I.
"Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia".
"Seisomme nyt Suomen nykyisen kristillisyyden rakennuksen edessä. Jos vain pintapuolisestikin sitä katselemme, huomaamme helposti, että sitä tuskin voi korjata. Miltä näyttää sitten tämä rakennus? Näemme siinä suuren yleisön tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä, uneliaisuutta, väärinkäsitystä, ylönkatsetta, syvään juurtuneita ennakkoluuloja. Ja tuossa kansalaistemme suhteellisesti pienessä joukossa, joka pitää huolta autuudestaan, huomaamme suuria erehdyksiä, Kristuksen etsimistä kammioissa ja erämaassa, pyrkimistä sovinnon osallisuuteen itsetekoisilla ulkonaisilla ja sisällisillä parannuskeinoilla, itsevanhurskautta, levotonta pyhityksen tavottelemista ja siihen luottamista ilman sitä ennen tapahtunutta vanhurskauttamista y.m. ja syrjäyttämällä autuuden elävää Kristuskalliota. Semmoinen on rakennus. Sen korjaaminen olisi vanhan vaatteen paikkaamista uudella tilkulla. Se on revittävä ja uudestaan rakennettava. Kuinka tässä on meneteltävä? Mielipiteeni on, että kristinuskon kaikki totuudet ovat vapautettavat siitä kuonasta ja pimeydestä, johon ne ovat joutuneet. Hellällä ja hoitavalla kädellä tulee meidän vetää valkeuteen kaikki tietämättömyyden ja kevytmielisyyden synnyttämät, menneiltä ajoilta perityt sekä yleiset että yksityisten ennakkoluulot ja näyttää ihmisille, millaisia ne ovat evankeliumiin verrattuina. Emme saa kirjoittaa sanaakaan, säilyttääksemme ihmisten suosiota, emmekä kiertämällä puhua mistään totuudesta, vielä vähemmän vaitiololla sitä syrjäyttää, siten säästääksemme mielipiteitä, joihin ihmiset ovat tottuneet. Asettukaamme vanhurskauttamisoppia peräytymättä puolustamaan; se olkoon meille kaikki kaikessa. Jesus Kristus on esitettävä tienä, totuutena ja elämänä, syntisten ainoana auttajana. Lähin seuraus tämmöisestä päämäärän alituisesta silmällä pitämisestä on oleva sisällinen eripuraisuus heränneitten kesken, tahi oikeammin heränneitten ja meidän välillä. Emmehän voi kieltää, että moni heistä on muodostanut itselleen ykspuolisia mielipiteitä ja vanhurskauttamiseen ehkä sekoittanut töitä y.m. He eivät olisi ihmisiä, jolleivät olisi sangen taipuvaisia itsevanhurskauteen. Mutta me emme ole, mitä meidän tulee olla, ellemme rakkauden äänellä puhu heille Jumalan karitsasta, joka ottaa pois maailman synnin, ja veljen kädellä osoita heille häntä" [Akiander VI, 245-246.]
Näin kirjoitti tammikuussa 1836 Jonas Lagus J. Fr. Berghille "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengelliset sanomat" nimisten aikakauslehtien ilmestymisen johdosta, joiden toimittamiseen he muiden heränneitten pappien avustamina vuoden alusta olivat ryhtyneet. Selvä ohjelma. Aate yksin, ei mikään muu, ohjaajaksi, yksin jumalallinen totuus, Jesus Kristus keskustana, silmämääräksi. Berghin kanta oli sama, mutta hänen luonteensa oli toisenlainen. Ja hyvä oli, että niin oli laita, sillä muussa tapauksessa olisi silloinen sensuuri pian tehnyt lopun koko hankkeesta.
Vaikea oli näiden lehtien toimittaminen jo siitä syystä, etteivät Lagus ja Bergh olleet tilaisuudessa tapaamaan toisiansa. Kirjeet heidän välillään viipyivät matkalla noin kolme viikkoa, lehdet tarkastettiin Porvoossa ja painettiin Helsingissä, muista ja vielä suuremmista vaikeuksista puhumattakaan. Mutta innostus asiaan ja toimittajani keskinäinen rakkaus voittivat kaikki esteet.
Jo joulukuun alussa 1835 lähetti Lagus J. I. Berghille, joka Helsingissä valvoi toimituksen juoksevia asioita, [Kert. (1896) rovasti N. G. Arppe y.m.] muutamia kirjoituksia lehteen. Ne viipyivät matkalla niin kauan, ettei hänen "Uudenvuoden tervehdys", [Akiander VI. 245.] joka silminnähtävästi oli aiottu yleisölle lyhyesti, muutamin rohkein piirtein ilmaisemaan "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisten sanomain" kantaa ja tarkoitusta, tullut julkisuuteen. Laguksen sujuva kynä oli taitava varsinkin tuommoisia piirteitä muodostamaan, ja jonkummoisella pettymyksellä kaipaamme juuri tämänkaltaista kirjoitusta lehden ensimmäisessä, tammikuun 8 p:nä 1836 ilmestyneessä numerossa. Semmoinen "tervehdys" olisi muotoonkin nähden paremmin sopinut nuorta herännäisyyttä elähyttävien aatteiden tulkiksi, kuin se sävyisä, osaksi viralliseen ulkoasuun pukeutunut kirjoitus, jossa toimitus ilmoittaa lehdelle annetusta ilmestymisluvasta sekä lyhyesti tekee selkoa sen suunnitelmasta. Tämä henkii kyllä elävää kristillisyyttä ja ainakin siinä kohden ilmaisee se uuden, valoisamman ajan koittoa Suomessa, että siinä ensi kerran julkisesti puhutaan hengellisen äänenkannattajan tarpeellisuudesta maassamme, vaan enemmän sopisi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa vaatia toimituksen ensimmäiseltä kirjoitukselta, se kun sitäpaitsi silminnähtävästi on lähtenyt J. Fr. Berghin kynästä. Oudolta tuntuu myös, varsinkin ensimmäisen vuosikerran alkupuoliskoon nähden, alkuperäisten kirjoitusten harvalukuisuus. Paitsi mainittua kirjoitusta sisältää lehden kolme ensimmäistä numeroa yksinomaan käännöksiä ja otteita ulkomaan sanoma- ja aikakauslehdistä ilman että edes niitä valitessa kylliksi on pidetty silmällä sitä käytännöllistä kristillisyyttä, jonka herättäminen kuitenkin oli lehden päätarkoitus. Lähetystoimenkin alalla, johon heränneet papit ja heidän kauttansa herännyt kansakin alusta alkaen kiinnittivät huomionsa ja jonka aatteen toteuttamiseksi moni heistä auliisti uhrasi pienet säästönsä, löytyy lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, samoinkuin seuraavissa, yksinomaan Tukholmassa vuodesta 1834 ilmestyneestä "Missions-Tidning" nimisestä kuukausilehdestä sekä muista ulkomaan sanomalehdistä lainattuja kirjoituksia ja kertomuksia. Väärin olisi vaatia, että "Tidningar i andl. ämnen" ja "Hengellisten sanomain" olisi pitänyt tässäkin suhteessa olla tienviittaajina muille sanomalehdille, joiden toimittamisessa, oman maan oloja syrjäyttämällä, yleisesti noudatettiin samankaltaista menettelytapaa, vaan kun ainakin yksi toimittajista, Jonas Lagus, tämän kysymyksen suhteen selvään edusti toista kantaa, sopisi odottaa, että toimitus enemmän olisi noudattanut hänen mielipiteitään. Pari esimerkkiä. Alusta alkaen ja sittemmin tuon tuostakin oli lehteen otettu kirjoituksia hurskasten sielunpaimenten ja muiden kristittyjen viimeisistä hetkistä. Näiden kirjoitusten sisällys oli kyllä poikkeuksetta sopusoinnussa elävän ja itsekieltävän kristillisyyden kanssa ja siis omiaan tukemaan herännäisyyden taistelua kaavakristillisyyttä vastaan, vaan paljoa suoranaisemmalla tavalla olisi lehti voinut toteuttaa tätä tarkoitusta. Tämän lisäksi on huomattava, että kysymyksessä olevat kertomukset vielä aivan alkuperäisellä kannalla olevan suomenkielisen lukijakunnan mielestä epäilemättä monesti tuntuivat oudoilta, ne kun melkein kaikki olivat syntyneet vieraissa maissa ja käsittelivät ventovierasten henkilöiden elämänvaiheita. Tapahtuihan Suomessa hengellisellä alalla juuri niinä aikoina niin paljon huomattavaa, ettei Laguksen kertomuksen hänen omasta kääntymisestään (I osa, 257) aineiden puutteen tähden olisi tarvinnut jäädä laatuaan ainoaksi. Ja tämäkin kertomus ilmestyi ainoastaan ruotsinkielisessä lehdessä, ei "Hengellisissä sanomissa". Laguksen käsitys asiasta näkyy muun ohessa hänen huhtikuussa 1836 J. Fr. Berghille kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän lausuu: "Minun mielestäni olisi hyödyllistä supistaa uskovaisten viimeisiä hetkiä ja esimerkkiä rohkeudesta kuolinhetkellä y.m. käsitteleviä kirjoituksia ja antaa semmoisten vain silloin tällöin esiintyä kaskujen ja pienempien kertomusten sijalla. Käytännöllistä elämää koskevien ja suoranaisesti opettavien kirjoitusten julkaiseminen on pidettävä pääasiana. Toivon ettei semmoisia tulevaisuudessa puutu, jos minun mielipiteeni ja esitystapani saavuttavat hyväksymistä. Muidenkaan apua ei meidän tarvinne kaivata". [Akiander VI, 248.] Samasta kirjeestä näkyy, että Bergh ei ollut taipuvainen lehteen ottamaan erästä Laguksen hänelle lähettämää, Malmbergin kirjoittamaa kirjoitusta. Tästä kirjoituksesta, johon Malmbergin ennen (I osa, 317) mainittu väittely "Helsingfors Morgonbladet'issa" lienee antanut aihetta, [Kert. (1896) past. J. Hemming.] kirjoitti Lagus: "Kirjoitus Kajaanilaisista sisältää kyllä väittelyä, mutta mitä on kristinusko muuta kuin väittelyä koko ihmiskuntaa vastaan? Eihän siinä ole katkeria eikä loukkaavia lauseita, ja pitäisihän ajattelevan yleisön saada kuulla ajattelevan miehen ajatuksia asiasta, joka ei ole mikään pikkuseikka. Kirjoita siis lyhyt, taistelun syytä ja sen vaiheita näihin asti ilmaiseva alkulause ja toimita kirjoitus sitten ensi tilassa lehteen. Siten saamme luultavasti myöskin lupaavan aputoimittajan". Mutta kirjoitus jäi kun jäikin lehteen ottamatta. Pääsyynä, ehkä ainoana, olivat silloiset paino-olot, joiden monet karit Bergh, ollen maltillisempi ja väkirynnäkköihin haluttomampi, näki selvemmin kuin Lagus. Sitäpaitsi asui hän lähellä Porvoota ja oli tilaisuudessa neuvottelemaan asianomaisten kanssa. Berghin silloiset sisälliset ahdingot ja kiusaukset, joita lisäämässä oli jonkunmoinen häälyväisyys Ruotsalaisen ja Renqvistin kannattajien välillä jatkuvien riitojen johdosta, näkyvät myöskin lamauttaneen hänen tarmoaan ja tehneen hänet haluttomaksi pukeutumaan taisteluasuun. Jonkunlainen levottomuus sen johdosta, että maailma yhä kuuluvammin alkoi soimata herännäisyyttä lahkoksi, lienee myöskin painaneen hänen mieltään. Toisin arvosteli Lagus asemaa. Hänen kantaansa kuvaavat esim. seuraavat sanat, joilla hänen Berghille kirjoittamansa vasta mainitsemamme kirje päättyy: "Sarkasmi puree kipeämmästi kuin mikään muu kirjoitustapa. Hurskaus ilman voimaa on lapsen leikkiä — lausuu Tegnér — ja näiden sanojen merkitys on syvä. Valitettavasti on sanomalehtemme useimmissa seurakunnissa aivan tuntematon vielä. Siitäkin syystä olisi välttämätöntä, että kylväisimme vähän suolaa lehteen nukkuvaa papistoa varten. Ehkä tuo avaisi monenkin silmät. Älä sitä oudoksu, että sinua ja meitä kaikkia, jotka halajamme elävän kristillisyyden leviämistä, pidetään kerettiläisinä. Niin on käynyt ennen, niin vastakin käy. Emme saa maailmaa vakuutetuksi puhdasoppisuudestamme, jollemme poikkeuksetta kaikissa asioissa noudata sen elämäntapoja ja lihallista vapautta". —
Ruotsinkielisen lehden 4:ttä numeroa kaunistaa Stenbäckin runo "Katumus". Lainaamme sen tähän kuvaamaan runoilijan omaa ja samalla lehden Helsingissä ja sen läheisyydessä asuvien kannattajien silloista uskonnollista katsantotapaa, jonka ehkä huomattavinta piirrettä sekä runon nimi että sen pääsisältö mitä selvimmällä tavalla ilmaisee. Jo v. 1835 [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 195.] se luultavasti on kirjoitettu. Stenbäckin runokokoelmassa esiintyy se toisessa asussa. Sisällykseenkin nähden on erotus huomattava. Sanomalehdessä "Tidningar i andliga ämnen", jossa se ensin painettiin, on runoilija antanut sille seuraavan muodon: [Yrjö Veijolan käännös.]
Katumus.
Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
Se valon riistää elon taivahalta,
Se kauheana minuun tuijottaa,
Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.
Sua, Herra, loukannut ma olen yhä,
Vihaani kilpistyi sun armos pyhä,
Sai sieluraukka runon haaveihin
Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.