisen rauhanteon Englannin kanssa kuukaudesta toiseen, osottaen sen ohessa ystävyyttä Bonifaciuksen vihollisille sekä solmien liiton Albrekt Itävaltalaisen kanssa, jonka valitsemista Saksan kuninkaaksi paavi jyrkästi vastusti. Yhä vaikeammaksi kävi asema, kiihtymistään kiihtyi riita. Kumpi on sortuva taistelussa, Filip vai Bonifaciusko, kuninkuus vai paavikuntako? Kolmatta mahdollisuutta ei aika enää ota kannattaakseen.
Ylpeänä, maailmallisen kunniansa loistavaan pukuun puettuna, valmistautui paavikunta ratkaisevaan taisteluun. Tammikuussa v. 1300 liikkuivat lukemattomat väkijoukot pyhän kaupungin kaduilla. Semmoista oli kyllä ennenkin uuden vuosisadan alkaessa nähty Roomassa, vaan ei milloinkaan ennen ollut pyhiinvaeltajain luku ollut niin suuri. Kristikunnan etäisimmistäkin maista saapui ihmisiä Roomaan: lapsia ja täysi-ikäisiä, miehiä ja naisia, ylhäisiä ja alhaisia. Eräs historioitsija, joka oli juhlassa saapuvilla, arvelee kaupungissa joka päivä olleen 200,000 vierasta. Bonifacius VIII oli nim. kirkollisesti vahvistanut tämän kristikunnan vanhan tavan, luvaten jokaiselle, joka nyt, vuosisatain vaihtuessa, kävisi jossain määrätyssä Rooman kirkossa, synnit anteeksi. Tälle juhlalle antoi hän historiallisen nimen "riemuvuosi", verraten sitä vanhan testamentin riemuvuoteen, jolloin kaikki velat annettiin anteeksi. Maailman ruhtinaana esiintyi paavi kansan ihailtavaksi, rukoiltavaksi. Hänen edellänsä kannettiin miekkaa, valtakunnan omenaa ja valtikkaa, ja kuuluttaja huusi: "kas, tässä on kaksi miekkaa! Tässä Pietarin seuraaja! Tässä Kristuksen sijainen!" Riemastuneet pyhiinvaeltajat lahjoittivat tavattomat rahasummat paavin rahastoon, mieltymys oli yleinen, ja entistä rohkeampana loi Bonifacius silmänsä tulevaisuuteen. Pettävä toivo, sannalle rakennettu valta!
Näiden vaiheiden ohessa oli Filip Kaunis asettautunut yhä jyrkempään vastarintaan. Bonifacius, joka tarkkaan seurasi hänen hankkeitaan, päätti Innocentiuksen tavoin kerrassaan masentaa uppiniskaisen vastustajansa. Uhaten kielsi hän Franskan pappeja kuninkaalle veroa maksamasta, ja kun tämä kielto ei auttanut, vaati hän heitä kirkolliskokoukseen Roomaan, missä asia oli lopullisesti tutkittava, julistaen jokaisen, joka ei noudattaisi viimmemainittua käskyä, kerettiläiseksi (1302). Filip julmistui. "Joka ei älyä, että kuningas maallisissa asioissa on kaikista ihmisistä, siis paavistakin, riippumaton, hän on hassu" lausui hän paavin vaatimusten johdosta. Sitten kutsui hän säädyt (aateliston, papiston ja porvarit) Pariisiin (1302). Kokouksessa oli yleinen mielipide ehdottomasti kuninkaan puolella. Mutta vaikka Bonifacius tiesi sen, laati hän samaan aikaan, tuon röyhkeän "Unam sanctam" [paavien bullien — käytetään niitä sanoja, joilla ne alkavat.] nimisen bullan, jonka vertaista paavikunta ei ennen ollut julistanut. Sen pääkohdat ovat seuraavat:
"Löytyy pyhä, apostolinen ja katolinen kirkko, jolla ei ole kahta päätä, vaan yksi, nim. Kristus ja Kristuksen sijainen, Pietari ja hänen jälkeisensä. Evankeliumeista tiedämme, että kirkolla on kaksi miekkaa, toinen hengellinen, toinen maallinen. Sillä kun apostolit lausuivat Herralle: katso, tässä on kaksi miekkaa, niin ei Hän vastannut: se on liiaksi, vaan: se on kylliksi. Kumpikin miekka on kirkon palveluksessa, hengellistä käyttää kirkko itse, maallinen on käytettävä kirkon puolesta, edellistä hoitaa pappi, viimmemainittua kuninkaan käsi sodassa, vaikka kuitenkin ainoastaan papin viittauksen mukaan. Mutta toisen miekan täytyy olla alistetun toisen alle, maallinen valta on hengellistä valtaa alhaisempi. Järjestys häviäisi, ellei toinen olisi toista korkeampi. Jos maallinen valta eksyy oikealta tieltä, on hengellinen valta sen tuomarina. Mutta jos korkein hengellinen valta erehtyy, niin tuomitsee sitä Jumala yksin, niinkuin apostoli todistaa: 'hengellinen tuomitsee tosin kaikkia, vaan ei kukaan häntä tuomitse' (1 Kor. 2: 15). Joka vastustaa Jumalan asettamaa valtaa, hän vastustaa Jumalan määräämää järjestystä, Manilaisten tavoin olettaen löytyvän kaksi perusvoimaa. Sentähden säädämme, lausumme, julistamme ja määräämme, että ehdoton kuuliaisuus on jokaisen ihmisen pelastumisen välttämätön ehto".
Vielä hillitsi Franskan kuningas vihaansa, mutta kun Bonifacius uhkasi häntä kirkon kirouksella, ellei hän nöyrtyisi, ei Filip enää aikomustaan salannut. Syyttäen vastustajaansa jos minkälaisista rikoksista, vaati hän häntä yleiseen kirkolliskokoukseen puhdistamaan itseään koko kristikunnan nähden ja kuullen. Nämä syytökset olivat kyllä yhtä perättömät kuin vallanhimoisen kuninkaan aivottu päätös oli mielivaltainen, vaan ei ollut Bonifacius syytön siihen Jumalan tuomioon, joka näissä vaiheissa hävittävänä rajuilmana uhkasi häntä ja koko paavikuntaa. Hän päätti kuitenkin taistella viimmeiseen asti. Hän päätti julistaa Filipin pannaan. Juhlallisuus oli toimitettava Syyskuun 8 p. 1303. Mutta edellisenä, päivänä hyökkäsi kuninkaan lähetystö, johon oli liittynyt Bonifaciuksen vihollisia Italiasta sekä paljo rahalla ostetuita ihmisiä, paavin asuntoon. Ulkonäöltään arvokkaana odotti vanhus, paavilliseen viittaansa puettuna, kuolemaa tuon jumalattoman joukon kädestä. "Minä olen petetty, niinkuin Kristuskin petettiin, ja altis: kuolemaan, niinkuin Hän", lausui hän kyynelet silmissä, vaan tyyneenä, vakavana. Mutta Herra ei suonut hänelle tätä näennäistäkään voittoa. Filipin lähetystö sulki hänen vankilaan. Sieltä hän kyllä pääsi pakenemaan, vaan jo oli hänen aikansa loppunut masennettuna, "maahan syöstynä" päätti Bonifacius VIII, joka, röyhkeästi oli sanonut itseään "elävien ja kuolleitten tuomariksi", päivänsä jo Lokakuussa v. 1303.
Loppuansa likeni paavikunnan mahtavuuden-aikakin. Raskaana painoi sitä vanhurskaan Jumalan rankaiseva käsi. Bonifaciuksen jälkeinen, Benediktus XI, kyllä koetti korvata edeltäjänsä toimia tekemällä myönnytyksiä Franskalle, siten turvataksensa paavikunnan horjuvaa voimaa, mutta äkillinen kuolema tempasi hänen pois, ennenkuin hän oli ehtinyt saada mitään aikaan. Vallanhimoinen Filip käytti tilaisuutta kerrassaan masentaaksensa paavikuntaa. Hän kutsui luoksensa Bordeauxin piispan Bertrandin, jonka valitsemista paaviksi hän oli valmistanut, kiihotti hänen kunnianhimoaan vakuuttamalla, että hänellä, kuninkaalla, oli valta korottaa hänen paavinistuimelle. Tätä valtaansa lupasi hän käyttää, jos vain Bertrand, paaviksi päästyään, sitoutuisi noudattamaan kuninkaan käskyä. Kurja piispa suostui ja valittiin Lyonissa paaviksi nimellä Klemens V. Viekas kuningas oli voittanut. Se oli vanhurskaan tuomarin sallimus. Klemens V jäi Franskaan ja v. 1309 määräsi hän julkisesti Avignonin paavinistuimen kodiksi. Suuri käänne on tapahtunut: Gregorius VII:nen, Aleksanteri III:nen, Innocentius III:nen, Bonifacius VIII:nen y.m. Noiden mahtavaan paavien aika on loppunut. Herra syöksi paavikunnan mahtavuuden korkealta kukkulalta alas maahan.
XXVII.
Turun tuomiokirkko.
Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te sitä juttelisitte tulevaisille sukukunnille. Ps. 48: 14.
Terveellistä on meidän, suopeamman ajan lasten, muistella esi-isien kovia taisteluja menneiden vuosisatojen kovaonnisina päivinä. Se hillitsee tuota monesti kevytmielistä iloamme ja vaatii meitä miettimään, miten olemme säilyttäneet ja kartuttaneet heidän meille jättämäänsä perintöä. Eikä puutu meiltä kehotuksia siihen. Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan, miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä muistomerkeistä on Turun tuomiokirkko kuuluisin.