Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.
Katso, minä tulen tykös, sinä vahingollinen vuori, joka koko maailman turmelet, sanoo Herra, ja ojennan minun käteni sinun ylitses, ja vieritän sinun alas vuorelta, ja teen poltetun vuoren sinusta. Jer. 51: 25.
Ken ei ole altis ihmetellen muistamaan kirkon vaiheita keskiajan toisen suuren aikakauden merkillisinä vuosina, mutta ken ei samalla myöskin kauhistuen ajattele kaikkia noita veripunaisia syntejä, joilla turmeltunut kristikunta saman aikakauden kuluessa lisäsi syntimittaansa? Levoton oli tämä aika, jättiläisvoimia pani se liikkeelle päästäksensä aavistamiensa tarkoitusten perille — ja kuitenkin täytyi sen väsyneenä luopua monesta yrityksestä, johon se innostuneena oli yhtynyt. Voimallisena seisoo aikakauden kynnyksellä Gregorius VII, vaatien mahtavimpia ruhtinaitakin nöyrinä tunnustamaan Rooman yliherruutta. Hän sortuu taistelussa, mutta aate jää eloon, saavuttaen yhä innokkaampia edustajia. Askel askeleelta kohoaa paavikunta mahtavuuteen, väsymättä pyrkii se eteenpäin, hämmästyttäen kristikuntaa voitoillaan. Kuinka monta suurta valtiomiestä, miten monta valtaavan voimallista hallitsijakykyä esiintyy tänä paavikunnan mahtavuuden-aikana "Pietarin istuimella!" Kuka hallitsija on taitavammin valvonut valtakuntansa etuja kuin Aleksanteri III, ken voimallisemmin pakottanut mahtavat ruhtinaat kuuliaisuuteen kuin Innocentius III, ken on rohkeammin kuin Bonifacius VIII jatkanut voitollisten edeltäjäin työtä? Niin — hämmästyttävän suuri oli näiden miesten nero, valtaava heidän voimansa. Mahtavimmat ruhtinaat kukistuivat taistelussa heitä vastaan, voimallisimmat valtakunnat taipuivat, nöyrtyivät. Masentuneena sortui Hohenstaufien sankarisuku, armoa kerjäsi voitettu Englanti, voimatonna huokaeli Saksa sisällisten, paavien virittämien eripuraisuuksien raatelemana, veroa maksoivat Unkarit, Portugaalit, Siciliat. Mitä hillitsemättömimpiin taisteluihin harjaantunut keski-aika, jota eivät urhoollisimmat ruhtinaat voineet taivuttaa kuuliaisuuteen, tyyntyy, rauhoittuu — sen riehuvat aallot asettuvat "Pietarin jälkeisen" käskystä ja laskeuvat lepoon paavien valtaistuimen juureen. Ristiretkeläisten miekat linjoittavat vastustajain, noiden pannaan julistettujen "kerettiläisten" rivit, inkvisitsioonin roviot pakottavat "harhaoppiset" saarnaajat vaikenemaan. Kenen on tämä vastustamaton valtakunta, mikä masentumaton voima Rooman herruutta tukee ja kannattaa? Kummastelisimmeko, että paavikunnan loiston häikäisemä kristikunta, jota keski-ajan pimeä yö pitkät vuosisadat on nukuttanut, uskoen tunnusti: se on Kristuksen valtakunta, Jumalan voima?
"Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta" kuuluu Herran todistus. Jesus Kristus, joka on "sama eilen ja tänäpänä ja niin ijankaikkisesti", ei tunnustanut omakseen tuota maailmallista Kristus-valtakuntaa, jolle paavikunta varkaan tavoin oli anastanut "kunnian ja voiman". Likenemistään likenee sen tuomio, ja tuomarina on Hän, "jolle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä". Hän "vierittää alas vuorelta" paavikunnan ja paljastaa sen häpeän. Neljännentoista vuosisadan alkaessa loppuu Rooman mahtavuuden-aika.
Missä raamatun sana on tuntematon, siinä usko eksyy. Koettaessaan hyvillä töillään päästä Jumalan suosioon, antautui hartaus joko luulojen valtaan, kuvaten tuon kirkolle kuuliaisen tilan jos kuinka autuaaksi, tahi sortui se toivotonna valittamaan vain, kun lain ijes yhä raskaampana painoi maahan, suomatta lepoa ja virvoitusta koskaan. Sumuinen oli mystikon luultu taivas maan päällä, rauhaton munkin kolkko kammio. Eikä voi kirkon loistava jumalanpalveluskaan, miten viehättävään muotoon se sitten pukeutuukin, antaa, mitä kuolematon ihmishenki aavistaen kaipaa. Turhaan lisätään juhlapäivien lukua, turhaan keksitään uusia, entisiä rohkeampia kertomuksia pyhimysten ihmetöistä, pappien vallasta, "Kristuksen sijaisen" erehtymättömyydestä: syvä huokaus, monesti toivoton valitus, jolle ei kirkko neuvoa tiedä, kuuluu kaikkien tosi kristittyjen huulilta. Mutta juuri tämä huokaus, jolle mahtavuuteen kohonnut kirkko käy yhä kuurommaksi. Juuri tuo vankien valitus on paavikunnan tuomio. Kirkko on maallisesti rikastunut, tavattomat rahasummat kiskoo se vuosittain ruhtinailta ja kansoilta, mutta hengelliset aarteensa on se tuhlannut tahi kaivanut maahan. Sentähden vastasi Tuomas Aqvinolainen eräälle ylimykselle, joka, osottaen kullalla täytettyä vihkivesiastiaa, hänelle lausui: "katsokaa, arvoisa isä, nyt ei saata p. Pietari enää sanoa: hopeaa ja kultaa ei minulla ole": "vaan ei hän myöskään voi sanoa: nouse ja käy".
Mutta vaikka kirkko onkin turmeltunut, vaikuttaa ihmeiden Jumala kuitenkin suuria sen kautta. Paavikunnan mahtavuudenaikana, jolloin kristikunta oli nääntyä lain raskaan ikeen alle, viritti lähetystökin kristinuskon valoa kaukaisissa, ennen tuskin nimeksikään tunnetuissa pakanamaissa, uusia yliopistoja syntyi, tieteet ja taiteet virkistyivät uuteen eloon, armeliaisuuslaitoksia perustettiin, tavat kävivät hienommiksi, sivistys tuli yleisemmäksi, samalla kuin aavistus uskonpuhdistuksen tarpeellisuudesta vähitellen alkoi varttua itsetietoiseksi vaatimukseksi. Mitä erittäin meihin Suomalaisiin tulee, on historiamme ensimmäisille lehdille kirjoitettuna se totuus, että elämän sana juuri tuona paavikunnan mahtavuudenaikana, joka tuon tuostakin eksyi mitä vaarallisimmille harhateille, ensi kerran tarjottiin Suomen kansalle ja pääsi juurtumaankin esi-isiemme sydämmiin.
Turhat olisivat ihmisten ponnistukset olleet, yön ja valheen valtaan olisi kirkko jäänyt, ellei Herra, joka ei lupaustaan milloinkaan unohda, olisi ollut sitä läsnä. Hän kutsui eksynyttä kristikuntaa pois Jerusalemin raunioilta, Rooman meluavilta kaduilta, skolastikkojen eksyttäviltä poluilta ja mystikkojen luulojen varjostuttamilta teiltä oman erehtymättömän sanansa ääreen. Hän on kuullut kaikkien niiden rukoukset, jotka keski-ajan öisinä hetkinä sydämmestään ovat huoanneet: "lähestyköön Sinun valtakuntas". Se lähestyy tämä valtakunta, vaikkei se tule niin, että sen nähdä? Voi, eikä sillä tavoin, kuin lyhytjärkiset ihmiset odottavat. Se lähestyy hiljaa ja ulkonaisetta loistotta, mutta vastustamattomalla voimalla ja katoomattomalla kunnialla. Sokeaksi käynyt kristikunta ei pitkään aikaan Herran tuloa huomaa, se luo vielä kauan silmänsä maahan kukistettuun paavikuntaan, odottaen siltä, apua, vaikka Herra on riistänyt koristukset "Pietarin istuimesta" ja paljastanut sen häpeän kaikkien nähtäväksi.
Mutta Jumala on uskollinen, kärsivällinen ja sangen hyvä, Hän toimittaa työtänsä monessa särjetyssä sydämmessä, valmistaen vanhurskaudessa ja armossa uutta, valoisampaa aikaa kirkollensa.
Minä neuvon sinua minultani ostamaan kultaa tulella
Selitettyä ettäs rikastuisit, ja valkiat vaatteet
Joillas sinus pukisit, ettei sinun alastomuutes
Häpy näkyisi; ja voitele silmäs
Voiteella ettäs näkisit.
Ilm. k. 3: 18.