Antti Mikonpoika Pesosen lankeemus vaikutti lamauttavasti Säämingin heränneisiin. Peläten johtajien turviin antautumista, vetäytyivät he enemmän yksinäisyyteen. Muuta hajaannusta, kuin yllämainittu v. 1848 tapahtunut, ei Säämingin herännäisyysliikkeessä syntynyt. Näiltä ajoilta alkaa myöskin Olli Mikonpoika Pesosen varsinainen johtajatoimi Säämingissä. Paitsi nuhteetonta elämää, teroitti hän sanankuulijoilleen etupäässä luulouskon vaaraa.

Ehkä vielä jalompi luonne, kuin Olli Mikonpoika Pesonen, oli Matti Liukko. Hän oli harvinaisen suora ja vilpitön, periaatteiden mies kerrassaan. Kaikkea pikkumaisuutta ja turhamaista riitelemistä hän sydämestään vihasi. Käräjöimiseen hän ei turvautunut, vaikka asiansa olisi ollut kuinka oikea. Kun hänen poikansa kerran möivät suuremman määrän voita eräälle kauppiaalle, jolta turhaan saivat odottaa maksua, kielsi hän heitä oikeuteen turvautumasta, lausuen: "tyhmyyden teitte, kun velaksi annoitte kelvottomalle, mutta vielä suuremman, jos oikeuteen vedätte". Vaimonsa kanssa olisi hän käräjöimällä saanut suuren talon, mutta luopui heti kaikista vaatimuksista, kun eivät muut perilliset hänelle sitä hyväntahtoisesti luovuttaneet. Aluksi oli hänellä vain torppa, missä pidettiin 3 lehmää ja missä hän harjoitti nahkurin ammattia. Mutta erinomainen siunaus seurasi kaikkia hänen toimiaan, niin että hän jo 1840-luvun loppupuolella oli hyvissä varoissa. Paitsi etevä käytännöllinen kyky, oli Matti Liukko esteettinenkin luonne. Mökkinsä ympäri istutti hän kauniin puiston, kaikki talouskalut ja -tarpeet, jotka hän itselleen hankki, olivat hyviä ja siroja j.n.e. Joskus sattui, että heränneet häntä tästä vikoilivat. Semmoisissa tapauksissa oli hän aina valmis kodistaan poistamaan moititun tavaran, eikä tuottanut tuommoinen itsensäkieltäminen hänelle mitään taistelua. Niin yleisesti häntä kunnioitettiin, että tuli melkein sananlaskuksi vakuuttaa puheensa sanoilla "ukko Liukko sanoi". — Jokaisessa heränneessä kodissa Säämingissä oli raamattu, jota paljon viljeltiin kotihartaudessa. Seuroissa luettiin tavallisesti muita kirjoja, eniten Arndtin "Totista kristillisyyttä", Freseniuksen "Rippikirjaa" ja "Hunajan pisaroita". Varsinkin Liukolla oli hyvä kirjavarasto.

Mitä likeisimmässä suhteessa Säämingin herännäisyyden kanssa oli Kerimäen liike. Eräs viimemainitussa seurakunnassa jo 1830-luvulla syntynyt ja seuraavan vuosikymmenen keskivälissä aivan hurmahenkiseksi yltynyt uskonnollinen suunta, jonka johtajana oli Antti Nikkonen ja johon yllämainittu Antti Pesonenkin liittyi, häiritsi suuressa määrässä heränneitä, vieläpä eksyttikin heitä, mutta Säämingin läheisyys esti sikäläistä liikettä sortumasta. Huomattava on sitäpaitsi, että ennen (I, 86) mainittu Poikonen, muutettuaan Suonenjoelta Pieksämäelle, asettui asumaan Kerimäelle v. 1842 ja etevillä lahjoillaan sekä vakavalla opillaan kolmen vuoden aikana vaikutti paljon hyvää Kerimäen heränneitten keskuudessa. Itse hän ei kuitenkaan heistä pitänyt, päättäen seuraavista hänen muistokirjassaan löytyvistä sanoista: "Kerimäen heränneistä ei ollut paljon huvitusta, sillä he olivat aina huikentelevaisia, ja usein nousi paljon väittelyksiä ja riitoja heidän keskuudessaan."

Arppe ei saanut kauan jatkaa innostunutta työtään näillä seuduin. Jo vuoden perästä määrättiin hänet ylimääräiseksi papiksi Luumäelle ja sieltä 1848 kirkkoherran apulaiseksi Lemiin, missä hän toimi vuodenajan. Ensinmainittu seurakunta pysyi melkein aivan suruttomana, eikä sekään herätys, minkä hän sai viimemainitussa syntymään, näy olleen pysyväisempää laatua. Kuitenkin nähtiin joskus vieraita sekä Lemiltä että Luumäeltäkin Säämingin ja Kerimäen seuroissa, löytyipä heissä ainakin muutamia tosi heränneitä, jotka muiden kaukamatkaisten vierasten kera kävivät Berghiäkin Jaakkimassa kuulemassa.

Suruttoman kylmänä pysyi myöskin Valkealan seurakunta, vaikka luutnantti Collianderin Herralle vihitty koti levitti valoaan ympäristöönsä. Sikäläinen kansa vastusti herännäisyyttä niinkuin papitkin. Viimemainituista oli vihamielisyydestään tunnettu kappalainen Erkki Vahlberg. Ei sekään hänen mieltänsä taivuttanut, että hänen poikansa Aleksanteri Vahlberg, joka oli koulunopettajana Haminassa, oli liittynyt herännäisyyteen. Päinvastoin kiivastui hän siitä vielä enemmän. Seurauksena oli, että poika, joka oli tullut herätykseen Helsingissä samaan aikaan kuin Colliander ja tämän poika, vielä suuremmalla rakkaudella liittyi Valkealan ja Haminan harvalukuisiin heränneisiin. Aleksanteri Vahlberg vihitytti itsensä papiksi v. 1847, jääden kuitenkin toistaiseksi koulun palvelukseen. Paljon pilkkaa saivat hän ja nuori vaimonsa Haminassa kärsiä. Niin esim. kadettikoulun oppilaat rumpujaan päristellen huusivat pilkkasanoja, kun nuo halveksitut pietistat kulkivat heidän asuntonsa ohi.

Tämänaikaisen Säämingin herännäisyyden yhteydessä on vielä varsinkin yksi nimi mainittava: Otto Henrik Cleve. Hän oli syntynyt 3 p:nä syyskuuta 1826 ja tuli ylioppilaaksi 1842. Viransijaisena hoidettuaan Sortavalan alialkeiskoulun rehtorinvirkaa kevätlukukaudella 1850, määrättiin hänet v.t. kolleegaksi Savonlinnan ylialkeiskouluun, jossa toimessa hän oli lukuvuoden 1850-51. Samoinkuin kahta vuotta vanhempi veljensä Fredrik Adolf Cleve, joka kuoli nuorena ylioppilaana 1844, oli hän jo nuorena tunnettu vakavasta, herännäisyyteen taipuvasta mielestään. Otto Henrik Cleven vaikutus Suomen Siionin palveluksessa kuuluu myöhempään aikaan, jonka vuoksi tässä nyt vain mainittakoon, että hän jo Savonlinnassa ollessaan osoittautui Herran vilpittömäksi palvelijaksi ja semmoisena vaikutti siunauksella varsinkin heränneissä piireissä. Hän oli siihen aikaan kihloissa J. F. Berghin tyttären kanssa, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli hänen vaimokseen. Tämä suhde oli omiaan yhä likemmin yhdistämään häntä heränneisiin. [Lähteitä: G. Pesosen, N. G. Arppen, Otto Hjeltin y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 7/5 1847; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander IV, 92-93; Poikosen muistokirja; kert. rouva Helene Tavast, o.s. Vahlberg, y.m.]

Kesälahdella teki P. J. F. Brofeldt uskollista työtään. Tuon tuostakin tapahtui uusia herätyksiä, joskus suuriakin. Niinpä esim. 1849, jolloin suurin osa rippikoululaisista tavallista voimakkaammin sai kokea armon suuruutta. Samassa tilaisuudessa, heti kun Brofeldt oli päättänyt rippipuheensa, syntyi lapsissa, jotka olivat kokoontuneet alttarin ympärille, suurta melua, huutoja ja voihkimista. Kirkkoväki nousi paikoiltaan ja riensi kuoriin likeltä katsoakseen liikutuksiin joutuneita. Työläästi sai Brofeldt järjestyksen palautetuksi. Muutamia viikkoja aikuisemmin oli samankaltaisia oireita huomattu eräässä syrjäisessä kylässä. Niin kovaa oli herätys, että toiset tuskissaan joutuivat mielenhäiriöön. Eräs semmoinen henkilö oli niin raivoissa, että Brofeldt, jonka neuvottavaksi ja lohdutettavaksi hänet tuotiin, oli pakoitettu ensin pitämään häntä köysissä. Jonkun ajan kuluttua tuli tuosta, samoinkuin monista muistakin tuommoisen kovan herätyksen alaisina olleista, vakava elämän tien vaeltaja. — Tuonkaltaiset liikutukset eivät olleet Kesälahdella harvinaisia. Samana vuonna kuin vasta mainittu heräys siellä tapahtui, ilmaantui kielilläpuhujiakin tavallista useammin. Tavallisuudesta poikkeavaan muotoonkin tuo uskonnollisen elämän omituinen ilmiö silloin pukeutui. Muutamassa kirjeessä kerrottuaan yllämainituista liikutuksista, kuvaa Brofeldt sitä seuraavin sanoin: "Yksi oire, joka muistuttaa kielilläpuhujista, on muiden kera ilmestynyt. He joutuvat äkkiä kovaan tuskaan, ilman että ennen ovat semmoisia ajatuksia hautoneet, käyvät tiedottomiksi, maaten tuommoisessa tilassa monta tuntia, toiset koko vuorokauden, jonka jälkeen he tulevat luokseni omissatunnoissaan hämmästyneinä. Toiset sekä lapset että täysi-ikäiset puhuvat tuossa tilassa, ilmoittaen toisten tuntemattomat, salatut synnit, tuomiten heitä". — Nämä hengellisen elämän sairaloiset ilmiöt eivät suinkaan olleet saaneet alkuansa mistään Brofeldtin ylenmäärin tunteellisesta esiintymisestä, vaan ne johtuivat kansan semmoisille ilmiöille otollisesta luonteesta. Brofeldtin kristillisyys oli kyllä tunteellista, mutta samalla raitista. Rakkaudella ja taidolla hän asetti liikutukset, jos kohta hänen usein täytyi turvautua kokeneen ystävänsä J. F. Berghin apuun. Kaikessa tapauksessa on Brofeldtin työ Kesälahdella pidettävä varsin huomattavana. Muun ohessa perusti hän siellä sunnuntaikoulujakin, ei ainoastaan lasten lukutaidon auttamiseksi, vaan siitäkin syystä, että heränneet, pelkäämättä viranomaisten vainoa, vapaasti voisivat kokoontua Jumalan sanaa viljelemään sekä veisaamaan koulupaikkoihin. Brofeldt oli kappalaisena Kesälahdella 1840-1851. [Kert. rouva A. Pesonen (Matti Liukon tytär), N. G. Arppe y.m.; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 25/6 1849; Paimenmuisto.]

Mikkelin-seudun herännäisyyden varsinaiset johtajat olivat 1840-luvun loppupuolella edelleen Margareetta Högman Joutsassa ja Salomon Häkkänen Mäntyharjussa. Kirjoillaan vaikutti Savon puolen heränneisiin Renqvist, jonka opinsuuntaa he olivat jokseenkin lähellä. Huomattava on kuitenkin, etteivät he niin orjallisesti, kuin hänen ystävänsä Karjalassa ja Lounais-Suomessa, harjoittaneet rukousta. Polvirukousta he kyllä edelleen ahkerasti viljelivät, mutta Renqvistin "auta, auta, auta", "armahda, armahda, armahda" ja muiden sanojen kaavamaista toistamista ei heidän seuroissaan milloinkaan kuulunut. Heidän kokouksissaan vallitsi vapaampi, mutta ei sentähden suinkaan vähemmin vakaa henki. Itsenäisyyttäkin Renqvistiin nähden he osoittivat. Niinpä esim. Salomon Häkkänen, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hänen kanssaan 1850-luvulla rukouksesta vähän väittelikin.

V. 1849 tapahtui Savon rukoilijain liikkeen vaiheissa huomattava muutos. Maaliskuun 3 p:nä päätti Margareetta Högman Joutsan kappelissa siunauksesta rikkaan elämänsä. Monta sataa ystävää eri pitäjistä saattoi Marianpäivänä hänet haikealla kaipuulla hautaan. Joutsan v.t. kappalainen K. K. Stenroth luki saarnatuolista Salomon Häkkäsen kirjoittaman rakkaan ystävän elämäkerran. Haudalle pystyttivät Savon rukoilijat muistopatsaan, johon kirjoitettiin seuraavat sanat:

"Sun hautas päälle istutamm'
Kuolon muistopatsahan,
Jonka päällekirjoitus
Ystävill' on muistutus,
Että olla valmiina
Kalliina armonaikana,
Lamput olla loistavat
Yljän häihin tullessa.
— Ystävämme, jonka nyt
Tässä hautaan laskemme,
Jätti meille muistutust',
Kuin edes seuraa kirjoitus:
Aina hän täällä ollessaan,
Kuin myös täältä lähteissään,
Sulki silmäns' Jesukseen,
Nyt jo pääsi taivaiseen;
Palkan hän on saanunna,
Se oli talteen pantuna,
Jesukselt', jota rakasti,
Ja muita siihen kehoitti,
Teki työtä myös sen pääll',
Kuinka aina tulis sääll',
Tuossa työss' ei väsynyt,
Päivii eik' öitä säästänyt,
Suloisesti puheli,
Jonka veren voimaksens'
Tunsi oikein elääksens'."