Lukuunottamatta riitakirjoituksia, joista tuonnempana aiomme tehdä selkoa, ilmestyi Renqvistin toimesta näinä aikoina muitakin julkaisuja. Tärkein niistä oli Arndtin "Totisen kristillisyyden" neljännen kirjan suomennos, jonka Renqvistin uskollinen ystävä G. Monell sai valmiiksi v. 1846. Tämän teoksen valmistuminen oli tavallaan merkkitapahtuma herännäisyyden historiassa. Lukuunottamatta niitä seutuja, joissa kiista Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten välillä oli ollut kiivainta ja joilla paikkakunnilla viimemainitun suunnan edustajat menivät niin pitkälle, että he hylkäsivät koko kirjan yksin sentähden, että Renqvist oli toimittanut sen suomeksi, sai se huomatun sijan heränneitten hartauskirjojen joukossa. Niinpä luettiin sitä esim. Jaakkimassa yleisemmin kuin mitään muuta uskonnollista kirjaa.
Täytyy todella ihmetellä Renqvistin väsymätöntä innostusta uskonnollisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Paitsi uskonelämän salaisuuksia suoranaisesti käsitteleviä kirjoja, koetti hän toimittaa kansalle semmoistakin lukemista, joka Jumalan sanan valossa paljastaisi jonkun sen keskuudessa vallitsevan paheen. Semmoinen oli "Viinan kauhistus", josta ennen on puhuttu. V. 1847 rupesi hän ajattelemaan toisen samankaltaisen kirjan toimittamista kansalle. Sen tarkoituksena tulisi olemaan Karjalassa niin yleisen taikauskon vastustaminen. Koska Renqvist samana vuorina ryhtyi valmistamaan "Raamatun ydin eli sisu" nimistä julkaisua, pyysi hän Monellia kirjoittamaan tuota toista kirjaa, ehdottaen sen nimeksi "Epäjumalisuuden kauhistus". Hankkeesta ei näy mitään tulleen, mutta jo ehdotuksenakin se osoittaa, miten uskollisesti Renqvist piti kansan hengellistä etua silmällä ja kuinka ahkerasti hän työskenteli sen uskonnollisuuden esteiden poistamiseksi.
Paitsi lähetystointa, jonka hyväksi Renqvist edelleen kokosi varoja Tukholman lähetyslaitokselle, harrasti hän lämpimästi toistakin muiden maiden kristillisissä piireissä tähän aikaan vireillä olevaa kysymystä, nim. raittiusasiaa. Jota enemmän hän saarnoissaan ja kirjallisuudenkin alalla oli taistellut "viinan kauhistusta" vastaan, sitä enemmän vakuutetuksi oli hän tullut tämän taistelun välttämättömyydestä. V. 1846 saatuansa Ruotsin raittiusseuran vuosikertomuksen, innostui hän vielä enemmän tekemään työtä tämän asian hyväksi. Hän päätti Sortavalassa perustaa raittiusyhdistyksen sekä kirjeillä koettaa innostuttaa ystäviään muilla paikkakunnilla ryhtymään samanlaisiin toimenpiteisiin. Niinpä kehoittaa hän Monellia Ilomantsissa vaikuttamaan raittiusaatteen hyväksi, neuvoen häntä seuraavin sanoin: "Ensin, heitä itse pois maistaminenkin ja muille ryyppyjen tarjoominen, sillä ilman sitä ei tule tolkkua koko taikinasta. Sitten rupea nimiä ottamaan näihin raittiuskirjoihin, joita puolikymmentä panen sitä varten sinulle tulemaan. — Ei taida olla hyvä alkaa vallan juomarien puumerkkien ottamisella, sillä niissä ei ole ensimmältä lupauksensa pitäjää, jonka kautta vain tulee pahennus asialle. Mutta sellaisilta ota, jotka ovat vasta alulla juopumiseen ja niiltä, jotka eivät ole alullakaan paitsi ruokaryyppyjen kautta, ja niiltä, jotka eivät ole koko maussa olleet — — —". Erittäin kehoittaa hän ahdistamaan kapakoitsijoita ja väkijuomien valmistajia. — Vielä samana vuonna perusti Renqvist Sortavalassa raittiusseuran, johon hän sai verraten monta jäsentä. Monell sitävastoin ei vaikeuksien tähden näy olleen altis ryhtymään toimeen. Hän ilmoitti epäilyksensä Renqvistille. Tämä vastasi: "Jos ajattelee viinan kauheita seurauksia ja siitä ymmärtää, miten hyvä olisi, jos Jumalan armosta saisi olla välikappaleena näiden seurausten poistamiseksi, niin katoavat kaikki estelyt kuni savu ilmaan". Vedoten muissa maissa, varsinkin Ruotsissa saavutettuun kokemukseen, jatkaa Renqvist: "Jos me suomalaiset olemme pahoja, niin eivätpä ihmiset luonnostaan ole parempia muuallakaan, josta voi päättää, että mekin pahat tulisimme autetuiksi viinan pahasta, koska muunkin maailman pahat rupeavat siitä pääsemään ja ovatkin jo paljon päässeet. Mutta alkaminen on välttämätön; sitä ei meidän pidä odottaa muilta, vaan alkaa itse. — — — Sehän olisi kauhea asia, jos me suomalaiset olisimme alallamme, kun melkein suurin osa kristillisestä maailmasta on noussut viinan pahaa vastaan sotaan. — —" Kirje osoittaa, miten väsymättömällä tarmolla Renqvist tätäkin asiaa ajoi. Pysyväistä perustusta raittiusaatteen toteuttamiselle hän ei kuitenkaan saanut lasketuksi, ei omassa, eikä ystäviensä seurakunnissa. Sortavalankin raittiusseura kuoli vähitellen. Aika ei ollut vielä kypsynyt. Mutta raittiusaatteen tienraivaajista Suomessa on Henrik Renqvist ensimmäinen.
Sortavalan seurakunnan laajuus ja kansan alhainen kanta tekivät huolellisen papin työn siellä hyvin raskaaksi. Jos kukaan, oli Renqvist oikeutettu pyytämään apulaista. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään terve mies, vaan sairasti usein kolotustautia, joka monesti ajatutti varsinkin hänen kätensä. Tämän lisäksi oli hänellä ainakin pari kertaa kovempia tautikohtauksia, muun ohessa v. 1849, jotka pitivät hänet vuoteen omana monta kuukautta. Tuomiokapituli ei myöskään häneltä apulaisia kieltänyt. Lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta oli hänellä Sortavalassa ollessaan apunaan ylimääräinen pappi. Paljon vaati Renqvist apulaisiltaan. Jos itse halusivat tahi eivät, täytyi heidän olla työssä aamusta iltaan. Ja tarkkaan tuli heidän sekä opissa että elämässä noudattaa esimiehensä uskonnollista katsantotapaa, jos tahtoivat olla hänelle mieliksi. Että harva hänen vaatimuksiaan voi tyydyttää, on sanomattakin selvä.
Renqvistin apulaisista 1840-luvun loppupuolelta ansaitsee mainitsemista varsinkin hänen poikansa Henrik Renqvist, joka oli tullut papiksi v. 1841 ja senjälkeen toiminut pappina Sysmässä, Parikkalassa ja Muolassa. Hänkin oli saanut kokea vainoa uskonsa tähden, jos kohta lähinnä syynä olikin yksinomaan yksityinen kosto. Asian laita oli seuraava. Muolaan muutettuaan kävi Renqvist v. 1846 entisiä sanankuulijoitaan Sysmässä tervehtimässä. Sysmän nimismies, joka ennestään vihasi tuota herännäisyyteen mieltynyttä pappia, ahdisti häntä matkalla, lähetti hänen "passittoman" kyytimiehensä takaisin Muolaan sekä ilmoitti lääninsä kuvernöörille, että Renqvist olisi pitänyt "luvattomia kokouksia" Sysmässä. Mikkelin kuvernööri toimitti asiasta tiedon Viipurin kuvernöörille ja tämä vuorostaan asianomaiselle kontrahtirovastille, Viipurin kirkkoherralle J. G. Norringille, joka siitä kirjoitti tuomiokapituliin. Vaaditussa selityksessä kielsi Renqvist matkallaan pitäneensä mitään kokouksia, syyttäen puolestaan Sysmän nimismiestä sapatinrikkomisesta ja väkivallasta. Tuomiokapituli antoi Renqvistille varoituksen sopimattomasta käytöksestä, jättäen syytöksen luvattomien kokousten pitämisestä sillä kertaa huomioon ottamatta. — Nuoremman Renqvistin paimentyö Muolassa (1846-47) ja Sortavalassa (1847-49) oli uskollista hänen isänsä hengessä tehtyä työtä. Mitään syvempiä jälkiä siitä ei kuitenkaan näy Karjalan herännäisyyden vaiheissa. [Lähteitä: Renqvistin kirjeet Monellille 15/4 1845, 16/2 46, 4/4 46, 12/6 46, 21/5 47, 17/8 49; Paimenmuisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Niistä Pohjois-Karjalan seurakunnista, joissa Renqvistin oppi pääsi vaikuttamaan, ovat edellä muiden Liperi, Kihtelysvaara ja Ilomantsi mainittavat. Ensinmainitussa seurakunnassa oli vieläkin nähtävänä sen kevätkylvön siunaus, minkä Henrik Renqvist nuoruutensa innostuksessa monen ahdingon ja vainon alaisena siellä oli toimittanut. Liike säilyi, jos kohta paljon vähälukuisempana, kuin se hänen aikanaan oli ollut, vaikka seurakunnan papisto ei sitä suosinut. Juhla-aikoja Liperin heränneille olivat ne, jolloin he saivat käydä häntä Sortavalassa tapaamassa taikka kun hän joskus saapui heidän luoksensa. Kiihtelysvaarassakin kävi Renqvist joskus, mutta sikäläisten heränneitten luku oli pienempi. Niinkuin ennen (II s. 437) olemme nähneet, toimi Ilomantsissa 1840-luvun keskivaiheilla siunauksella Renqvistin hengenheimolainen ja ystävä G. Monell. Hän neuvoi kansaa ahkeraan rukoukseen ja koetti johdattaa sanankuulijoitaan vilpittömään parannukseen. Monell oli suora ja rehellinen mies. Kun hän seuroissa, samoinkuin kotihartauttakin toimittaessa, laskeutui polvilleen, tiesivät kaikki, että hän sen teki sisällisestä pakosta eikä suinkaan vain tavan vuoksi. Niin yksipuolinen, kuin Renqvist, hän ei kuitenkaan rukoukseen nähden ollut. Paavo Ruotsalaistakin arvosteli hän suopeammin kuin viimemainittu. Ilomantsin herännäisyysliike kasvoi 1840-luvulla jokseenkin suureksi. Oppi-isäkseen tunnustivat sikäläiset heränneet Renqvistin. Kun hän joskus saapui rakkaaseen kotipitäjäänsä, oli heidän ilonsa suuri. Mutta hyvin harvoin hän sinne matkusti; luultavasti viimeisen kerran syystalvella 1848, jolloin hän kävi äitiään hautaamassa.
* * * * *
Pielisjärven ympärillä eli vielä vuosisadan alussa syntynyt liike. Valitettavaa on, ettei Paavo Ruotsalainen vanhemmilla päivillään enää jaksanut näillä mailla liikkua, sillä kaikesta päättäen oli maaperä siellä suotuisa Jumalan sanan kylvölle. Näiden seutujen vanhat johtajat siirtyivät jo varhain pois näyttämöltä, eikä kansan keskuudesta noussut uusia heidän työtään jatkamaan. Antti Pyykön kuolemasta olemme ennen kertoneet. [Katso I osa siv. 336, missä Akianderin mukaan mainittu vuosiluku 1833, myöhemmin saamiemme tietojen mukaan on korjattava vuodeksi 1832. Kuoleman syy oli kalastusmatkan aiheuttama tauti.] Paavo Kuosmonen poistui näyttämöltä 1837 ja 8 p:nä huhtikuuta v. 1840 kaatui Paavo Ruotsalaisen likeisin ystävä näillä tienoin Matti Härkönen ainoastaan 45 vuoden ikäisenä. Ennen mainituista seurapuhujista oli jälellä vain Antti Timonen, tuo "hengellisesti hullu", joksi Ruotsalainen häntä leikillisesti kutsui. Hän oli kyllä sukkelakielinen ja tavallaan muutenkin lahjakas mies, mutta johtajaksi ei hän kyennyt. Sitäpaitsi tuli hän vanhoilla päivillään sokeaksi. Köyhänä oli hän aina elänyt, nyt täytyi hänen tyytyä ruotilaisen kodittomaan asemaan. Hän kuoli Lieksassa v. 1863.
Paljon suurempaa huomiota, kuin Antti Timonen, ansaitsee kaksi muuta talonpoikaissaarnaajaa, jotka jonkun aikaa Härkösen kuoleman jälkeen alkoivat pitää seuroja Nurmeksessa ja muissakin Pielisjärven seuduilla olevissa seurakunnissa: Tuomas Piironen ja Peti Tolvanen. Edellinen syntyi 1801 Nurmeksen pitäjässä, missä vanhempansa — suku oli kotoisin Kuhmoniemeltä — omistivat mökin. 1808-1809 vuoden sodan aikana asui perhe Honkalan talossa. Poika rukoili ensimmäisen rukouksensa: "Jumala varjele meitä vahingosta ja vaarasta", kun vihollinen kulki läpi seudun, ja kansa hämmästyen pakeni, mikä mihinkin. Oltuaan myöhemmin pari vuotta Kuopiossa räätälinopissa, palasi hän kotiseudulleen ja meni v. 1824 naimisiin Margareetta Leveisen kanssa, jonka isä oli ensimmäisiä Nurmeksen heränneitä. Tätä Margareettaa kiitetään hyväksi veisaajaksi. Asuttuaan eri paikoissa, muutti parikunta v. 1840 Mikonsalmelle. Jo ennen naimistaan oli Piironen, joka aikuisemmin oli ollut hyvin kevytmielinen sekä toiminut seudun pelimannina, tullut herätykseen. Vähän tämän jälkeen alkoi hän puhua seuroissa ja hänen kodistaan tuli heränneitten kirkkokortteeri. Usein kävi Piironen Nilsiässä. Siihen aikaan, jolloin Hedbergin "Uskon oppi autuuteen" ilmestyi, sai hän Paavolta lainaksi tämän kirjan. Se tuli olemaan erittäin tärkeä hänen kehitykselleen. Kun sitten Paavon ja Hedbergin välit rikkoutuivat, lähetti ensinmainittu kirjeen Nurmeksen nimismiehelle J. F. Malmbergille, joka oli herännyt, pyytäen tätä varoittamaan Piirosta Hedbergin oppiin eksymästä. Piironen alkoi jo peräytyä, mutta Nilsiässä uudelleen käytyään, pysyi hän vielä jonkun aikaa herännäisyydelle uskollisena, silminnähtävästi siitä syystä, ettei hän Paavon eläessä uskaltanut asettua tätä liikettä vastustamaan. Myöhemmin hän, niinkuin vasta saamme nähdä, julkisesti antautui Hedbergin opin tulkiksi. Piironen oli etevälahjainen mies, hänen puheensa lyhyttä ja sattuvaa. — Peti Tolvanen syntyi 1811 Jänönvaaran tilalla Nurmeksen Höljäkässä. Jo lapsuudessaan oli hän ahkera lukija ja nuorena tuli hän herätykseen. Hänkin kävi Nilsiästä neuvoja ja opetusta hakemassa. Alussa kohteli Paavo häntä jokseenkin ankarasti, kertomusten mukaan muun ohessa hänelle kerran lausuen: "Lukea sinä osaat sisältä ja ulkoa, mutta lihan käsivarsi on vielä kuolettamatta". Tolvanen ei kuitenkaan pahentunut, vaan kehittyi Ruotsalaisen opin luotettavaksi levittäjäksi Pohjois-Karjalassa. Jo aikaisin alkoi hän pitää seuroja. Kun ei setänsä, joka omisti Jänönvaaran talon, antanut tupaansa seuraväelle, sai lammasnavetta tehdä seuratuvan virkaa. Sedän kuoltua sai Tolvanen tilan haltuunsa, ja siitä lähtien oli se pitkät ajat sikäläisten heränneitten vakituisena seurapaikkana. Peti Tolvanen oli hyvä puhuja ja hänen kotinsa kantoi kristityn kodin leimaa. Etevillä puhelahjoillaan saavutti hän suuren maineen kotipitäjänsä ulkopuolellakin, kohoten ennenpitkää Pohjois-Karjalan heränneitten yleisesti tunnetuksi johtajaksi. Hän kulki ahkerasti seuroissa, ulottaen matkansa Pielisjärvelle ja Juukaan saakka. Näillä matkoilla seurasi häntä usein Piironen, kunnes näillekin seuduille joutuva jaon aika teki lopun heidän ystävyydestään. Mainitsemista ansaitsee vielä, että Tolvanen kirjoitti paljon tyyliinkin nähden hyviä kirjeitä ystävilleen sekä että hän johtamissaan seuroissa usein viljeli polvirukousta.