Miten suuri Nurmeksen ja Pielisjärven heränneitten hengellinen nälkä vieläkin oli, huomaamme siitäkin, että heitä usein nähtiin paitsi Paavo Ruotsalaisen kodissa Nilsiässä, Sotkamossa, Jaakkimassa y.m. seurakunnissa, missä heränneitä pappeja löytyi. Harvaanasutuilla kotiseuduillaan eivät he kuitenkaan saaneet liikettä järjestymään ja vakaantumaan. Hyvin huonoiksi valitetaan sitäpaitse etenkin Nurmeksen seurakunnan kirkollisia oloja 1840-luvulla. Varsinkin oli järjestys rippikoulussa huonolla kannalla. Mitään apua viimemainitun seurakunnan heränneet eivät papeiltakaan saaneet. Ennen (II, 436) mainittu Klas Veisell oli kyllä heidän miehiään, mutta hän viipyi heidän luonaan ylimääräisenä pappina ainoastaan muutamia kuukausia v. 1848. Turha oli, niinkuin olemme nähneet, myöskin heidän toivonsa saada J. F. Bergh kirkkoherrakseen ollut. Sitä suuremmalla ilolla odottivat Nurmeksen heränneet Kesälahden heränneen papin, ennen mainitun P. J. F. Brofeldtin nimitystä seurakuntansa kappalaiseksi. Hän saapui sinne v. 1851, ryhtyen työhönsä tarmolla ja väsymättömällä rakkaudella. Hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa on todella huomattava, niinkuin vasta saamme nähdä. — Pielisjärven papeista ovat herännäisyyden historiassa huomattavat yllämainittu Klas Veisell, jonka seurakunta pyysi ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen ja joka siellä semmoisena toimi vuosina 1848-54, sekä Erkki Saurén. Viimemainittu, joka oli syntynyt 1814 ja vihittiin papiksi 1840, on tunnettu voimallisena herätyssaarnaajana. Hän toimi ylimääräisenä pappina Pielisjärvellä 1850 — 52. Paljon vaikeutti kuitenkin heidän työtään Pielisjärven vaikeasti hoidetussa, laajassa seurakunnassa se epäluulo heitä kohtaan, jonka muutamat sikäläisten heränneiden piireissä arvossa pidetyt henkilöt saivat kylvetyksi hengenheimolaistensa mieleen. Niinpä oli näillä innostuneilla heränneillä papeilla esim. vuonna 1851 hyvin vähän sanankuulijoita.

Näiden seutujen elävimmän herännäisyysliikkeen vuosisadan keskivaiheilla tapaamme Juuassa. Tänne oli se jo aikaisemmin levinnyt Nurmeksesta ja saavuttanut yhtä vakaan kuin syvällisen luonteen. Suurella siunauksella toimi siellä ylimääräisenä pappina Klas Veisell vuosina 1846-1848. Mutta varsinkin vuodesta 1849, jolloin ennen mainittu N. G. Arppe määrättiin kappalaisenapulaiseksi seurakuntaan, kasvoi liike suureksi. Alusta alkaen tuli hänen ja sikäläisten heränneitten väli mitä likeisimmäksi. Alituisesti häntä pyydettiin pitäjälle seuroja pitämään. "Ei monta löytynyt koko seurakunnassa, jotka olisivat jääneet välinpitämättömiksi", kertoi hän itse, vielä vanhoilla päivillään muistellen tätä "onnellisinta aikaansa". Juuan heränneitten kera kävi hän muuallakin asuvia ystäviä tervehtimässä. Niinpä tekivät he kerran (1850) matkan Nilsiäänkin. Niin elävää kuin Juuan herännäisyys olikin, säilyi se hyvin raittiina. Kielilläpuhujiakaan siellä ei löytynyt kuin muutamia harvoja. Miten rakastettu Arppe oli Juualla, näkyy siitäkin, että seurakunta v. 1851, jolloin hänen virka-aikansa siellä kului loppuun, kutsui hänet ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa oli hän 11 vuotta.

Kauttaaltaan suruttomiakin seurakuntia löytyi Pohjois-Karjalassa, jos kohta harvassa. Semmoinen oli esim. Eno. Muutamia Renqvistin suuntaan kuuluvia siellä lienee löytynyt, ei muita. Muutoin oli Ruotsalaisen edustama liike Pielisjärven tienoilla siksi voimallinen, etteivät muut suunnat siellä helposti voineet voittaa alaa. Kontiolahden herännäisyys kantoi kuitenkin Renqvistin hengen leimaa. Yksityisiä viimemainitun suunnan heränneitä löytyi myöskin Pielisjärvellä ja Juualla. Renqvistin toimittamia hartauskirjoja viljeltiin siellä ahkerasti. [Lähteitä: Kert. (Liperissä) Anna Maria Härkönen, Niilo Varis ja Kalle Lappalainen; kert. Hanna Monell, O. Hj. V. Fabritius; Renqvistin kirje Monellille 17/8 49; O(lli) K(oistinen): "Savotar" 1912, n:o 38 ja "Karjalatar" 1912 n:o 36, 45, 46; pastori Aukusti Oravalan Tuomas Piirosesta ja Peti Tolvasesta ystävällisesti hankkimat tiedot; N. G. Arppen kertomukset; kert. F. F. Lönnrot, Jaakkiman vanhat heränneet y.m.; Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje P. J. F. Brofeldtille 20/8 1851.]

Syvä ja salaperäinen on tuulen humina suurten erämaiden metsissä. "Ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja kuhunka menee". Senpätähden onkin Karjalan kansa ikivanhoista ajoista kysynyt "syntyjä syviä". Loitsut ja taikatemput viihtyivät siellä vielä herännäisyydenkin aikoina. Sentähden taisteli Bergh "turmiollisia sananlaskuja", Renqvist "epäjumalisuuden kauhistusta" vastaan. Mutta kun herännäisyyden tuuli puhalsi yli Karjalan maan, alkoivat erämaiden asukkaat tiedustella sen salaisuuksia. Syvä on tämä tiedustelu ollut varsinkin Pielisjärven rannoilla, paljon syvempi ja yleisempi kuin ylimalkaan luullaan.

VII.

Savon herännäisyys 1845-50.

Etelä-Savon huomattavin paikka oli edelleen Savonlinnan seutu. Olli Mikonpoika Pesosen, Matti Liukon ja P. Venellin asetoveriksi Säämingissä liittyi toukokuussa 1845 ennen mainittu Niilo Gabriel Arppe, joka jo ylioppilaana sydämensä koko lämmöllä oli liittynyt heränneisiin. Hän oli syntynyt Kiteellä 1823, ja hänen lapsuudenkodissaan oli, niinkuin tiedämme, K. K. von Essenin kautta syntynyt voimallinen herätys, joka tempasi hänetkin mukaansa. Ylioppilaana oli hän tunnettu heränneeksi, ja hänen asunnossaan pidettiin seurojakin. Sisartensa avioliittojen kautta (katso II s. 410) tutustui hän yhä likeisemmin heränneisiin, saavuttaen heidän yksimielisen rakkautensa. Niinpä oli hän kotiopettajana Malmbergilla vuoden ajan (1844). Arppe vihittiin papiksi toukokuussa 1845 ja määrättiin Säämingin kirkkoherran, ennen mainitun J. N. Stråhlmanin apulaiseksi.

Säämingin papeista oli varsinkin kappalainen A. Kiljander vihainen heränneille. Stråhlman oli yksinkertainen, maailmanmielinen mies, joka paljon paremmin viihtyi pasianssi-pöytänsä ääressä, kuin virkatehtävissään. Heti alussa suuttui viimemainittu uuteen apulaiseensa siitä, ettei tämä asettunut asumaan pappilaan, vaan kanttori Venellin luo, joka oli hänen lankonsa. Elämäänsä ja opinkantaansa puolustaaksensa, koetti Stråhlman sanankuulijoissaan herättää epäluuloa Arppea kohtaan, rippikoulussakin varoittaen: "älkää uskoko häntä — hän ajaa teidät elävältä helvettiin". Hänen hyökkäyksensä heränneitä vastaan, jotka usein pukeutuivat hyvin raakaan muotoon, johtuivat kuitenkin useimmiten Kiljanderin vihasta, joka tuontuostakin kiihoitti häntä ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin "körttiläisiä" vastaan. Aiotusta kostosta ei tullut kuitenkaan sen enempää, koska Stråhlman monessa asiassa, muun ohessa virkakirjeidenkin kirjoittamisessa kokonaan riippui etevästä lukkaristaan. Mutta tarmottomuutensakin takia tahtoi hän rauhaa. Sentähden koetti hän saada Kiljanderia sopimaan Venellin ja Arppen kanssa. "Tahdon kerrankin ratkaista riitanne", lausui hän eräänä päivänä heille. "Luen teille erään vanhan saarnani". Tämä oli "puuta, heinää", niinkuin heränneiden arvostelun mukaan hänen saarnansa ylimalkaan, mutta sen aiheena oli "niin on uskot, kuin ajat" ja hän tahtoi ilmaista, että heränneet vasta hänen puolestaan saisivat jatkaa uskonharjoitustaan. Kun lisäksi Venell luetun saarnan johdosta, pilaansa salaten, lausui: "olemmehan aivan yksimieliset", kääntyi Stråhlman Kiljanderin puoleen, sanoen: "kuulethan nyt; tästälähin et saa puhua heränneitä vastaan ainoatakaan sanaa". Tämän jälkeen ei Kiljanderkaan pystynyt tehokkaammin sortamaan heränneitä, niin vihamielinen kuin hän heille olikin.

Säämingin heränneillä oli paljon likeisiä ystäviä Kerimäellä ja Rantasalmella. Joskus he näiden kanssa kokoontuivat suuriin yhteisiinkin seuroihin. Huomattava on, että näiden seurakuntien heränneissä tuskin löytyi montakaan, jotka eivät Paavo Ruotsalaisen opetuksista olisi neuvoa saaneet. Hänen henkensä leimaa näkyi selvästi heissäkin. Monesti tapasivat he hänet Kuopiossa, ja suurissa joukoissa kävivät he häntä Nilsiässä asti kuulemassa. Näiltä matkoilta palasivat he aina erinomaisen virkistyneinä ja uusiin kilvoituksiin alttiina. Kuinka likeinen varsinkin Olli Mikonpoika Pesonen oli Paavolle, todistaa seuraava tapahtuma. Kuopion talvimarkkinoille v. 1846 oli kokoontunut tavallista enemmän heränneitä muilta paikkakunnilta, etenkin Säämingistä. Seurapaikkaan oli saapunut muiden kera kaksi komeasti puettua talonpoikaistyttöä Kuopion läheisyydestä. Seurojen päätyttyä lähestyivät nämä Ruotsalaista, joka heiltä äkäisesti kysyi: "mitä asiaa teillä on?" "Tulimme neuvoa kysymään parannuksen asiassa", kuului vastaus. "Ettekö kuulleet, kun jo markkinoiden alussa ilmoitettiin rummulla, ettei puhuta parannuksen asiasta ainoallekaan, jolla tuommoinen luciferin-kaapu on yllään". Useat seurassa loukkaantuivat Paavon ankaruudesta, pyytäen Olli Mikonpoika Pesosta, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, häntä siitä huomauttamaan. Tämä lausui ukolle: "Mihin voivat kaapunsa panna, juuri vasta kun hätääntyivät suruttomuudestaan". Aivan tavatonta oli, että kukaan rohkeni Ruotsalaista oikaista, ja ani harvalta olisi tämä ottanut vastaan muistutusta. Nyt sitävastoin hän ystävällisesti vastasi: "Voi, veli kulta, et sinä niitä tunne, mutta minä tunnen. He ovat kymmeniä kertoja puhuneet kanssani parannuksen asiasta, eikä siitä ole sen valmiimpaa tullut".

Säämingin lahjakkaimpia heränneitä oli tämän Olli Pesosen veli Antti Mikonpoika Pesonen. Hän esiintyi usein seuroissa ja oli Paavo Ruotsalaisen lempilapsia. Mutta hän ei kestänyt sitä tunnustusta, minkä sai osakseen, vaan sortui hengelliseen ylpeyteen ja ennenpitkää julkisiin lihan synteihin. Hänen johtamistaan seuroista alkoi kuulua hyvin rumia huhuja. Ruotsalaista pyydettiin asiaa tutkimaan, mutta hän ei enää jaksanut matkustaa. Hänen lähettämänään saapui sen sijaan Gabriel Markkanen (katso I, 322) Sääminkiin häiriöitä asettamaan. Tämä piti kokouksen Savonlinnassa markkinoitten aikana v. 1848. Niin pitkälle oli kuitenkin Antti Pesosen aikaansaama hurmahenkisyys ehtinyt kehittyä, etteivät siihen antautuneet enää olleet palautettavissa. Kiivaimmat muodostivat oman pienen seuran, joka ei kuitenkaan kauan pysynyt koossa. Antti Mikonpoika Pesonen ja hänen kanssaan moniaat muutkin lankesivat yhä törkeämpiin synteihin.