V. 1429 hävitti tulipalo suurimman osan Turkua. Liekit eivät säästäneet tuomiokirkkoakaan, ne painoivat siihenkin hävityksen leiman. Vaan ei masentanut tämäkään kohtaus murtumattoman piispan intoa. Muutaman vuoden kuluttua korotti hänen rakas kirkkonsa entistä komeampana huippuaan taivasta kohti, läheltä ja kaukaa jälleen kutsuen ihmisiä messuja kuulemaan ja lumoavaa hartautta nauttimaan Suomen kuuluisimpain pyhimysten muistorikkaassa temppelissä. Mahdollisesti lähti Maunu yllämainitulle matkalleen pyhään maahan juuri tämän tulipalon johdosta, Herran haudalla etsiäksensä lohdutusta surussaan ja hankkiaksensa kirkollensa koristuksia tulen hävittämien kalleuksien sijaan. Vaan olkoon asian laita miten tahansa, sen ainakin varmaan tiedämme, että Suomen asukkaat hänen toimestaan heti ryhtyivät kuuluisaa tuomiokirkkoansa korjaamaan ja kauniiksi sisustamaan. Yksissä Ruotsin piispojen kanssa julisti Maunu Tavast v. 1441 40 päivän synninaneet kaikille, jotka määrättyinä juhlapäivinä saapuivat tuomiokirkkoon tahi Suomen hiippakunnan muihin kirkkoihin ja niitä lahjoituksilla muistivat. Vielä anteliaampi oli Baselin kirkolliskokous. Se lähetti seuraavana vuonna kirjeen Suomeen, luvaten synninpäästöä aina 20 vuodeksi jokaiselle, joka oli altis uhraamaan rahoja tulen turmeleman tuomiokirkon hyväksi. Muitakin samankaltaisia kirjeitä saapui katolisen kirkon ylimyksiltä Maunun aikana ja epäilemättä etenkin hänen ilmoitustensa johdosta Turkuun. Eivätkä ne vaikutuksetta olleet: köyhän Suomen kirkko rikastumistaan rikastui. Tämä seikka kyllä taivutti kansan mieltä siihen käsitykseen, että kaikki maallinen työ ja toimi on velvollinen etupäässä tarkoittamaan kirkon etua, siten opettaen esi-isiämme sielunsa autuudeksi uhraamaan kaikki, mutta he eksyivät samalla myöskin yhä kauemmas siitä sanasta, joka todistaa: "Jumala on henki ja oikeat rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa".
Olemme nähneet, miten uutterasti Maunu piti huolta katolisuuden voitosta Suomessa. Häntä uskollisemmin ei ole kukaan palvellut tätä aatetta, eikä pysty kukaan todistamaan, että hänen mielensä tässä palveluksessa yltyi vallanhimoisen kirkkoruhtinaan kovasydämmisyydeksi ja ylpeydeksi, kuten useampain keski-ajan eteväin piispojen kävi. Omaa etuansa valvoi hän ainoastaan niihin määrin, kuin hänen käsityksensä kirkon kunniasta sitä vaati. Arka oli hän kyllä piispallisen arvonsa suhteen, vaan kirkon eikä oman maineensa tähden. Ja ken uskaltaa väittää, ettei tuo kaunis liekki, joka säteili hänen silmistään, hänen harjoittaessaan verratonta armeliaisuuttaan köyhiä kansalaisiaan kohtaan, rukoillessaan tahi jumalanpalvelusta toimittaessaan, ollut rakkauden Herran virittämä, vaikka siihen liittyikin paljo keski-ajan eksyneen hengellisyyden valevaloa?
Mainitsemiimme todistuksiin Maunu Olavinpojan Tavastin toimista Turun hiippakunnan piispana, liittyy vielä semminkin yksi, jota emme saa unohtaa. Tarkoitamme hänen laajassa hiippakunnassaan toimittamiaan tarkastusmatkoja. Miten vaivaloiset nämä, matkat olivat, voimme päättää esim. siitä, että Maunun toimesta rakennettiin majatalo sille 18 peninkulmaa pitkälle asumattomalle taipaleelle, joka siihen aikaan erotti Sysmän ja Savon kirkot toisistaan. Semmoisissa erämaissa liikkui hän vielä päälle 80 vuoden vanhana, tarkastaen pappien työtä, varottaen, nuhdellen, neuvoen ja kehottaen seurakuntia. Missä tahansa hän levähti, jos erämaan synkissä saloissa tahi asutuissa seuduissa, siihen asetettiin hänen pieni kappelinsa, ja muassaan olevat papit toimittivat siinä jumalanpalvelusta, jota hän itse aina johti. Ihmetellen, kunnioittaen katseli kansa kaikkialla tuota Suomen kirkon hurskasta piispaa, jonka esimerkki niin valtaavasti kehotti kaikkia irtautumaan maallisista ja ylentämään sydäntään Herran puoleen. Hän oli — niin arveltiin — likeisesti sukua niille pyhimyksille, joista hän puhui ja joiden kanssa hän niin ahkeraan seurusteli. Ei kuulunut Suomen erämaihin husilais-sodan melskeen kaikua eikä niitä ääniä, jotka vaativat kristikunnan kansoja taisteluun paavikirkon valeita vastaan: täällä polvistuivat ihmiset nöyrinä vanhan piispansa kera pyhimysten kuvien edessä keski-ajan yön kuutamossa. Mutta siunausta siitäkin oli, sillä "laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja aivan hyvä".
Vähitellen oli Suomessa ruvettu perustamaan koulujakin lasten opettamista varten. Ne olivat tietysti siihen aikaan vielä hyvinkin vähäpätöisiä, vaan arvaamattoman suuresta merkityksestä kuitenkin. Maunu Tavast kannatti niitä kaikin tavoin, hankkien muun ohessa paavilta anekirjoja niille, jotka rahalla, ruualla tahi vaatteilla auttoivat köyhiä koululaisia. Että Suomessakin tietohalu vähitellen alkoi herätä, huomaamme semminkin siitä, että moni nuorukainen täältä matkusti ulkomaille, Pariisissa, Pragissa y.m. opintojaan jatkaakseen. Tuo on unestaan heräjävän kansamme totuuden kaipua, joka sillekin ennustaa uskonpuhdistuksen aamun koittoa.
Myöhään oli Suomi päässyt kristinuskon osallisuuteen. Sentähden eivät katolisen kirkon laitokset täällä saavuttaneet sitä kukoistusta, kuin Euroopan sydänmaissa. Niinpä löytyi täällä ennen Maunu Tavastin aikoja esim. ainoastaan viisi luostaria. Näistä olemme jo maininneet Turun Dominikani-luostarin. Myöhemmin perustettiin Viipuriin kaksi luostaria, toinen noudattava Dominikanein, toinen Fransiskanein ohjesääntöjä. Viimmemainittuun munkkikuntaan kuuluivat niinikään muut kaksi, Rauman ja Ahvenanmaan luostarit. Kuten olemme nähneet, edustaa Maunu Tavast kaikissa toimissaan keski-ajan uskonnollista katsantotapaa, suosien sydämmestään myöskin munkkilaitosta, vaikka uuden ajan heräjävä tuulahdus jo monessa paikoin tuomiten likenee luostarien muureja, uhaten paljastaa näiden takana piileilevät paheet. Uuden luostarin perustaminen köyhään Suomeenkin oli jo kauan ollut hänen hartain toivonsa. Etenkin viehätti Maunua Birgittan maine: hänen perustamansa munkki- ja nunnayhdistykseen kuuluvaksi aikoi vanha piispa aikomaansa luostaria, jos hänen onnistuisi saada se aikaan. V. 1438 sai hän asian niin pitkälle ajetuksi, että Ruotsista saapui kirje, joka kehotti häntä Suomen valtiomiesten kera valitsemaan paikkaa aivotulle luostarille. Muutaman vuoden kuluttua (1443) perustettiin Raision pitäjään, nyk. Naantalin alueelle, Vallis gratiae [Vallis gratiae merkitsee armon laakso; siitä ruotsalainen niini Nådendal (Naantali).] niminen Brigittiläis-luostari. Maunu piispa oli ensimmäinen toimessa. Hänen kustannuksellaan rakennettiin luostarikirkon pääkuori ja sakaristo, jota paitse hän kehotuksillaan sai ihmisiä lahjoittamaan laitokselle maita ja muita lahjoituksia.
Maunu Tavastin toimet valtiollisella alalla eivät kuulu kirkkohistoriaan. Se kuitenkin mainittakoon, että hän monesti otti valtionkin asioihin osaa, osottaen aina horjumatonta uskollisuutta kuninkaallensa. Vielä v. 1448 kävi hän Ruotsissa, ollen saapuvilla kuningas Kaarle Knuutinpojan kruunajaisissa. Tämän jälkeen hoiti hän vielä kaksi vuotta paimenvirkaansa, kunnes hän, väsyneenä raskaasta elämäntyöstään ja 93 ikävuoden painamana, luopui piispanvirastaan 1450. Turkuun rakentamastaan komeasta piispantalosta siirtyi hän nyt Naantaliin, missä oli valmistanut itselleen pienen asunnon lähellä luostaria. Siellä sammui vanhuksen elämä v. 1452. Hän haudattiin pyhän ruumiin kuoriin.
Olemme viitanneet siihen, että Maunu Tavast oli yksi niitä, joiden aikaa uskonpuhdistuksen aamukoitto valaisi. Sen merkitys ei hänelle kirkastunut, vaikka hän kävi sitä läheltä katsomassa. Raamattu todistaa: "joka on totuudesta, hän kuulee totuuden äänen". Mihin määrin näiden sanojen tuomitseva puoli soveltuu häneen, sen tietää Herra yksin. Vaan emme silti saa jättää niitä huomioon ottamatta, arvostellessamme Suomen katolisen ajan etevintä piispaa. Hänen monessa suhteessa jalo muistonsa on oikeutettu sitä vaatimaan. Ja jos sen kautta himmeneekin tuon maineen loisto, niin ei vähene sen Herran kunnia, jonka viinimäessä Maunu Tavast verrattomalla ahkeruudella teki työtä. Ei voinut vielä tämäkään Suomen Siionin vartija vastata esi-isiemme huokaukseen: "mitä yö kuluu?" mutta horjumaton oli Herran lupaus "nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitses".
XII.
Tuomas Kempiläinen.
— me otamme siitä vaarin, ja sitä pyytelemme, että me Herran tuntisimme, sillä hän koittaa niinkuin kaunis aamurusko, ja hän tulee meille niinkuin sade, niinkuin ehtoosade aikanansa maan päälle. Hos. 6: 3.