Frankilaisten koillisena naapurina oli Saksilaisten jo kansainvaelluksen ajoilta kuuluisa liitto, johon kuului monta Weserin ja Elben varrella asuvaa kansaa. Täällä vallitsi synkkä yö, pakanuuden ja pimeyden valta. Vapaina pakanoina olivat Saksilaiset tietysti frankilais-kristittyjen olojen mitä katkerimpia vihollisia. Turhaan olivat heikot Merovingit, turhaan heidän hoviherransa koettaneet kuuliaisuuteen taivuttaa tätä vihollista, joka yöllisellä vallallaan uhkasi heidän valtakuntaansa ja sen alkavaa, vielä kerrassaan voimatonta sivistystä. Tähän vaaraan loi Kaarle Suuri silmänsä. V. 772 johti hän sotajoukkonsa Saksilaisia vastaan, valloitti heidän vankan, vapaan pakanuuden rajalla olevan linnansa Erseburgin ja pakotti heidät rauhaan, jonka mukaan frankilaisten lähetyssaarnaajain vapaasti piti saaman julistaa evankeliumia heidän maassaan. Että Kaarle ryhtyi tähän sotaan valtiollisista syistä on silminnähtävä, mutta vaatipa häntä siihen myöskin hänen palava uskonnollinen innostuksensa. Tämä hänen luonteensa vaikutin on nim. hyvin tärkeä, se määrää miltei kaikkien hänen tuumiensa ja tekojensa suunnan ja laadun. Kristitty raamatun mielen mukaan hän ei ollut, sillä maallisiin kiinnitetty, pakanallisen ajatustavan varjostama ja sanan syvimmässä merkityksessä murtumaton oli silminnähtävästi hänen sydämmensä. Tähän arvosteluun ottamatta emme kuitenkaan saa jättää sitä tarkkaan huomattavaa seikkaa, että Kaarle eli ja vaikutti aikana, jolloin kristikunta maailman liittolaisena oli eksynyt kauas, kauas ijankaikkisen elämän viittaamalta tieltä. Jokainen henkilö on arvosteltava oman aikansa vaatimusten mukaan. Himmeänä loisti keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon valo maailmassa, siihen kun liittyi niin paljo valevaloa maailman suurelta näyttämöltä. Kirkon päätehtävänä oli saarnata evankeliumia kaikille kansoille. Se avasi ovensa pakanamaailmalle, ja pimeys loi synkät varjonsa sen kaikkeinpyhimpään, kun eivät vartijat valvoneet Siionin muureilla. Jos milloinkaan, niin oli silloin vaikea tarkkaan erottaa Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Alkava sivistystyö, järjestykseen pyrkivät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot, paavikunta, joka levittää valevaloansa Euroopan itsetietoisuuteen heräjäviin kansoihin — kaikki sulaa yhteen, vaatien itselleen kristityn nimen, joka sen erottaa tuosta raa'asta, kaikelle henkiselle viljelylle kokonaan vieraasta pakanamaailmasta. Heikkona, pimitettynä turvautuu näiden vuosisatojen kristillisyys maailmaan, jonka kanssa se voi ystävyydessä olla, se kun ei pysty sille totuuden puhdasta sanaa julistamaan, mutta pelastuksen Jumala varjelee sitä kuitenkin nytkin perikatoon joutumasta. Hän valvoo, kun muut vartijat nukkuvat, valmistaen kaikkivaltiaalla voimallaan vähitellen sitä aikaa, jolloin Hänen valtakuntansa maan päällä alkaa tuntea orjuutensa kahleiden raskaan painon ja Jumalan puhtaan sanan valaisemana särkee ne Hengen miekalla.
Kaarle Suuri ei saanut keskeymättömästi jatkaa valloitus- ja käännyttämistyötään Saksilaisten maassa, sillä hänen läsnäoloansa kaivattiin pian muualla. Longobardilasten kuningas Desiderius alkoi nim. jatkaa edeltäjäinsä hankkeita paavia vastaan. Tähän kehotti häntä sekin seikka, että Kaarle Suuri, paavikunnan suosija, oli luopunut avioliitostaan hänen tyttärensä kanssa. Kaarle marssi sotajoukkoineen Alppien ylitse, valloitti Longobardilaisten pääkaupungin ja teki koko heidän valtakunnastaan, jonka hän laski valtikkansa alle, lopun (774). Pääsiäisjuhlan vietti hän Roomassa, jossa uudisti liiton paavi Hadrianus I:sen kanssa ja vahvisti isänsä kirkolle antamat lahjoitukset, vieläpä lisäsikin niitä.
Maallisen vallan ja kirkon solmima liitto käy vuosi vuodelta yhä likeisemmäksi. Tähän viittaavat muun ohessa useat taideteokset, jotka juuri näinä aikoina syntyivät Roomassa. Niin kuvaa esim. eräs maalaus Pietaria, jonka istuimen juuressa paavi ja Kaarle Suuri polvistuvat; edelliselle antaa apostoli paavinpuvun hänen arvonsa merkiksi, viimmemainitulle lipun, joka kuvaa kristillisen maallisen vallan voimaa.
Hadrianus I kuoli v. 795, ja Pietarin istuimelle korotettiin Leo III. Heti ilmoitti tämä Kaarlelle edeltäjänsä kuolemasta ja omasta paaviksi valitsemisestaan. Myöskin kehotti hän kuningasta vaatimaan Roomalaisilta uskollisuudenvalaa. Kaarle lähetti muutamia ylimyksiä Roomaan, jotka ottivat kansalta valan sekä järjestelivät kirkon ja frankilaisvallan välistä liittoa. Monessa suhteessa merkillinen on se Kaarle Suuren paaville kirjoittama kirje, jonka nämä lähettiläät toivat muassaan Roomaan. Siinä tapaamme muiden kera nämäkin sanat: "meidän tehtävämme on jumalallisen rakkauden avulla miekalla puolustaa Kristuksen pyhää kirkkoa pakanoiden hyökkäyksiltä ja uskottomain hävityksiltä sekä suojella sitä katolisen uskon ylläpitämisellä. Teidän, pyhä isä, tulee kädet korotettuina Jumalan puoleen Mooseksen tavoin kannattaa yrityksiämme, jotta kristityt kansat Teidän välityksenne kautta Jumalan johtamina ja suojelemina kaikkialla ja aina saavuttaisivat voiton, ja Herramme Jesuksen nimi tulisi kirkastetuksi koko maailmassa." Ihmeellistä kristillistä aistia, suurta uskonnollista harrastusta, jaloa valtioviisautta, mutta ajanhengen tahraamaa, Jumalan valtakunnan salaisuuksille vieraantunutta puolitotuutta ilmaisevat nämä sanat.
Ei aikaakaan, ennenkuin Kaarle Suuri oli tilaisuudessa maailmalle osottamaan, että hän oli solminut ystävyyden liiton paavin kanssa. Eräs Hadrianuksen sukulainen Paskalis, joka oli nauttinut tämän mitä suurinta suosiota, ryhtyi kapinallisiin hankkeisin ja murhayrityksiin Leo III:tta vastaan, kun hänen ei onnistunut säilyttää entistä asemaansa paavillisessa hallituksessa. Vietettiin p. Markuksen juhlaa Huhtikuun 25 p. v. 799. Paavi ratsasti juhlasaatossa Rooman kadulla, kun yhtäkkiä kapinoitsijat hyökkäsivät häntä vastaan, tempasivat hänen alas hevosen selästä, riistivät vaatteet hänen yltään ja jättivät hänen rääkkäyksistä puolikuolleena kadulle. Ei ainoakaan ihminen korottanut kättänsä puolustaaksensa onnetonta. Hetken kuluttua veivät jumalattomat rauhanhäiritsijät paavin erääsen luostariin, missä he luultavasti aikoivat hänen surmata. Muutamien ystävien avulla onnistui Leon kuitenkin paeta. Hän lähti heti Kaarlelle valittamaan sitä väkivaltaa ja ääretöntä solvausta, jonka alaisena hän oli ollut. Kuningas, jonka sotajoukot juuri näinä vuosina taistelivat tuon tuostakin kapinoitsevia Saksilaisia vastaan, lupasi seuraavana vuonna saapua Roomaan. Leo oleskeli Frankilaisten turvissa syksyyn saakka. Sillävälin hallitsivat kapinalliset vallananastajat Roomassa, kirjoittaen Kaarlelle kirjeitä, joissa maanpakolaisuudessa olevaa paavia syytettiin jos minkälaisista rikoksista. Sitä kummallisempaa, että Leon palajaminen kotia muodostui täydelliseksi voittoretkeksi. Hän otettiin vastaan rajattomalla kunnioituksella ja riemulla.
Uteliaina ja levottomina odottivat Roomalaiset Kaarle Suuren tuloa. Hän saapui Roomaan syksyllä v. 800. Joulukuun 1 päiväksi kutsui hän papiston, aateliston ja porvarit suureen kokoukseen p. Pietarin kirkkoon, missä syytökset paavia vastaan olivat tutkittavat. Puettuna roomalaiseen aatelispukuun esiintyi Kaarle määrättynä päivänä kirkossa ja piti puheen äänettömälle väkijoukolle. Hän sanoi tulleensa asettamaan kirkon häirittyä rauhaa, rankaisemaan sen päämiestä kohtaan tehtyjä rikoksia sekä ratkaisemaan Roomalaisten ja paavin välistä riitaa. Viimmemainitun kysymyksen johdosta lausuivat saapuvilla olevat piispat yksimielisesti: "emme uskalla olla osallisina apostolisen istuimen tuomitsemisessa, sillä se on kaikkien kirkkojen pää; se ja sen sijainen tuomitsee kaikkia, vaan sitä ei kukaan tuomitse." Paavin syyttäjät eivät voineet mitään todistaa, ja vapaaehtoisesti tarjoutui Leo lisäksi valallakin vakuuttamaan viattomuutensa. Rauhanhäiritsijöitä kohtaan noudatti Kaarle valtiollisista syistä suurta lempeyttä.
Joulunpäivänä nähtiin samassa kirkossa vielä juhlallisempi toimitus. Kun Kaarle jamalanpalveluksen päätyttyä hetken oli polvistunut Pietarin kuvapatsaan edessä, lähestyi häntä paavi kultainen kruunu kädessä ja laski sen kuninkaan pään päälle. Riemastuneena huusi kansa, niinkuin muinoisille Rooman keisareille: "Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle suurelle, rauhaa suojelevalle roomalaiselle keisarille, ikää ja voittoa!" Nyt voiteli Leo Kaarlen Länsi-Rooman keisariksi, antoi hänelle kuuluisain keisarein puvun sekä suuteli häntä vanhan tavan mukaan. Tyhjää seremoniaako, roomalaisen ylpeyden hetkistä tyydyttämistäkö tämä vain oli ilman minkäänlaisia historiallisia seurauksia? Asiaa oli tuumittu ja valmistettu jo silloinkuin Leo III kävi Kaarlen luona, ja valtakunnan suuret samoinkuin Rooman ylhäiset tiesivät siitä silminnähtävästi jo ennenkuin itse tuo juhlallinen toimitus täytti koko Rooman riemulla. Mutta varma on, ettei yksikään siihen aikaan vielä käsittänyt tämän kruunauksen suurta merkitystä kristikunnan myöhemmille vaiheille, jos kohta muutamat aavistaen siihen suuntaan ajattelivatkin. Länsi-Rooman suuri maine herää kuolleista, sen keisarinkruunun loisto ei ole himmentynyt, vaikka tämä kruunu kauan on ollut kätkettynä tuon kuuluisan keisarikunnan raunioiden alla. Kansat luovat ihaillen silmänsä siihen, kunnioittaen sen omistajaa kristikunnan Jumalan voitelemana hallitsijana. Rooma kohoaa uudelleen maailman pääkaupungiksi, jonka hengellistä, keisarin tukemaa valtaa kaikki ovat alttiit kumartaen palvelemaan. Ihmisten keksimä maallinen Kristus-valta salaa, rasittaa, onpa monesti kokonaan tukehuttaa Herran tosi valtakunnan, joka "ei ole tästä maailmasta." Mutta totuuden voittamaton voima on kuitenkin näistäkin pimeyden valtojen varjostamista olosuhteista kerta esiintyvä todistukseksi, ettei se keski-ajan pimeimpinä aikoinakaan sortunut.
Kaarlen sota Saksilaisia vastaan päättyi vasta v. 783. Miehuullisesti olivat nämä puolustaneet vapauttansa ja vanhaa pakanallista uskontoansa frankilaisia sotajoukkoja vastaan. Nyt heidän vihdoin täytyi taipua ja antaa kastaa itsensä. Keski-aika levitti evankeliumia miekka kädessä! Usein tahrasi Kaarle Suurikin tässä "pyhässä sodassa" säälimättömällä julmuudella maineensa. Mutta kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin itivät kuitenkin kristinuskon väkivaltaisesti Saksilaisten maahan kylvämät siemenet siunaukseksi lapsille ja lastenlapsille.
Monessa muussakin sodassa, paitse niissä, joihin tässä sivumennen olemme viitanneet, välkkyi Kaarle Suuren voittoisa miekka, hävittäen pakanamaailman uhkaavaa valtaa. Mutta paljoa suuremman maineen kuin näiden sotaisten voittojen kautta on hän saavuttanut voitoillaan henkisen viljavainion suurella taistelutantereella. Kristillisen sivistyksen kartuttaminen oli aina hänen silmämääränsä. Tämä on sitä ihmeellisempää, kun Kaarle oli kasvatettu sotapalvelukseen eikä nuorena itse saanut paljo oppia. Hän esim. vasta vanhana oppi kirjoittamaan. Mutta mitä hänen itse nuorena oli täytynyt kaivata sitä koetti hän kuninkaaksi päästyään voimiaan säästämättä saavuttaa sekä sivistyksen rakkaudesta alamaisilleen runsaalla kädellä jakaa. Paraiten viihtyi hän aikansa jaloimpain tiedemiesten seurassa, tuumien heidän kanssaan tehokkaimmista keinoista raakuuden ja tietämättömyyden poistamiseksi, suuren valtakuntansa korottamiseksi siveyteen ja sivistykseen. Hän perusti monta koulua, jota hän itse tarkasteli, valvoi pappien siveellisyyttä ja vaati heitä hurskauteen sekä tieteellisiin harrastuksiin, toimitti oppineitten ystäviensä kautta kirjoja, vaikutti sivistyttäen ja jalostuttaen kaikkiin oloihin. Kirkkohistoriakin lukee hänen keski-ajan merkillisimpäin henkilöiden joukkoon, todistaen hänen vaikutuksensa kirkon kehkeytymiseen olleen arvaamattoman suuren. Kaarle Suuren aikakauden kirkollisetkin olot ovat monessa suhteessa hänen henkensä muodostamat. Silmäilkäämme likemmin näitä oloja.
Vaikea on meidän uuden ajan ihmisten, jotka sukupolvesta toiseen olemme nauttineet sivistyksen hedelmiä ja esi-isillemme jo kauan saarnattua puhtaan Jumalan sanan siunausta, käsittää, miten pimeä keski-ajan pitkä yö oli. Niidenkin ihmisien siveellinen ja kristillinen kanta, jotka olivat kutsutut muita johtamaan, oli surkean alhainen. Sota- ja metsästysretket, juomingit ja muut hurjat huvitukset olivat monessa paikoin silloisen papiston päätoimena. Työläästi itää hengellisen elämän arka siemen tuossa kaikelle henkiselle viljelylle turmiollisessa ilmanalassa. Suurta on semmoisissa olosuhteissa ajatellakaan tuon raa'an maan viljelemistä, mutta vielä jalompaa käsin tarttua auraan ja ryhtyä työhön. Sentähden ansaitsevat kaikki tähän suuntaan viittaavat toimet, kuinka vähäpätöisiltä ja lapsellisilta nämä meidän silmissä sitten näyttänevätkin, mitä suurinta huomiota. Lähtemättömästi ovat niiden henkilöiden nimet, jotka tässä tarkoituksessa astuivat keski-ajan kolkolle viljavainiolle, aikakirjoihin piirretyt. Yksi niistä on Metzin piispan Krodegangin (k. 766). Auttaaksensa papiston kurjaa tilaa vaati hän kaikkia hiippakuntansa pappeja elämään yhdessä, luostarintapaisessa rakennuksessa, jotta he, erotettuina maailman riehuvista oloista, voisivat auttaa toisiansa tieteellisissä harrastuksissa sekä esimerkillään, etenkin yhteisinä hartaudenhetkinä, joiden luku salmistan sanojen mukaan, "seitsemästi päivässä minä kiitän sinua sinun vanhurskautes oikeuden tähden", määrättiin seitsemäksi, kehottaisivat toinen toistansa etsimään sitä mieltä, josta papinviran tosi siunaus valuu. Näitä kokouksia kutsuttiin "capitula" [Krodegangin järjestämistä "capituloista" saivat tuomiokapitulit alkunsa, niinkuin niiden nimikin johtuu tästä sanasta.], sentähden että niissä aina luettiin yksi luku raamatusta. Kaarle Suuri, jonka uskonnollinen harrastus ja rakkaus sivistykseen kannatti kaikkia tähän suuntaan pyrkiviä yrityksiä, koetti kaikin tavoin saada Krodegangin tuumaa käytäntöön. Tämän laatimia sääntöjä korjaeltiin ja täydennettiin, ja Kaarlen pojan Ludvig Hurskaan aikana määrättiin niiden noudattaminen laiksi kaikkialla frankilaisvaltakunnassa Achenin kokouksessa (816). Monen papin sydämmessä heräsi tämän laitoksen kautta ijankaikkisen elämän painava kysymys, ja keski-ajan vaikea sivistystyö, jota kristinusko tarvitsi välikappaleekseen, virkistyi sen kautta monessa paikoin ennen arvaamattomaan eloon.