Moni sanoo: kuka osottais meille hyvää? Mutta nosta sinä Herra meidän päällemme sinun kasvois peite. Ps. 4: 7.
Olemme nähneet, miten kristinusko vähitellen kotiutui Suomeen. Monen erehdyksen turmelemana oli kyllä se pelastuksen sanoma, jota katolisen aikakauden vaiheissa esi-isillemme julistettiin, vaan se oli kuitenkin evankeliumin sanomaa taivaan valtakunnan lähestymisestä, eikä sen vaikutus täälläkään turha ollut. Eivät kansat muutaman vuoden kuluessa pääse pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon: pitkä on matka ja vaivaloinen tie, ja sentähden edellyttää heidän kääntymisensä vuosisatoja kestävää valmistusaikaa. Monen pitkän vuosisadan vaiheissa valmistui Suomen kansakin katolisen kirkon hoitamana totuuden puhdasta sanaa vastaanottamaan. Ennenkuin keski-aika kului umpeen, oli ristin merkki asutussa Suomessa kaikkialla osottamassa, etteivät esi-isämme enää olleet pakanoita. Suomen seurakuntien luku oli jo viidennellätoista vuosisadalla melkoisen suuri ei ainoastaan Varsinais-Suomessa, jonka asukkaat ensin kääntyivät kristinuskoon, vaan maan itäisissä ja pohjoisissakin osissa.
Suuri osa isänmaatamme oli siihen aikaan vielä asutonta erämaata. Etenkin Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomen pitäjät, jos semmoisista ensinkään saattaa puhuakaan, olivat tavattoman laajat, jonka vuoksi niiden asukkaat itsekin joskus pyysivät uusien seurakuntien perustamista. Siinä tarkoituksessa saapui esim. Akkaan, Sääksmäen seurakuntaan kuuluvan kappelin asukkaita v. 1483 Turkuun sinne kokoontuneelta pappiskokoukselta pyytämään omaa kirkkoherraa, johon piispa yksissä tuomiokapitulin kanssa, tutkittuaan, voisiko tuo eri seurakunnaksi pyrkivä kappeli kirkkoherraa palkita ja olisiko se altis häntä kunnioituksella kohtelemaan, suostuikin.
Kun Maunu Tavast luopui piispanvirastaan, valitsi Turun tuomiokapituli hänen jälkeisekseen Olavi Maununpojan, joka niinikään kuului Tavastein sukuun. Toiset arvelevat hänen olleen tuon kuuluisan piispan sisarenpojan, toiset hänen oman poikansa. Tämä mies on keski-aikamme historiassa saavuttanut suuren maineen semminkin siitä syystä, että hän kauan aikaa suurella menestyksellä harjoitti opintoja Pariisin yliopistossa. Hän saapui sinne noin v. 1425 ja sai maisterin arvon 1428. Kaksi eri kertaa oli hän tuon kuuluisan opinahjon rehtorinakin, ensikerran Joulukuun 15 p:stä 1432 Maaliskuun 24 p:ään 1433 sekä sittemmin Syyskuun 24 p:stä 1434 vuoden ajan. Tuo on epäilemättä omiaan herättämään huomioa, vaan Suomen kirkolle eivät Olavi Maununpojan tieteelliset pyrinnöt eikä hänen ulkomailla saavuttamansa arvo näy tuottaneen suurta hyötyä. Ainakaan eivät aikakirjamme siitä mitään tiedä kertoa. Keväällä v. 1433 kävi hän Suomessa. Siihen aikaan nimitti hän itseään "Kirkkonummen kirkkopapiksi", josta, näkyy että hänelle opintojen harjoittamista varten oli annettu kirkollinen virka kotimaassa. Jotta köyhän ja syrjäisen Suomenkin miehet pääsisivät tilaisuuteen ulkomaan yliopistoissa seuraamaan ajan tieteellisiä pyrintöjä, oli näet lahjakkailla, kirkon palvelukseen pyrkivillä nuorukaisilla tämä etu monesti tarjona. Olavi Maununpojan elämänvaiheista, mikäli nämä koskevat kirkkohistoriaa, ei muuta tiedetä kuin että hän, v. 1438 oli tuomiorovastina Turussa sekä, kuten mainitsimme, v. 1450 valittiin piispaksi. Tuomiorovastinviran sai hänen jälkeensä Konrad Bitz. Olavi Maununpoika Tavast kuoli v. 1460 ja haudattiin suuren edeltäjänsä viereen p. ruumiin kuoriin. Hänen jälkeisekseen Turun piispanistuimelle valittiin Konrad Bitz (1460-1489), joka vihittiin virkaansa Sienan kaupungissa Italiassa.
Yhä tuntuvampaa haittaa kirkkomme rauhalliselle työlle tuottivat uniooni-aikakauden levottomat vaiheet. Ne vaativat pappejakin ottamaan osaa noihin alituisiin valtiollisiin rettelöihin ja mullistuksiin. Jo tuomiorovastina oli Bitz tehokkaasti toiminut valtiollisellakin alalla. Hän oli näet Olavi Maununpoika Tavastin ja muutamain muiden mahtavain Suomen miesten kera johtamassa tuota Juhannuspäivänä v. 1457 pyhän Gertrudin veljeyden salissa pidettyä kokousta, jossa Suomalaiset, liittyen Ruotsin arkkipiispan kapinallisiin hankkeisin, suostuivat Kaarle Knuutinpojan erottamiseen Ruotsin hallituksesta ja Kristian I:sen unionikuninkaaksivalitsemiseen. Sittemmin esiintyi hän monesti vielä tuntuvammin valtiollisten taistelujen näyttämöllä, osottaen itsepintaista jäntevyyttä, vieläpä suurta sotataitoakin. Hänen toimestaan varustettiin tuomiokirkkokin suojelusmuurilla ja muilla sotavarustuksilla.
Emme ole maininneet näitä seikkoja ainoastaan täyttääksemme Suomen kirkkohistorian vajavia sivuja, vaan osottaaksemme, miten keski-ajan kirkko täälläkin takertui tämän maailman ansaan. Oudoksuisimmeko, että maamme piispat ja sen papisto näissä meluavissa melskeissä kävivät yhä kuurommiksi ajan kipeimmälle tarpeelle?
Konrad Bitz oli oppinut mies. Kuten edeltäjänsä Turun piispanistuimella, oli hänkin nuoruudessaan harjoittanut opintoja ulkomaalla. Leipzigin yliopisto oli hänelle antanut maisterin arvon noin v. 1438. Vaan ei tuonut hänkään kirkon emämaista kansallemme mitään tietoja uskonpuhdistuksen alkaneesta työstä. Kaikki toimensa piispana, puhumattakaan miehen esiintymisestä valtiollisella alalla, todistavat hänen olleen noita keski-ajan kirkkoruhtinaita, joiden pääpyrintönä oli kirkon maallisen mahtavuuden ja loiston korottaminen. Hänen toimestaan sai tuomiokirkko kaksi uutta kuoripappia sekä Pyhäinmiesten nimisen kuorin. Niinikään rakennutti hän moneen seurakuntaan kivikirkot entisten kehnojen puukirkkojen sijaan. Väsymättömällä innolla valvoi hän tämän ohessa myöskin kansan perehtymistä katoliseen uskontoon. Ensimmäinen Suomen kirkon tarvetta varten toimitettu kirjakin "Missalae ecclesiae Aboensis" (Turun kirkon messukirja) ilmaantui hänen aikanaan. Se painettiin Lybeckissä v. 1488. Nimilehti kuvaa p. Henrikiä, joka jaloillaan tallaa Lallia; viimmemainitun kädessä on piispanhiippa ja kirves. Oikealla puolella polvistuu Konrad Bitz, vasemmalla hänen tuomiorovastinsa. Itsekin tahtoi Konrad piispa elää jälkimaailman muistossa. Kirja lähetettiin kaikkiin Suomen seurakuntiin jumalanpalveluksessa noudatettavaksi. Joka kerta, kuin pappi siitä luki messun, sai hän, Konrad piispan lupauksen mukaan, 40 päivän synninaneet.
Tuomiokapitulin työnjärjestys saavutti Konrad Bitzin aikana entistä paremman säännöllisyyden ja vakavuuden. Sen jäsenet, ajoista useat siihen asti olivat oleskelleet seurakunnissaan, velvoitettiin nim. aina asumaan Turussa. Jotta he voisivat tätä määräystä noudattaa, hankki Konrad piispa heille palkankorotuksen, luovuttaen heille osan tuomiokirkon kymmenyksistä. Miten suuri silloisten piispojen valta oli, näemme siitäkin, ettei tähän palkanmääräykseen vaadittu kansan eikä hallituksenkaan suostumusta. — Tuomiokapitulin varsinaiseksi työpäiväksi määräsi Konrad Bitz keskiviikon, jolloin kaikkein jäsenten välttämättömästi tuli olla sen istunnossa saapuvilla.
Kristinuskon vaiheista isänmaassamme Konrad piispan aikana ansaitsee mainitsemista hänen riitansa. Naantalin luostarin kanssa. Se alkoi v. 1462. Syynä näkyy olleen luostarin höltynyt kuri. Piispan valituksen johdosta lähetti Vadstenan emäluostari kaksi miestä Naantaliin asiaa tutkimaan ja tarkemmin määräämään sikäläisten nunnien ja munkkien ohjesääntöjä. Koska Naantalin luostari, meidän oloihin katsoen, saavutti melkoisen maineen, vaikka sen aika olikin lyhyt, on syytä tässä vähän silmäillä sen asukasten elämää. Johtajatar eli abedissa oli tavallisesti aatelissukua. Hänen asetti virkaan Vadstenan luostari, jolle kuitenkin nunnat ja munkit ensin antoivat lausunnon ehdotetun soveliaisuudesta. Samoin valittiin myöskin se munkki, joka yksissä abedissan kanssa valvoi luostarin järjestystä. Muista virkamiehistä mainittakoon toimitsija, jolle luostarin taloudenhoito oli uskottu. Hänen tuli tarkastaa luostarin tiluksia ja taloja, pitää kirjaa tuloista ja menoista sekä valvoa palvelijain työtä. Vuosittain oli hän velvollinen abedissalle tekemään tili toimestaan. Semminkin täytyi nunnien, joiden luku oli paljo suurempi kuin munkkien, tarkkaan noudattaa luostarin sääntöjä. Kaikki sopimaton, maailman tapoja muistuttava käytös, oli heiltä ankarasti kielletty. Ruualla oltaessa, luki yksi nunnista ääneen. Atrioitsevia valvoi abedissa sekä joku vanha, luotettava sisar, jota sanottiin priiorissaksi. Kun lukijattaren ääni abedissan viittauksesta vaikeni, korottivat kaikki kätensä taivasta kohti, lausuen kolmasti Ave Maria rukouksen. Luostarinkirkon jumalanpalvelus toimitettiin tietysti yleisen tavan mukaan. Nunnien täytyi aina olla heille määrätyillä paikoilla. He olivat ankarasti kielletyt katselemasta seurakuntaa; luoden silmänsä lattiaan, tuli heidän korottaa sydämmensä Jumalan puoleen. Miten paljon teeskentelyä ja vilppiä tämäkin määräys oli omiaan synnyttämään ja kartuttamaan, on helppo aavistaa. Ja kuitenkin saapuivat juuri hurskaimmat ihmiset luostariin, siellä elääksensä ja sinne kuollaksensa. He etsivät totuutta ja olivat alttiit luopumaan jos mistä saavuttaaksensa vihdoinkin sitä rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Miten suuri Naantalinkin luostarin maine oli, sen huomaamme noista runsaista lahjoituksista, joilla esi-isämme sitä tuon tuostakin muistivat. Niiden vaikuttimena oli monesti levottomuus lahjoittajan sielun kohtalosta kuoleman jälkeen. Sentähden määräsi moni lahjansa ehdoksi, että munkit ja nunnat sitoutuisivat rukoilemaan hänen edestänsä, pyysi saada viimmeisen leposijansa luostarin pyhässä maassa, vaati itselleen oikeutta asua luostarissa sitoumatta noudattamaan munkki- ja nunnaelämän sääntöjä y.m.
Suomen vanhin koulu oli, kuten tiedämme, Turun katedraalikoulu. Siinä opetettiin laulua, jotta saataisiin jumalanpalveluksen veisu paremmalle kannalle, latinan kielioppia, kaunopuheliaisuutta sekä logiikan ajatusmuotoja. Rehtorina oli tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen. Sitä paitse löytyi luostarikouluja, tietämätöntä montako, sekä muutamia kaupunkikouluja. Kuten olemme maininneet, saivat oppilaat, jotka miltei kaikki olivat peräti köyhiä, lupa-aikoina kerjäämällä hankkia itselleen varoja koulunkäyntinsä jatkamiseksi. Rehtorin tuli heille kulloinkin määrätä joku pitäjä tätä varojenkeräämistä varten. Tämä antoi monesti aihetta hyvinkin oikeutettuihin valituksiin sekä papiston että kansan puolelta. Teinit — niin nimitettiin koululaisia siihen aikaan — sekaantuivat, usein pappien toimiin, ottivat toimittaakseen sakramentteja, antoivat ihmisille synninpäästön sekä harjoittivat väkivaltaa ja muuta ilkeyttä. Monesti tapahtui, että rehtorit anastivat itselleen teinein kokoomat varat, korvaten tätä vääryyttä ehdottamalla semmoisiakin papeiksi vihittäviksi, jotka olivat huononmaineisia eivätkä olleet ehtineet saavuttaa vaadittavia tietoja. Kirkkomme uutterat piispat koettivat kyllä estää näitä, samoinkuin muitakin ajan raakuuden ja siveettömyyden turvaamia paheita, vaan ei ollut tuo mikään helppo tehtävä. Semminkin tiedämme Konrad Bitzin siihen suuntaan työskennelleen. Eräässä kirjeessä vuodelta 1482 nuhteli hän ankarin sanoin niitä rehtoreita, jotka yllämainitulla tavalla olivat väärinkäyttäneet virkaansa, uhaten heitä kirkon pannalla, jolleivät vastedes paremmin velvollisuuksiaan muistaisi. Etenkin moitti hän tuota turmiollista tapaa papiksi vihittäviksi ehdottaa "oppimattomia, siveettömiä, kivuloisia ja turmeltuneita koululaisia". "Epäilemättä" — niin lausuu hän muun ohessa — "tahtoo Jumala kirkkonsa palvelukseen kernaammin muutamia hyviä pappeja, kuin monta kelvotonta". Vaan miten ankarat nämä y.m. piispan uhkaukset olivatkin: raakuuden ja siveettömyyden vastarinta oli vielä sitkeämpää.