Yleisen mielipiteen kannattamana marssi Ludvig Baijerilainen, sovittuaan Fredrikin kanssa, Roomaan, missä hän antoi kruunata itsensä keisariksi. Kaksi piispaa toimitti kruunauksen. Avignonin vanki ei voinut sitä estää.
Juhana XXII kuoli v. 1334. Hän jätti jälkeensä voimattomien ylistysten pilkkaaman, vallanhimoisen muiston ja — runsaan, miljooniin nousetan rahaston. Paavikunnan vallanhimolle tarjosi tästä alkaen kättä ääretön, mitä halveksittavimpaan muotoon pukeutuva ahneus, joka kiskomistaan kiskoi uusia veroja kristikunnalta. Rikkaus synnytti ylöllisyyttä, ylöllisyys juoppoutta ja muuta törkeää epäsiveyttä. Jatkaessaan kertomustaan Avignonin paavikunnasta, paljastaa kirkkohistoria lukijalle vuosi vuodelta yhä selvemmin inhimillisen turmeluksen pohjatonta kuilua.
Näiden vaiheiden ohessa pyrki maallinen valta yhä voitollisemmin vapaaksi paavikunnan yliherruudesta. Niin esim. Päättivät Saksan kuuriruhtinaat Rensenin kokouksessa (1338), että keisarin valitseminen riippui heistä eikä ensinkään kaivannut paavin vahvistusta. Paavina oli siihen aikaan Benediktus XII. Hän kyllä koetti puolustaa asemaansa Saksassa, vaan ei hänen äänensä kauas kuulunut.
V. 1342 astui Klemens VI paavinistuimelle. Se uupui hänen hallituksensa aikana, jota kesti 10 vuotta, yhä syvempään. Kun paavikunnan tulot Italiasta vähenemistään vähenivät, kirkkovaltakin kun oli jaettuna pieniin, miltei aivan itsenäisten ruhtinasten hallitsemiin alueisin, täytyi yhä ylöllisempään elämään harjaantuneitten paavien koettaa hankkia itselleen varoja muualta. Klemens VI oli tässä suhteessa hyvin toimelias. Ei häntä huolestuttanut paavikunnan sorrettu asema, ei sen maanpakolaisuus eivätkä muut uhkaavat ajanenteet. Noudattaen edeltäjäinsä katsantotapaa, päätti hän rikastua ja Franskan kuninkaan turvissa elää iloisia päiviä Avignonissa.
Menneiden päivien muistojen ja tulevaisuuden toiveiden välillä horjuu kristikunta sinne tänne, tietämättä mihin toimiin on ryhtyminen. Kaikkialla taistelua vain, tyytymättömyyttä vallitseviin oloihin ja levottomuutta tulevaisuuden suhteen. Klemens ei ajatellut ajan suuria kysymyksiä, hän vain mietti, miten voisi tulojaan, kartuttaa. V. 1348 osti hän Neapelin ja Unkarin kuningattarelta, jota epäiltiin miehensä murhaajaksi, vaan jonka hän oli vapauttanut omantunnon nuhteista ja kirkon rangaistuksesta, Avignonin kaupungin ynnä siihen kuuluvan alueen. Kaksi vuotta myöhemmin (1350) julisti hän riemuvuoden vietettäväksi koko kristikunnassa. Bonifacius VIII, joka oli pannut nämä paavikunnan rahankiskomiselle edulliset juhlat alkuun, oli kyllä määrännyt, että ne olivat vietettävät joka vuosisadan alkaessa, vaan Klemens tarvitsi rahoja ja lyhensi sentähden aikaa 50 vuodella. Kevytmielinen aika hyväksyi hänen keksimänsä kehnot selitykset. Ja kuitenkin painoi vanhurskaan Jumalan rangaistus juuri siihen aikaan kristikuntaa, tarkoittaen sen herättämistä synnin unesta. "Hirmukuolema" levitti kauhujaan Euroopan maissa, temmaten tuonelaan monessa paikassa puolen osan ihmisiä, toisissa paikoissa vielä enemmän. Milloin on onneton kristikunta vihdoinkin huomaava, "mitä sen rauhaan sopii?"
Vähän paremman maineen saavutti Innocentius VI (1352-1362). Hän eli säästäväisesti ja koetti ylläpitää kirkonkuria, vaan kristikunnan kurjaa tilaa ei hän voinut auttaa. Vielä vähemmin pystyi hän hankkimaan Avignonin häväistylle paavinistuimelle arvoa kristikunnan silmissä. Sen maine oli siksi tahrattu, ja tuo alentava vankeus Franskan kuninkaan maassa siksi julkinen, ettei sillä voinut tulevaisuutta olla. Kun sentähden kuuluisa runoilija Petrarka (k. 1374), joka monta kertaa oli kehottanut paaveja palajamaan "väärän lemmikin luota (Avignonista) laillisen, vaan hyljätyn puolison, Rooman, syliin", v. 1366 kirjoitti Urbanus V:lle (1362-1370): "paavi olet sinä kaikkialla, mutta Roomassa olet vain piispa; näytä että olet hyvä paimen etkä mikään palkkalainen" — ja kun lisäksi Roomalaisten tyytymättömyys alkoi käydä yhä huolettavammaksi, päätti Urbanus lähteä pyhään kaupunkiin. V. 1367 toimitti hän messun Pietarinkirkossa. Bonifacius VIII:nen ajoista asti eivät Roomalaiset olleet paavia kaupungissaan nähneet. Riemu oli rajaton. Miten vähään he tyytyivät!
Urbanus palasi kuitenkin takaisin Avignoniin, missä hän kuoli (1370). Hänen jälkeisensä Gregorius XI, joka oli hyväntahtoinen mies, ei saattanut olla kuurona niille alituisille kehotuksille, jotka rukoilemalla ja vaatimalla pyysivät häntä muuttamaan paavinistuinta Roomaan. Hän lähti sinne v. 1377. Kuollessaan (1378) sanotaan hänen katuneen, että oli noudattanut ihmisten neuvoja ja muuttanut paavinistuimen Roomaan, sekä ennustaneen siitä syntyvän arvaamattomia haittoja ja vaaroja kirkolle.
Häväistynä, äärettömän syntivelan rasittamana säilyy Avignonin paavikunnan muisto historian lehdillä. Täydellisempi kertomus siitä olisi vain inhimillisten himojen keksimien paheiden kuvaamista.
II.
Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.