III.
Kolmas aikakausi (1309-1500).
I.
Avignonin paavikunta.
Näin sanoo Herra, Herra: voi niitä hulluja profeetoja, jotka
heidän omaa henkeänsä seuraavat, ja ei ole mitään nähneet!
Israel, sinun profeetat ovat niinkuin ketut korvessa.
Hes. 13: 3-4.
Samana vuonna, jolloin ihmiset kokoontuivat Roomaan viettämään Bonifacius VIII:nen julistamaa suurta riemuvuotta, alkoi mainio italialainen runoilija Dante (k. 1321) sepittää kuuluisaa "Jumalallista komediaansa". Merkillinen sattumus tuo! Verrattomalla nerollaan kuvaa Dante runossaan aikakauden ristiriitaiset ilmiöt, luoden rohkean mielikuvituksensa, jota kyllä katolisen kirkon oppi eksyttäen kiihottaa, vaan sen ohessa myöskin koittava sivistys ja puhtaamman uskonnon aavistus virkistyttäen elähyttää, ijankaikkisuuteen, missä ihmisten rikokset rangaistaan, hyveet palkitaan ja synnit tuomitaan. Monesti iskee hän kovastikin paavikuntaan, ennustaen muun ohessa, että Rooman kirkko, joka toisiinsa sekoittaa kahdenkaltaisen vallan, hengellisen ja maailmallisen, velkoineen, kuormineen on lokaan uupuva. Jo alkaa kristikunta aavistaa, miten onneton kirkon tila on. Vapauteen pyrkii aika, mutta millä tiellä se on saavutettava, sitä ei vielä tiedetä. Ei kelpaa Dantenkaan valtaava nero oppaaksi, ei runous, eivät tieteet eivätkä taiteet. Mutta niidenkin kautta valmistaa Herra uutta, onnellisempaa aikaa kristikunnalle, joka jo alkaa herätä pitkästä unestaan.
"Pietarin jälkeinen" oli Avignonissa Franskan kuninkaan vankina. Kauan on maallisen vallan täytynyt kantaa paavikunnan rasittavaa ijestä; nyt se kostaa ja kostaa kovasti. 70 vuotta kestää tätä paavien orjuudenaikaa. Se on historiassa tunnettu nimellä, paavikunnan 70 vuotinen Baabelin vankeus.
Johdonmukaisesti jatkoi vallanhimoinen Filip Kaunis taistelua sortaaksensa kirkkoa ja turvataksensa omaa valtaansa. Eikä epäillyttänyt häntä välikappaleet, kun vain saavutti tarkoituksensa. Sen näemme esim. Hänen käytöksestään Temppeliherrain ritarikuntaa kohtaan. Nämä olivat kyllä irstaan elämänsä ja muun siveettömyytensä tähden joutuneet pahaan maineesen ja siihen katsoen kypsyneet Jumalan tuomiolle, vaan tämä seikka ei suinkaan ollut sen vainon syynä, jonka alaisiksi he Filipin toimesta joutuivat. He omistivat paljon rikkauksia, ja niitä kuningas tahtoi. Sitä paitse muodosti ritarikunta, joka pyhän maan menettämisen jälkeen suurimmaksi osaksi oli asettunut Franskaan, oman pienen valtakunnan, jonka itsevaltiaana ruhtinaana heidän suurmestarinsa oli. Filip, jonka silmämääränä oli kuninkuuden korottaminen ja rikastuttaminen, päätti anastaa Temppeliherrain tavarat ja tehdä lopun heidän yhdistyksestään. Äkisti vangitutti hän ritarikunnan suurmestarin Jaakop Molayn ynnä kaikki Franskassa silloin oleskelevat ritarit (1307). Englanninkin kuninkaan sai hän taivutetuksi samoin kohtelemaan hänen maassaan asuvia Temppeliherroja. Syyttäen vainotuita jos minkälaisista rikoksista, joita hän kuninkaallisten julistusten ja kerjäläismunkkien saarnojen kautta kaikkialla koetti saada tunnetuiksi, valmisti hän veristä loppua ritarikunnalle. Inkvisitsioonin kidutuskoneet pantiin käytäntöön, jotta onnettomilta saataisiin ongituksi niitä tietoja, joita heidän kuolemaan tuomitsemista varten tarvittiin. Klemens paavi koetti estää vainoa, vaan mitä hän voi vaikuttaa? Voimaton oli paavikunta, kykenemätön sorrettu kirkko rakentamaan salpoja kuninkuuden kasvavalle vallalle. Samaan aikaan otti Filip puheeksi Bonifacius VIII:tta vastaan tehdyt syytökset, joita ei vielä oltu tutkittu. Klemens älysi tuskallisen asemansa. Bonifacius vainajan tuomitseminen olisi ollut koko paavikunnan mitättömäksi julistamista. Yritys jäi kuitenkin sikseen, kun Temppeliherrain säälittävä kohtalo alkoi herättää yhä yleisempää mielipahaa koko kristikunnassa, ja valtioviisaus kehotti Filipiä vähän varovammin kohtelemaan paavia. Kiitollinen Klemens suostui sen sijaan puolustamaan Temppeliherrain sortamista. Kun useat näistä, kärsittyään mitä kauheinta kidutusta, olivat saaneet surmansa, otti Pariisin kirkolliskokous tutkiaksensa nääntyvää ritarikuntaa vastaan nostettuja kanteita. Edellisiä kauheammat kidutukset ja uudet roviot julistivat onnettomille kokouksen tarkoituksen ja päätöksen. Eikä siinä kylliksi. Viennen kirkolliskokouksessa lakkautti Klemens kokonaan Temppeliherrain ritarikunnan (1312). Toisia ritareja otti hän itse tuomitakseen, muut jätettiin maallisen oikeuden käsiin. Edellisten joukossa oli Jaakop Molay. Hänen sekä muutaman muun ylhäisen ritarin tuomitsi Klemens elinkautiseen vankeuteen. Mutta kun onneton vakuutti ritarikunnan olevan syyttömän sitä vastaan tehtyihin syytöksiin, ratkasi Filip äkkiä hänen kohtalonsa. Kaksi rovioa valmistettiin; toiselle täytyi Molayn astua, toiselle eräs ritari, joka oli puhunut samaan tapaan (1314). Kuollessaan ennusti Molay Jumalan kostoa julmalle Filipille ja tuolle kurjalle paaville, joka kokonaan riippui kuninkaan mielivallasta. Hän ei erehtynyt. Ennenkuin vuosi ehti kulua umpeen, oli vanhurskas Jumala kutsunut sekä Filipin että Klemensin tuomioistuimensa eteen.
Kaksi vuotta oli Avignonin häväisty paavinistuin ollut edustajatta, kun paaviksi valittiin Juhana XXII. Miten voimattomilta kuuluvat tämän vaatimukset, kun hän, rohkeasti sekaantuen Euroopan valtiollisiin oloihin, alkaa uudistaa Innocentius III:nen ja Bonifacius VIII:nen vaatimuksia! Franskan hallitukselle eihän mitään voi, sen suhteen täytyy hänen nöyränä vaieta, mutta sitä ylpeämmin koettaa hän muissa maissa korottaa paavikunnan masentunutta valtaa. Ludvig Baijerilainen ja Fredrik Itävaltalainen taistelivat Saksan kruunusta. Viimmemainittu joutui tappiolle, mutta Juhana julisti voittajan ja hänen alamaisensa kirkonkiroukseen (1324). Ludvig vetosi yleiseen kirkolliskokoukseen, sanoen paavia kerettiläiseksi. Siellä täällä alkoi kuulua yhä jyrkempiä väitteitä paavikuntaa vastaan, vaan Juhana ei tahtonut mielettömistä vaatimuksistaan luopua. Miten muuttunut ajanhenki oli, todistaa paraiten erään Ludvigin ystävän Marsilius Padualaisen juuri siihen aikaan kirjoittama kirja nimeltä "Rauhan Puolustaja". Tekijä lausuu suoraan sen ajatuksen, että pelastuksen saavuttamiseen ei ole välttämätöntä totella paavia. Erehtymättömän totuuden omistaa hän ainoastaan raamatulle ja ensimmäisten vuosisatojen kirkolliskokousten päätöksille. Toinen piispa ei ole toista piispaa korkeampi, piispa ei ole presbyteriä arvokkaampi niin jatkaa kirja, kysyen: miksi olisi Rooma Antiokiaa ja Jerusalemia etevämpi, kun Pietari on molemmissa viimmemainituissa kaupungeissa piispana vaikuttanut? Lisäksi lausuu Marsilius myöskin tuon painavan sanan, jonka herätyshuuto myöhemmin sai koko kristikunnan liikkeelle: riitaiset kysymykset ovat ratkaistavat yleisessä kirkolliskokouksessa, jonka keisarin tulee kutsua kokoon. Huonoja enteitä paavikunnan tulevaisuudelle! Vielä kyllä veisattiin tuota vanhaakin virttä paavien muka rajattomasta vallasta, mutta se pukeutui yhä röyhkeämpään muotoon, siten yhä selvemmin vain paljastaen mitättömyyttään. Niinpä kirjoitti esim. Kerjäläismunkki Augustinus "Rauhan Puolustajaa" vastaan kirjasen, joka kannattaa sitä mielipidettä, että paavi on oikeutettu pitämään huolta kaikista kuningaskunnista, koska Jumala on niiden perustaja ja hallitsija. Tämän aatteen innostuttamana omistaa hän paaville nimityksen: "Herra, meidän Jumalamme maan päällä". Pitkälle on ehditty!