Ei heidän pidä hukkaan työtä tekemän, eikä turmeluksessa synnyttämän; sillä he ovat Herran siunattuin siemen ja heidän jälkeentulevaisensa heidän kanssansa. Jes. 65: 23.
Työläs oli Böhmin tointua husilaissodan iskemistä vammoista, ja vielä kolkommalta näytti sen tulevaisuus hengellisessä suhteessa.
Taborilaisten nimi katosi ennen pitkää historiasta, eivätkä voineet Kalikstinitkaan säilyttää saavuttamaansa itsenäisyyttä: he uupuivat väleen väsyneinä katolisen kirkon helmaan. Vaan jos tarkemmin silmällemme Husin isänmaan oloja Böhmischbrodin tappelun jälkeen, huomaamme kuitenkin tuossa monen kovan onnen kestäneessä kansassa pienen jäännöksen, joka yhä edelleenkin "säilyttää Herran kärsivällisyyden sanan".
V. 1436 pääsi vihattu Sigismund Böhmin kuninkaaksi. Hän kyllä hallitsijavalallaan vakuutti noudattavansa Baselin kokouksen Husilaisille lupaamia rauhanehtoja, vaan ei estänyt valakaan häntä toimimasta katolisen kirkon ohjeiden mukaan. Seurauksena oli uusia levottomuuksia. Sigismundin seuraavana vuonna sattunut kuolema lisäsi vain häiriöä: onnetonta maata hävittivät jälleen kansallissodat, kun näet ei sovittu uuden kuninkaan vaalissa. Siihen aikaan oli piispana Pragissa kalikstini Juhana Rokynczana. Hän saarnasi rohkeasti katolisen kirkon turmeluksesta, moittien semminkin papiston maailmallista mieltä, ylöllisyyttä ja muita syntejä. Nämä saarnat sekä ennen kaikkea menneiden aikojen jalot muistot synnyttivät kalikstineissa puolueen, joka ei ollut altis suostumaan tuohon kirkon kanssa solmittuun rauhaan, vaan vaati Herran turmeltuneen seurakunnan perinpohjaista puhdistamista. Rokynczanan ystäväin luku karttui päivä päivältä. Kuuluisin heistä on Pietari Keltschitzista. Tämä mies, joka jonkun aikaa, oli harjoittanut opintoja Pragin yliopistossa, kylvi lukuisilla kirjoittamillaan kirjoilla, josta semminkin "Uskon verkko" niminen oli omiaan herättämään suurta huomioa, herätyksen ja virkistyksen siemeniä Husin uupuneisin kansalaisiin. Asettuen paljoa jyrkemmälle kannalle kuin Kalikstinit, ei hän toiselta puolen hyväksynyt Toborilaistenkaan katsantotapaa, vaan koetti saada vielä hereellä olevia kansalaisiaan luopumaan viimmemainittujen liiallisuuksista. Semminkin vastusti hän kaikkia lihallisia keinoja evankeliumin sanaa puolustettaessa. Luoden Jumalan sanan ääressä valistuneen katseensa kristikunnan menneisin vaiheisin, väitti Pietari Keltschitzilainen kirkon turmeluksen alkaneen Konstantiuus Suuren ajoista. "Silloin" — niin kuuluvat hänen sanansa — "teki paavi keisarin, joka pakanana ja uskoansa muuttamatta otettiin kirkon yhteyteen, osalliseksi Kristuksesta, ja Konstantinus puolestaan teki paavin maailmasta osalliseksi. Siitä ajasta alkaen ovat paavikunta ja keisarikunta toisiaan tukeneet". Herran painava sana "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta" kirkastui ihmeen selvästi tälle miehelle, ja hän herätti monta sen totuutta miettimään. Ei saattanut Rokynczanakaan, joka itse kiivaasti taisteli kirkon turmelusta vastaan, nimittäen muun ohessa paavia antikristukseksi, olla mieltymättä Pietari Keltschitzilaisen jyrkkään katsantotapaan, vaan ei uskaltanut hän silti liittyä siihen pieneen joukkoon, joka otti sitä elämässään noudattaakseen. Ja kuitenkin todisti hän itsekin samaan aikaan: "me kalikstinit emme suinkaan vielä ole saavuttaneet oikeaa oppia. Me kiinnitämme huomiomme ulkonaisiin seikkoihin, moitimme noita huonoja hedelmiä, vaan emme uskalla itse juureen koskea. Mutta meistä on lähtevä kansa, joka tähtää syvempään. Se kansa on toimittava Jumalalle otollisen ja ihmisille siunausta tuottavan teon". Miten vaikea on totuuden ystäväinkin Herran tähden "myydä kaikki!"
V. 1457 erosivat Pietari Keltschitzilaisen mielipiteen tunnustajat kirkosta. He ovat tunnetut nimellä Böhmin veljet. Rukoilemalla olivat he pyytäneet yleisesti kunnioitettua Rokynczanaa rupeamaan johtajakseen, muistuttaen häntä kristityn pyhästä velvollisuudesta, joka vaati häntä kärsimään pilkkaa ja vainoa Herran ylönkatsotun ja köyhän kansan kera. Piispa ei tahtonut virastaan luopua ja koetti kaikin tavoin vakuuttaa noita jyrkän totuuden edustajia siitä, että hänen luopumisensa kirkosta vain tuottaisi hänelle, niinkuin heille itsellekin, uusia vaikeuksia. Heidän ystävänään lupasi hän kuitenkin aina pysyä. Veljeskunnan johtajiksi rupesivat sittemmin Rokynczanan sisarenpoika Gregorius sekä Mikael Bradacz.
Tuosta vähäpätöisestä juuresta elpyi ennen pitkää tuuhea puu. "Veljiin" liittyi Valduslaisia ja Taborilaisia. Viimmemainittujen kuvaus ja lihallinen mieli oli palanut koetusten pätsissä, ja veljeskunnan tosi kristillinen elämä, johon ristin Herran nöyryys ja rakkaus painoi leimansa, pyhitti heitä yhä edelleen. Miten kaukaa tämä Böhmin veljien liittoon yhtynyt Taborilaisten pieni jäännös oli sukua noille hurjille sotilaille, jotka husilaissodan aikana saivat niin monet kristityt seudut pelosta vapisemaan, todistaa etenkin se seikka, että nimeä "Taborilainen" veljeskunnan jäsenistä oli mitä pahimpia haukuntanimiä. — Tämän ohessa todistaa kirkkohistoria Böhmin veljien ahkeraan ammentaneen viisautta Jumalan elävästä sanasta, jonka neuvoja ja vaatimuksia he tarkkaan sovittivat kaikkiin oloihin. Veljeskunnan seurakuntien kuri oli vakaa vieläpä ankarakin. Siinäkin suhteessa koettivat he noudattaa apostolisen aikakauden esimerkkiä.
V. 1461 tapahtui "Böhmin veljien" vaiheissa tärkeä käänne. Kun heidän lukunsa päivä päivältä karttui, luovutti nim. kuningas Yrjö Podiebrad, joka neljä vuotta sitä ennen oli päässyt Böhmin kuninkaaksi, Rokynczanan ehdotuksesta heille syrjäisen seudun Glatz nimisessä kreivikunnassa, siten estääksensä heitä muualla oppiansa levittämästä. Vaan ei auttanut tämä keino häntä pitkälle. Tuskin olivat näet "veljet" ehtineet vähän kotiutua uusiin asumapaikkoihinsa, ennenkuin heidän luoksensa joukottain riensi totuutta etsiviä ihmisiä, pappeja, porvareita, talonpoikia, kaikkialta. Kuningas säikähtyi. Miten suureksi oli tuo maan uskontoon tyytymätön joukko lopulta kasvava ja mitä valtiollisia häiriöitä oli se vielä vaikuttava? Löytyi yksi keino, monesti koetettu ja taattu tuon "liiallisen uskonnollisuuden" masentamiseksi: väkivalta. Podiebrad vetosi siihen. Vaan eivät turvanneet nämä Husilaiset enää miekan terään, niinkuin heidän veljensä muinoin. Hengen miekka oli heidän aseensa, usko heidän kilpensä, rukous ja Herran ylistys heidän linnansa. Moni "veli" heitti henkensä rovion tulessa, toisia mestattiin tahi surmattiin muulla tavoin. Urhoollisesti kestivät veljet vainon kauhut, saarnaten marttyyrikuolemallaan maailmalle, ettei Husin henki vieläkään ollut Böhmissä kuollut. Vuorirotkoissa ja muissa piilopaikoissa rukoilivat eloon jääneet "veljet" apua siltä Herralta, joka on luvannut auttaa kaikkia vainottuja ja sorrettuja. Miten virkistivät rukoukset, kuinka voimallinen oli Herra heidän heikkoudessaan! Vainojen riehuessa valitsivat "veljet" ensimmäiset "vanhimpansa", jotka eräs valduslainen piispa vihki virkaan.
Vähitellen koitti Böhmin veljille rauhallisempi aika, jonka kestäessä he yhä lisääntyivät ja kehittivät seurakuntaelämäänsä. Viidennentoista vuosisadan lopussa oli heillä Böhmissä ja Mährissä yhteensä lähes 400 seurakuntaa. Yksityisseikoissa heidän oppinsa kyllä monesti eksyy harhateille, vaan pääsuunta on oikea. Älkäämme sitä oudoksuko, että uskonpuhdistuksen kirkkokin monesti on tuominnut Böhmin veljiä hyvinkin ankarasti, sillä niin jyrkkään itsensä- ja maailmankieltämiseen kuin he, ei se milloinkaan kokonaisuudessaan ole ollut altis suostumaan. Joka Jumalan sanan valossa tutkii tämän historian suurelta näyttämöltä siimekseen pakotetun veljeskunnan vaiheita, hänen täytyy myöntää sen vaikuttaneen suuria totuuden taistelussa maan päällä. Semminkin huomaamme viidennentoista vuosisadan lopussa, jolloin Lukas Pragilainen ryhtyi puhdistamaan Böhmin veljien tunnustusta ja uudestaan järjestämään heidän seurakuntaelämäänsä, heissä paljon tosikristillisyyden hedelmiä, joita silloisessa kristikunnassa turhaan muualta etsimme. Vielä uusimman ajan historia kertoo Böhmin veljistä todistukseksi, että se seurakunta, joka rakentaa Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle, ei ole kuolemaan tuomittu, miten pimeyden varjovallat koettavatkaan sitä sortaa. Böhmin veljiin soveltuvat profeetan sanat: "ei heidän pidä hukkaan joutuman eikä turmeluksessa synnyttämän; sillä he ovat Herran siunattuin siemen ja heidän jälkeentulevaisensa heidän kanssansa".
XV.
Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.