Näiden aikojen jälkeen alkoivat Ranckenin voimat vähitellen uupua. Siihen vaikutti suuressa määrässä Suomen erottaminen Ruotsista, joka kipeästi oli koskenut häneen. Elämänsä loppuun asti suri hän katkerasti isänmaansa kohtaloa, työläästi perehtyen uusiin oloihin. Mutta sitä rakkaammaksi kävi hänelle taivaallinen isänmaa, sitä hartaammin toivoi hän sinne päästäksensä. Kauan täytyi hänen kuitenkin vielä vapautumisensa hetkeä odottaa. Vasta tammikuun 16 p:nä 1831 sai hän siirtyä siihen "lepoon, joka on Jumalan kansalle tarjona".
Paitsi ennen mainittuja kirjoja on Rancken painosta julkaissut "Halullisen rippilapsen kaksi virttä" (1817) sekä seuraavat käännökset: "Sana syntisille ja sana pyhille, jonka Th. Gouge Englannissa kirjoitti. Turussa 1801;" "Buggen postilla eli evankeliumillisia tutkistelemuksia. Turussa 1804;" "Tien osottaja ijankaikkiseen elämään, kirjoitettu N. Hamnerinilta. Turussa 1804;" "Rosenmüllerin autuuden oppi ja jumalisuuden historia lapsille. Turussa 1803;" "Neuvo pyhästä ehtoollisesta. Turussa 1814;" "Yhden torppariflikan kristillinen elämä ja autuaallinen kuolema. Turussa 1815;" "Muutamain talonpoikain terveellisiä kanssapuheita keskenänsä. Turussa 1815;" "G. Murray, Niiden sieluin vaara, jotka parannuksensa viivyttävät. Turussa 1822" sekä "Sydämmellinen neuvoja varoitus nuorukaisille, aikoessansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää ehtollista nauttia. Turussa 1823".
* * * * *
Ranckenin ystävä ja ehkä läheisin hengenheimolainen oli Bengt Jaakko Ignatius. Hän syntyi Tuusulassa v. 1761. Suoritettuaan Helsingin trivialikoulun ja Turun katedralikoulun oppimäärän, tuli hän ylioppilaaksi v. 1775 ja vihittiin papiksi v. 1780. Samana vuonna määrättiin hän pitäjänapulaiseksi Sahalahdelle, missä hän tutustui v. 1776 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Ei tiedetä, mihin määrin tämä elävähenkinen, jos kohta eksyttäväkin liike häneen vaikutti, vaan varma on, että hän jo muutamia vuosia myöhemmin esiintyi herännäisyyden innokkaana ja voimallisena tulkkina, kun hän, oltuaan yhden vuoden (1783) henkirakuunain eskadroonasaarnaajana, v. 1784 nimitettiin Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaiseksi. Ranckeniin, joka siihen aikaan täällä vaikutti, liittyi Ignatius ystävyydellä. Harvoin on köyhässä maassamme kaksi niin lahjakasta ja totuuden taisteluun niin ehdottomasti antautunutta pappia samassa seurakunnassa työtä tehnyt. Rancken, joka luonteeltaan oli lempeämpi, julisti ehkä oikeammin kuin tuo hänen voimallinen ystävänsä evankeliumia särjetyille sydämmille; hän oli oppineempi ja hänen näköpiirinsä ehkä laajempi, mutta herätyssaarnaajana ja puhujana oli Ignatius etevämpi. Minkä henkinen Ignatiuksen herätyshuuto oli, näkyy esim. hänen Turun tuomiokirkossa 25:nä sunnuntaina kolminais. päivästä v. 1789 pitämästään saarnasta. Elävästi kuvattuaan Jumalan vanhurskaita tuomioita Israelissa, puhuu hän siinä Suomen kansan luopumisesta Herrasta, joka sentähden rankaisi sitä verisellä sodalla ja kauhealla hengellisellä eksytyksellä. Saarna [Se painettiin kuulijain pyynnöstä nimellä "Den rättfärdige Gudens hämdedomar öfver ett syndigt folk" Turussa 1790.] päättyi seuraavilla sanoilla: "Ei ole totuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntoa maassa, mutta valapattoisuus, valhe, murha, varkaus ja huoruus ovat vallan saaneet ja yksi verenvika tapahtuu toisen jälkeen (Hos. 4: 1-2). Ja tämä hävittävä synnin tulva, tämä yhä kasvava turmelus on levinnyt kaikkiin säätyihin, komeimmista asunnoista halvimpiin mökkeihin, niin että Jumalalla on syytä meistä katkerasti valittaa: 'Koko pää on sairas, koko sydän on väsynyt; kantapäästä kiireeseen asti ei siinä ole tervettä.' Mutta kauheinta kaikesta on tuo ääretön suruttomuus, joka estää meitä näkemästä kurjuuttamme ja viimeiseen asti vastustaa pitkämielisen Jumalan väsymättömiä yrityksiä hänen koettaessaan taivuttaa meitä parannukseen. Ja katso, sentähden ovat myöskin Jumalan kostontuomiot joutuneet ja hänen vihansa maljat täytetyt ylitsemme vuodatettaviksi. Katso, hänen miekkansa höyryää kaatuneitten veljiemme verestä ja rajoillamme palaa tuli, levittäen kauhua ja hävitystä kaikkialle. Miksi me täällä kotona vielä saamme kokea Kaikkivaltiaan kärsivällisyyttä, miksi on hänen ääretön armonsa meille niin runsaalla mitalla jakanut siunausta, ja minkätähden antaa hän meidän vielä rauhassa kuulla noita vakavia kehotuksia parannukseen? Sentähdenkö että olemme vähemmän syyllisiä kuin ne, jotka jo ovat joutuneet julman sodan hävitettäviksi, kuoleman nuolien surmattaviksi? Oi, ei; me olemme synneillämme kantaneet puita siihen kauheaan liekkiin, joka nyt on sytytetty, ja meidän pahuutemme on tehnyt niin monen kristityn rangaistuksen esimerkiksi meille. Mutta jos emme tee parannusta, jolleivät nämä vakavat varoitukset mitään voi vaikuttaa, niin täytyy meidän kaikkien samalla tavalla hukkua (Luuk. 13: 3)".
"Mutta, vanhurskas Jumala, kuka uskoo sinun niin raskaasti vihastuvan ja kuka pelkää senkaltaista sinun hirmuisuuttasi (Ps. 90: n)? Voi, useimmat meistä elävät vielä röyhkeästi sokeudessa ja tunnottomuudessa, jota eivät veriset kyyneleet riitä surkuttelemaan. Liikkumattomina kuni kalliot ovat heidän sydämmensä, vaikka armo niin voimallisesti niiden ovia kolkuttaa, eivätkä Jumalan vihan tuomiot saa heissä vaikuttaa luonnollistakaan pelkoa, puhumattakaan kristillisestä. Meidän syntimme ovat enentyneet meidän päämme ylitse ja meidän pahat tekomme ovat kasvaneet hamaan taivaaseen asti (Esr. 9: 6); mutta kuitenkin täällä huudetaan: ei ole mitään hätää, ei idästä eikä lännestä (Ps. 75: 17). Vanhurskas Jumala puettaa itsensä koston vaatteilla ja pukee yllensä kiivauden niinkuin hameen (Jes. 59: 17), ja kuitenkin käydään epäuskossa sotaa taivasta vastaan. Kuolemalla ja perikadolla uhkaa hurmeinen miekka, ja kuitenkin rientävät useimmat hymy huulillaan nopeasti eteenpäin synnin tiellä, uiden kevytmielisten huvien virrassa. Mitä meitä näin ollen hyödyttävät onnen ja myötäkäymisen unelmat? Mitä meitä auttaa luottamuksemme lukuisiin sotajoukkoihin, miehuuteen ja voimaan, niin kauan kuin me jatkuvalla jumalattomuudellamme taomme aseita itseämme vastaan sekä turmiollisilla riidoilla ja uskottomuudellamme revimme maahan turvamme perustukset? Voi, täytyyhän todistaa: itse sinä olet kadotuksesi, Israel (Hos. 13: 9). — — — Oi, isänmaani, jos tuntisit, etsikkoaikasi ja tietäisit mitä rauhaasi sopii! Oi että koittaisi kaivattu päivä, jolloin elpynyt jumalisuus jälleen sitoisi kiinni rakkauden ja yksimielisyyden siteet, jotka jumalattomuus ja sen sikiöt, tunnottomuus ja itsekkäisyys, ovat repineet rikki! — Ja, rakkaat sanankuulijani, jos voisin kyyneleillä kostutetuilla huokauksilla ja hellimmillä varoituksillani taivuttaa teitä katuvaisina polvistumaan vihoitetun Jumalan eteen. Rukoilen teitä sitä tekemään sen äärettömän armon tähden, joka näihin asti on teitä säästänyt; isänmaan tähden ja oman autuutenne tähden rukoilen: palatkaamme Herran tykö ja tarttukaamme Jesuksen nimessä hänen kostavan vanhurskautensa käsiin. Tulkaa, me tahdomme pysyä Herrassa ijankaikkisella liitolla, jota ei ikänä pidä unhotettaman (Jer. 50: 5). Ehkä hän vielä säästää tätä syntistä Ninivetä ja katuu sitä pahaa, jota hän meitä vastaan on puhunut. — Mutta, suruton sielu, kaikki nämä varoitukset ovat luultavasti nyt, kuten ennenkin, turhat eivätkä vaikuta tunnottomaan sydämmeesi. Et vieläkään huomaa mitään vaaraa ja hätää, vaan lepäät häiritsemättä suruttomuuden helmassa, uneksien onnesta onnettomuudessa. Tähän päivään asti olet halveksinut Jumalaa, hänen sanaansa ja hänen palvelijoitaan. Olet siunannut itseäsi sydämmessäsi joka kerta, kuin olet kuullut tuomion sanoja ja kuuron kyykäärmeen tavoin tukkinut korvasi hellimmiltäkin varoituksilta. Jumalan armoa olet väärinkäyttänyt syntiin, kun hän uudistetuilla armonhuudoilla vuosi vuodelta on tahtonut taivuttaa sinua parannukseen. Anna nyt hänen vanhurskasten tuomioinsa, hänen korotetun kostonvitsansa, hänen vihansa jylinän tuntuvammin puhua nukkuvalle omalletunnollesi; anna kaatuneiden veljesi maahan vuotaneen veren, heidän särjettyjen jäseniensä, heidän tuskansa ja onnettomuutensa, heidän kyyneleensä ja huokauksensa, jotka sinun ja koko maan pahuus on heistä pusertanut, liikuttaa sydäntäsi. Opi tästä tuntemaan vanhurskasta Jumalaa ja synnin hävittävää kauhistusta. Joudu pelastamaan köyhää sieluasi, jotta se temmattaisiin kuin kekäle tulesta. Pakene katuvin sydämmin Vapahtajasi rakkauden avonaiseen helmaan, jonka sovittavan vanhurskauden turvissa sinä voit välttää tulevaa vihaa. — — — Ja te harvat uskolliset Jumalan lapset, te rehelliset sielut, jotka kyynelillä valitatte kristillisyyden suurta turmelusta ja huokaatte yleisen onnettomuuden tähden näinä viimeisinä aikoina, lohduttakaa itseänne sillä, että Herra kostonsa tuomioitakin toimittaessaan armollisesti muistaa valittujaan ja niiden tähden lyhentää tuskan päivät. Iloitkaa siitä, että olette hyvässä turvassa kaikkivaltiaan isällisessä helmassa, ja pelastakaa sielunne saaliina, jos onnettomuus tulisikin kaiken lihan päälle. Jesuksen verisissä haavoissa on varmin turvapaikkanne, hänen autuaallisessa osallisuudessaan luja linna kaikkia uhkaavia vaaroja vastaan. Verellään on tämä lunastajanne merkinnyt teidät Jumalan vapautetuksi omaisuuden kansaksi ja sillä tehnyt kostajan voimattomaksi ijankaikkisesti teitä vahingoittamaan. Älköön maailma saastuttako sielujanne, paetkaa jumalattoman Sodoman saastaisia himoja. Rukoilkaa, rukoilkaa Herraa ainakin lieventämään rangaistusta, vuodattamaan armoa kostonpäivienkin osalle, siten kääntämään syntisiä parannukseen ja etenkin varjelemaan lapsiaan kaikista sielun vaaroista ijankaikkiseen autuuteen. Mutta ennen kaikkea luokaa kaiken tuskan uhalla, joka täällä surun laaksossa painaa sielua ja ruumista, uskonne silmät oikeaan isänmaahan ja siihen autuaalliseen ijankaikkisuuteen, missä te, vapautettuina kaikesta onnettomuudesta, alituisesti saatte iloita ja veisata Jesuksen ylistystä, taivaan rauhan majoissa, Jumalan lasten ilossa. Amen."
Ei ollut tavallista tämmöinen puhe Kustaa III:nen uskonnollisessa suhteessa pintapuolisena aikana, jolloin saarnaajat tyhjillä korusanoilla koettivat salata ihmisiltä Jumalan sanan vakaat totuudet. Mutta Ignatius ei taipunut uhraamaan ajan hengelle. Rohkeasti paljasti hän vallitsevan uskottomuuden ja kevytmielisyyden. Hänellä oli luja, omaan kokemukseen perustuva vakaumus. Hyvät tiedot, laajalle kantava katse, joka pystyi huomaamaan yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän ilmiöitä, tarkka arvostelukyky ja harvinainen puhelahja tukivat hänen esiintymistään, vaatien tunnustusta vastustajiltakin. Herännäisyyden tienraivaajaksi teki hänet kuitenkin etupäässä hänen elävä uskonsa ja voimallisen miehuullinen luonteensa.
Oltuaan 12 vuotta pappina Turussa, tuli Ignatius (1794) Vihdin ja v. 1799 Halikon kirkkoherraksi. Viimemainitussa seurakunnassa vaikutti hän 25 vuotta, ollen likeisessä kanssakäymisessä Ranckenin kanssa ja johtaen yksissä hänen kanssaan sitä hengellistä liikettä, jonka edustajia he olivat. Näyttää siltä kuin eivät heränneet heidän seurakunnissaan ulkonaisesti olisi niin jyrkästi eronneet muista kuin esim. Vehmaalla ja Nousiaisissa. Ehkä koettivat Rancken ja Ignatius, jotka jo nuorina pappina omasta kokemuksestaan tiesivät, mihin ykspuolisuuksiin elävähenkinenkin uskonnollinen liike helposti voi eksyä, huolellisemmin kuin muut senmieliset papit säilyttää johtamaansa herännäisyyttä niin kirkollisena kuin suinkin.
Kirkon johtavissa piirissä nautti Ignatius suurta kunnioitusta. Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa 1817 nimitettiin hän jumaluusopin tohtoriksi, oli samana vuonna Turussa kokoontuneen käsikirjakomitean ja v. 1820 virsikirjakomitean jäsenenä. Viimemainittuna vuonna, jolloin Rancken omasta pyynnöstään vapautettiin Perniön rovastikunnan lääninrovastin tehtävistä, nimitettiin Ignatius tähän virkaan, sekä, saatuaan (1824) Ulvilan kirkkoherranviran, samaan toimeen Ala-Porin rovastikunnassa (1825).
Kirjailijanakin on Ignatius tunnettu. Paitsi yllämainittua on hänen saarnoistaan painettu myöskin "Ruotsin kansan valitus ja lohdutus kuningas Kustaa III:nen kuoleman johdosta" (1792) sekä "Kristillinen saarna Antti Achreniuksen hautaamisen johdosta" (1811). Ignatiuksen suorasanaisista kirjoituksista ansaitsee mainitsemista etenkin "Rehellisten ja vilpillisten kristittyjen tuntomerkit" niminen kirja, joka v. 1797 painettiin Falunissa ja palkittiin ruotsalaisen N. Södergrenin toimeenpanemassa kirjailijakilpailussa. — Virrensepittäjänä on Ignatius toimittanut vielä enemmän. V. 1788 ilmestyi hänen ja Antti Achreniuksen toimittamat "Halullisten sieluin hengelliset laulut", jotka vielä tänään ovat heränneille kaikkialla Suomessa hyvin rakkaita, sekä v. 1824 "Uusia suomalaisia kirkkovirsiä", joista 47 ovat hänen sepittämiään, muut käännöksiä ja muunnoksia. Jos Ignatiuksen virsien runollista muotoa vastaan onkin paljon muistuttamista, on varsinkin ensinmainittu kokoelma sisällykseen nähden yhtä syvä, kuin se on raamatullinen ja elävää kristillisyyttä uhkuva. Palajamme siihen vasta.
Elämänsä loppuun pysyi Ignatius uskollisena pietismille. Niinpä esiintyi hän, kuten vasta saamme nähdä, Ulvilassakin tämän liikkeen luotettavana ystävänä. Hän kuoli marraskuun 6 p:nä 1827 ja haudattiin Halikkoon [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Finsk biografisk handbok; Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift; Akiander V, 306-307.].