Konrad Bitzin toimesta ilmaantui moniaita uusia sääntöjä Suomen kirkon noudatettaviksi. Esipuheessa lausutaan muun ohessa: "koska useat kirkolliset oikeusjutut viimme aikoina ovat olleet niin arveluttavaa laatua, että kirkon kurin voimaa väkivaltaisestikin on solvattu, on tuomiorovasti yksissä tuomiokapitulin kanssa päättänyt antaa vannotetun kirjurin tarkkaan kirjoittaa kaikki oikeusjutut, jotta eivät oppimattomat maallikot tässä suhteessa näyttäisi pappeja etevämmiltä. Älköön kukaan kuitenkaan siitä syystä, että näin myöhään olemme ryhtyneet tähän toimeen, syyttäkö meitä ja meidän edeltäjiämme huolimattomuudesta tahi laiskuudesta, sillä muinoinen kansa, joka oli uskollisen kuuliaisuuden ja suotavan rauhallisuuden lapsi, totteli ilolla ja vastustuksetta mitä vain pyhä äiti, kirkko, näki hyväksi sen noudatettavaksi säätää. Mutta nykyinen kansa, jonka hermot ovat raudasta, jonka otsa on kuparia ja rakkaus kylmyyttä, vihaa ruttotautisen tavoin jokaista, joka sitä tavottaa, yrittäen vastarintaakin, jos vain mahdollista on. Sentähden olemme hankkineet kolme kirjaa, johon tuomiokapitulin keskustelut ja päätökset merkitään: ensimmäinen on sisältävä kirkon säännöt, toinen kaikki kirkolliset ja kolmas kaikki yhteiskunnalliset oikeusjutut". Ja mitä sisältävät nämä Konrad piispan näin juhlallisesti julkaisemat säännöt? Vähäpätöisiä määräyksiä tuomiokapitulin jäsenten, kirkkoherrojen y.m. pappien sekä lukkarien velvollisuuksista ja oikeuksista. Ne muistuttavat hyvin paljon Hemmingin säännöistä, joista ennen olemme kertoneet. Samaa tarkkaa, huolenpitoa kirkon maallisesta mahtavuudesta, jumalanpalveluksen loistosta, papiston arvosta ja piispan vallasta tapaamme kaikkialla, vaan emme sanaakaan, joka ennustaisi valoisampaa aikaa Suomen syrjäiselle Siionille. Ja kuitenkin likenee Suomenkin kansa likenemistään uuden ajan kynnystä!
Vastaanottaessaan virkansa paavilta, oli Bitz, noudattaen ajan tapaa, valalla vakuuttanut määräajan kuluttua käyvänsä paavin puheilla. Tätä lupausta hän ei täyttänyt. Pääsyynä oli epäilemättä maamme syrjäinen asema, jota paitse meidän tulee muistaa, että myöskin tuomiokirkon riittämättömät varat sekä nuo alituiset sodat, jotka hänen piispana ollessaan rasittivat Suomea, olivat suureksi esteeksi tuommoiselle matkalle. Mahdollisesti oli tämä valanrikko syynä niihin tunnonvaivoihin, joiden rasittamana piispa elämänsä loppupuolella näkyy olleen. Vai kalvoiko noiden sotaisten yritysten muisto, joihin hän niin monesti oli ryhtynyt ja joissa niin moni hänen tähtensä oli verensä vuodattanut, hänen omaatuntoaan? Herra yksin tietää mitä ja kuinka hän katui. Historia kertoo ainoastaan, että Turun silloinen tuomiorovasti, Maunu Stiernkors, v. 1483 sai paavilta, jolle piispa oli hätäänsä valittanut, käskyn julistaa hänelle synninpäästön tavallisen kaavan mukaan. Myöskin vapautti paavin kirje Bitzin 5:ksi vuodeksi velvollisuudesta käymään Roomassa. — Konrad Bitz kuoli Kuusiston linnassa Maaliskuun 13 p:nä 1489.
Suomen kirkkohistoria keski-aikana on, kuten olemme nähneet, suurimmaksi osaksi piispojen historiaa. Tuota emme saa oudoksua, kun muistamme, että silloiset piispat olivat kirkon miltei itsevaltiaita hallitsijoita. Jota vähemmin muut pystyivät suunnittelemaan kirkot kehitystä, sitä selvemmin näkyy uskonnollisen elämän kaikissa ilmiöissä piispojen niihin painama leima. Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Suomen kirkon vaiheisin viidennellätoista vuosisadalla, tulee meidän vielä mainita yksi noista kirkkomme mahtavista johtajista. Tarkoitamme Konrad Bitzin jälkeistä, ennenmainittua Maunu Stiernkorsia, joka piispana on tunnettu nimellä:
Maunu III Stiernkors (1489-1500). Hän kuului Tavastein sukuun, sillä äitinsä oli Maunu Tavastin veljentytär. Olemme ennen huomauttaneet tuon suuren piispan hellyydestä sukulaisiaan kohtaan, eikä tarvinnut Maunu Stiernkorsinkaan kaivata hänen mahtavaa suosiotaan ja johdatustaan. Epäilemättä päätti nuorukainen muun ohessa juuri hänen kehotuksestaan ruveta papiksi. Ulkomailla oleskeli hän kauan ja pääsi noin v. 1457 maisteriksi Pariisissa, missä hän tämänkin jälkeen jatkoi lukujaan. Stiernkorsin luonne oli vakaa ja järkähtämätön, mutta samalla hellä ja sydämmellinen. Ellei hän olisi ollut pakotettu ottamaan osaa ajan valtiollisiin melskeisin, olisi hän epäilemättä ehtinyt toimittaa paljon kansansa kasvatuksen tosi hyväksi, sillä selvemmin kuin kukaan hänen edeltäjistään älysi hän, mitä Suomi kaipasi. Mutta vaikeat olivat olot, ja synkältä näytti kansamme tulevaisuus. Stiernkors rakasti köyhää isänmaatansa, eikä hän saattanut olla välinpitämätön sen kovan kohtalon suhteen, kun nim. unioonitaistelujen lisäksi kirkon rauhallista työtä häiritsemään liittyivät Venäläisten kauheat sotaretket, jotka uhkasivat isänmaatamme perikadolla. Meidän, suotuisamman onnen lasten, on miltei mahdoton ensinkään laskea niitä valtiollisia vaikeuksia, joita vastaan Maunu Stiernkorsin täytyi taistella, hoitaessaan vartijatointaan sorretun Suomen muureilla. Älkäämme siis sitä kummastelko, että hän piispana sai verraten vähän aikaan.
Oltuaan monta vuotta tuomiorovastina, valittiin Stiernkors Konrad Bitzin kuoltua Turun piispaksi. Hän ei lähtenyt Roomaan vihittäväksi, vaan matkusti Upsalaan, jonka arkkipiispa paavin käskystä vihki hänet virkaan (1490). Jäntevästi puolusti hän kirkkonsa oikeuksia tämän maailman mahtavain väkivallalta. Kun esim. Sten Sture Vanhempi, joka paavilta oli hankkinut itselleen luvan saada mielensä mukaan asettaa muutamia piispanvirkoja, muiden kera Turunkin, ja luultavasti tämän luvan turvissa aikoi ryhtyä kirkkomme omaisuuttakin valtiolle anastamaan, sai hän kokea, että Turun piispanistuimella oli mies, jota ei sopinut kohdella miten tahtoi. Paaviakin uskalsi Stiernkors vastustaa, siten todistaen olevansa sen ajan lapsia, jonka taivaalla uskonpuhdistuksen koitto jo ruskotti. Huolimatta kanonisen lain määräyksestä oli näet "Pietarin jälkeinen" kysymättä Turun piispan ja tuomiokapitulin mielipidettä asettanut virkoihinsa muutamia pappia Suomessa ja Ruotsissa. Stiernkors kirjoitti heti arkkipiispallensa, vaatien häntä valvomaan, ettei Ruotsin kirkko sortuisi väkivallan orjuuteen, ja kehottaen häntä tarkkaan pitämään huolta siitä, ettei muukalaisille sen virkoja uskottaisi. Vakaasti vakuutti hän aikovansa vastustaa paavin mielivaltaista menettelyä, jos kohta valtakunnan muut piispat siihen tyytyisivät km. "Omaisuuteni ja henkeni" — niin kuuluivat hänen sanansa — "olen valmis uhraamaan kirkon vapauden edestä".
Stiernkors älysi, ettei kirkon silloinen jumalanpalvelus, jonka, juhlamenojen merkityksestä oppimattomalla kansalla ei voinut olla kuin korkeintain himmeä aavistus, riittänyt neuvomaan ihmisiä, kristinuskon salaisuuksia käsittämään. Se kaipasi opetusta, tarvitsi tietoa perehtyäkseen uskonnon salaisuuksiin. Tästä painavasta asiasta nosti piispa kysymyksen Turussa v. 1492 pidetyssä pappiskokouksessa. Paljo valoa lähti tästä tuumasta Suomen synkkiin saloihin. Jo samana vuonna ilmaantunut uusi kirkkosääntö velvotti näet pappeja joka kerta jumalanpalveluksessa kansan omalla kielellä seurakunnilleen lukemaan "Isä meidän" ja "Ave Maria" rukouksen, apostolisen uskontunnustuksen sekä rippikaavan, jotta kansa ne oppisi ja pääsisi käsittämään kristinuskon pääkohdat. Muitakin Suomen kirkolle varsin tärkeitä sääntöjä sisältävät Stiernkorsin kirkkosäännöt. Vakaasti kehottavat ne muun ohessa sielunpaimenia viipymättä ja omaa etuaan katsomatta lähtemään sairasten, luo, etenkin jos nämä ovat köyhiä, "koska ei mikään ole Jumalan kuvaksi luotuja ja Kristuksen pelastamia sieluja kalliimpaa". Valoisamman ajan enteenä muistettava on niinikään se määräys, joka velvoittaa pappeja saarnatuoleilta neuvomaan seurakuntalaisiaan "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" kastamaan lapsiaan, jos kastetta toimittamaan ei ehditä saada pappia. Jos kykenemme ajatuksissa asettumaan Stiernkorsin ajan kannalle, täytyy meidän myöntää, että nämä säädännöt ovat omiaan meissä herättämään kunnioitusta häntä kohtaan. Ne osottavat hänen todella tarkoittaneen kirkkomme parasta, jos kohta hän monessa suhteessa vielä onkin tuon eksyneen katolisen katsantotavan orjana. Hän ei tyydy siihen, että kansa ulkonaisesti vain taipuu kirkon käskyjä noudattamaan — hän tähtää syvempään, ollen altis tunnustamaan, että paljon, paljon vielä puuttui. Miten tarkkaan hän seurasi kaikkia oloja, todistaa sekin hänen kirkkosäännöissään tavattava määräys, etteivät papit vastedes muista erillään olevissa huoneissa saisi ripittää naisia, koska tuo oli antanut aihetta siveettömyyteen ja siten tuottanut pahennusta vain. Siveyden ja kristillisyyden vuoksi kielsi hän niinikään, heti piispaksi päästyään, nuo koululaisten monesta syystä moitittavat keräysmatkat, kehottaen sen sijaan kirkkoherroja "siivojen miesten kautta" kokoamaan teineille almuja sekä lähettämään siten hankitut varat Turkuun ansiokkaimmille jaettaviksi.
Maunu Stiernkorsin nimi on historiamme jaloimpia. Mitä hän noina kovina vuosina, jolloin Venäläiset hävittäen valloittivat suuren osan maatamme, teki Suomen puolustukseksi, ei ole konsanaan unohduksiin joutuva. Jos kukaan, niin on hän sanoillaan ja toimillaan osottanut rakastaneensa tätä köyhää maata ja sen koetuksen koulussa karastunutta kansaa. Mutta hänen toimensa viittaavat sitä paitse mihin suuntaan Suomi on kehittyvä voidaksensa luoda itselleen tulevaisuutta, jos kohta hän ei pystykään tietä raivaamaan. Stiernkors kuoli Maaliskuun 12 p:nä 1500.
Vielä näiden tapahtumain jälkeen viihtyivät pari vuosikymmentä katolisen kirkon erehdykset isiemme maassa. Kertomus tästä ajasta ei enää kuulu viidenteentoista vuosisataan, jonka vuoksi sen liitämme uuden ajan johdatukseen. — Miten vaillinaiset piirteemme kirkkomme vaiheista noina keski-ajan pimeinä vuosisatoina olivatkin olleet, näkynee niistäkin, ken kansan tosiparasta silloinkin valvoi. Häntä, esi-isiemme suurta, uskollista Jumalaa kiittäkäämme ja ylistäkäämme. Ja jos Hänen armostaan Suomen kansaan edes jossain määrin soveltuvat apostolein sanat "muinoin te olitte pimeys, mutta nyt te olette valkeus Herrassa", niin rukoilkaamme Häneltä armoa "vaeltamaan niinkuin valkeuden lapset".
XVI.
Juhana Wessel.