Tuomiokapituli vaati Berghin selitystä. Perusteellisesti selitti tämä riidan vaiheet. Kerrottuaan, miten hän kerran, kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta rippikoulussa, oli ystävällisesti huomauttanut viimemainitulle muutamaa ilmeisesti väärää vastausta, sanoo hän toivoneensa, että apulainen ottaisi muistutuksen varteen. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Päinvastoin oli Alopaeus sekä saarnatuolista että rippikoulussa sanonut häntä "vääräksi profeetaksi". "Hän oli", lausuu Bergh edelleen, "seuraavalla viikolla rippikoulussa suurella painolla moittinut väitettäni, että synti on perkeleen kaltaisuutta, perkeleen kuva, vaikkei yhteys ensinkään vaatinut häntä tuohon väittelyyn". Syyksi vedetyn riitakysymyksen johdosta antaa Bergh seuraavan selityksen opetuksestaan. "Olen opettanut ja opetan: Millaiseksi Jumala loi ihmisen? Omaksi kuvaksensa. Millainen oli hän silloin? Viisas, pyhä ja vanhurskas, jollainen Jumalakin on. Onko ihmisessä vielä tämä Jumalan kuva? Ei. Kuinka se menetettiin? Syntiinlankeemuksen kautta, joka tapahtui, kun ensimmäiset vanhempamme söivät kielletystä puusta. Kuka vietteli heidät siihen? Perkele, ylin langenneista enkeleistä, joka pukeutui käärmeen muotoon. Miten ensimmäiset vanhempamme sitten tekivät syntiä? Epäuskosta, ylpeydestä ja tottelemattomuudesta, niinkuin langenneet enkelit ennen heitä olivat syntiä tehneet. Onko sama syntisyys vielä meissä? On. Miten olemme sen saaneet? Olemme sen luonnollisessa syntymisessä perineet vanhemmiltamme, jotka hekin ovat sen vanhemmiltaan perineet j.n.e. aina Aatamiin ja Eevaan. Mikä kuva meissä siis on Jumalan kuvan sijalla? Synnin kuva. Kenen kuva on synnin kuva? Perkeleen, joka ensin on tehnyt syntiä ja luopunut Jumalasta ylpeytensä, epäuskonsa ja tottelemattomuutensa tähden." "Joutuessani tähän kysymykseen", jatkaa Bergh, "huomasin arkuutta lapsissa, mutta kun sanoin heille, että pelkäämättä saisivat avata sydämensä minulle ja ettei heillä minulta ollut muuta odotettavaa kuin isän suhdetta lapsiinsa, vastasivat he, että Alopaeus oli opettanut heille, ettei synti ole perkeleen kuva ja ettei semmoista oppia löydy raamatussa". Vedoten raamatun lauseisiin "käärmeen siemen", "kyykäärmeiden sikiöt", "perkeleen työt", "olla isästä perkeleestä", "kaikki ihmiset ovat valehtelijoita" — "perkele on valheen isä", y.m., tukee Bergh väitettään pitkillä otteilla myöskin Lutherin, Rambachin, Arndtin, Nohrborgin, Vegeliuksen, Büchnerin y.m. kirjoista. Tunnustuskirjoihinkin hän vetoaa sekä siihen, että "kirkko painavassa exorsismissä on tunnustanut tämän opin omakseen". Kohdistaen päähuomionsa Alopaeuksen pintapuoliseen oppiin synnistä ja tämän katsantotavan vaarallisiin seurauksiin hänen opetuksessaan, lausuu Bergh: "Minkä usein olen kokenut, sen nytkin huomasin, nim. että papismi, manichaeismi ja flacismi toisella puolen sekä pelagianismi, sosinianismi ja ratsionalismi toisella, toisin sanoen harhausko ja epäusko, jos kohta eroitus niiden välillä näennäisesti onkin äärettömän suuri, todellisuudessa ovat lähellä toisiaan; mutta sitävastoin vaaditaan enemmän kuin inhimillistä taitoa siltä, joka heränneessä omassatunnossa tuntee itsensä syntisistä suurimmaksi, mutta kuitenkin uskoo saaneensa armon ja olevansa Jumalan lapsi. Sentähden onkin se portti ahdas ja tie kaita, joka johtaa elämään, sentähden useimmat vanhurskautetutkin sielut ennenpitkää sortuvat farisealaisuuteen, suukristillisyyteen, kuolleeseen uskoon, joka kaikki johtaa samaan."

Berghin perusteellinen selitys (se sisältää 24 tiheästi kirjoitettua sivua) näkyy saattaneen Alopaeuksen jossain määrin hämilleen, hän kun vaaditussa selityksessä kiertelemällä koettaa päästä pääasiasta. Muun ohessa vetää hän esille että Bergh, joka koetti harjoittaa seurakuntalaisiaan neliäänisesti virsiä veisaamaan, muka olisi "pakoittanut häntä neljättä ääntä veisaamaan". Myöskin tähän ja muihin kysymyksessä olevassa selityksessä oleviin kysymyksiin täytyi Berghin vastata. Mitään varsinaisesti uutta ei tämä hänen toinen selityksensä sisällä.

Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä ehdotti lehtori G. M. Vaenerberg, että Jaakkimassa pidettäisiin piispantarkastus, mutta useimmat tuomiokapitulin jäsenistä pitivät kysymystä siksi selvänä, että heti voitaisiin ryhtyä päätökseen. Tällöin lausuttiin kaksi mielipidettä. Toisen esitti lehtori A. Lindfors, toisen lehtori S. J. K. Smalén. Edellinen lausui: "Koska rovasti Bergh oli mennyt valtaansa ulommas ainoastaan sattuneen sanakiistan tähden kieltäessään Alopaeusta pappisvirkaansa toimittamasta sekä vetänyt asian pitäjänkokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään, sekä riitaveljelleen antamassaan papintodistuksessa maininnut asioita, jotka eivät siihen kuulu, ja koska edelleen hän ja Alopaeus olivat menetelleet hyvin varomattomasti siinä, että sanankuulijainsa läsnäollessa toistensa arvon vähentämiseksi olivat vetäneet esille vähäpätöisiä riitakysymyksiä, jotapaitsi Alopaeus Berghiä vastaan oli käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa, olen sitä mieltä, vaikka tunnustankin kummankin harrastuksen totuuden ja puhdasoppisuuden hyväksi, että kumpaakin on muistutettava moitittavasta esiintymisestään kysymyksessä olevassa asiassa sekä että heidän vasta tulee suuremmalla varovaisuudella käsitellä kysymyksiä, joista, jos niistä varomattomasti puhutaan, kansan heikommat ainekset saattavat tulla levottomiksi omissatunnoissa ja seurakunnan luottamus opettajiinsa joutua vaaranalaiseksi." Tätä mielipidettä kannattivat piispa ja Runeberg. — Lehtori Smalén, jonka lausuntoon lehtorit Borenius ja Lindh liittyivät, huomautti, että Alopaeus oli esittänyt epäselvää oppia, jossa ei ollut mitään rajaa uskon ja epäuskon välillä, että hän oli hävyttömästi hyökännyt Berghiä vastaan ja osoittautunut varsin haluttomaksi vastaanottamaan opetusta ja neuvoja tältä vanhemmalta virkaveljeltään, jonka vuoksi hän ehdotti, että tuomiokapituli antaisi hänelle varoituksen. Hyväksyen Berghin toimenpiteet Alopaeusta vastaan ehdotti hän ainoastaan, että häntä muistutettaisiin sovintokaavan perisyntiä koskevasta ohjeesta: "Mitä lausetapaan tulee, on paras, että säilytetään terveellisten sanojen hyväksyttyjen kirjojen mukainen käyttö."

Tuomiokapituli päätti, että Alopaeusta oli varoittamalla kehoitettava "papinvalansa mukaisesti edistymään Jumalan sanan ja uskonkappalten käsittämisessä, osoittamaan asianomaista kunnioitusta ja kuuliaisuutta hengellisille esimiehilleen sekä välttämään pahennusta herättäviä sanakiistoja ja vastasaarnoja, jos mieli välttää ankarampaa rangaistusta". Pääasiassa hyväksyen Berghin menettelyn, huomautti tuomiokapituli hänelle, että hän aiheettomasti oli tehnyt lisäyksiä Alopaeuksen papintodistukseen, sekä vetänyt riitaveljensä asian kokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään. Mikäli asia koski riitakysymyksen opillista puolta, laati tuomiokapituli Berghiin nähden päätöksensä lehtori Smalénin yllä kerrotun ehdotuksen mukaan.

Sekä Bergh että Alopaeus valittivat Viipurin hovioikeuteen, joka kuitenkin vahvisti tuomiokapitulin päätöksen. Ensinmainittu koetti vielä senaatissakin saada muutosta, mutta tämäkin yritys oli turha.

Paljon mielipahaa tuotti tämä riita Berghille. Samana vuonna hän kyllä pääsi Alopaeuksesta, joka siirrettiin toiseen seurakuntaan, mutta kauan hän tätä riitaa surulla muisti. Varsinkin koski Berghiin kipeästi asianomaisten välinpitämättömyys siihen kysymykseen nähden, jota hän tässä riidassa oli pitänyt pääasiana. Alopaeus oli yrittänyt repiä alas koko sen hengellisen rakennuksen, minkä tuo herännäisyyden väsymätön työntekijä taistellen ja rukoillen oli saanut nousemaan Jaakkimassa, monesti saarnatuolistakin julkisesti hyökännyt häntä ja hänen työtään vastaan. Niinpä oli hän esim. saarnassaan tuomiosunnuntaina 1850, jossa hän selvin sanoin soimasi Berghiä, koettanut todistaa, ettei ole olemassa mitään eroitusta kääntyneitten ja kääntymättömien välillä, sanoen että vasta tuomiopäivä on näyttävä, ken on uskovainen, kuka ei, sekä että ne, jotka nyt tahtovat käydä uskovaisista, eivät sitä ole, koska eivät uskollansa voi liikuttaa hiekkajyvääkään paikastaan. Heränneitten vaatteistakin oli hän samassa tilaisuudessa pilkaten puhunut, sanoen niiden osoittavan vaan farisealaista mieltä. Näitä asioita oli tuomiokapituli pitänyt "vähäpätöisinä" ja toiset tuomiokapitulin jäsenet olivat arvostelleet Alopaeuksen kiivautta totuuden ja puhdasoppisuuden puolesta yhtä kiitettäväksi kuin Berghinkin. Ellei viimemainittu olisi ollut esimiehen asemassa, olisi hänen arvostelunsa riitaveljensä opista ehkä tuottanut hänelle vakaviakin nuhteita harhaoppisuudesta. Kaikki tämä ei suinkaan ollut omiaan kehoittamaan häntä hänen vaikeassa paimentehtävässään.

Alopaeus oli sanankuulijoiltaan koettanut hankkia todistuksen siitä, että Bergh oli kieltänyt häntä opettamasta rippikoulussa. Kun tilaisuudessa saapuvilla olevat henkilöt eivät suostuneet semmoista todistusta antamaan, elleivät saisi ilmaista siinä myöskin kiellon syytä, kääntyi hän tässä tarkoituksessa muiden seurakuntalaisten puoleen. Bergh sai kuulla, että hän joltakin talonpojalta olisi saanut väärän todistuksen. Heränneittenkin joukossa löytyi monta, joita oli syytä tuommoisesta epäillä. Asiaa tiedustellessaan, sai Bergh uusia todistuksia karjalaisten epäluotettavaisuudesta. Mutta ei tämäkään häntä lannistuttanut, hän päinvastoin ryhtyi uusiin tarmokkaisiin toimiin, johdattaaksensa sanankuulijoitaan totuuden tielle. Tuon väärän todistuksen johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Tämä tapahtuma on tärkeä senkin tähden, että se on antanut aihetta vanhojen heränneitten sieluntilan tutkimiseen ja paljastamiseen. Viime sunnuntaina olin tilaisuudessa lausumaan heille niin ankaran totuuden, että he sanoivat tuskin voivansa enempää kestää. Tämä tapahtui kuitenkin suljetussa seurassa. Näytin heille, että elivät vanhoilla eväillä. Luin heille virsikirjan katumusvirsistä, rippirukouksista ja etenkin 'sairaan ihmisen rukouksen', todistaen heidän kaikista tällaisista asioista ajattelevan: tuo ei nyt enää minua koske; minähän olen vanha kristitty y.m. Heidän täytyi tunnustaa, että niin oli laita, että lohduttelivat itseään farisealaisen rukouksella, että aina olivat antaneet uudistumisensa alussa seisahtua tahi kapalossa tukehtua, että omin lupinsa anastivat itselleen uskon y.m. He tunnustivat löytävänsä pahimman aatamin omasta itsestänsä."

Monesti oli Berghin mieli hyvinkin masentunut niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joiden alaisena hän teki työtä Jaakkimassa. Puhumattakaan riidastaan Alopaeuksen kanssa, painoivat työtaakka ja hänen elävä vastuunalaisuudentuntonsa usein hänen mieltään. Niinpä kirjoittaa hän v. 1847 veljelleen: "Kunnalliset epäjumalani vaivaavat minua alituisesti, aina huutaen: sinä olet meidän sieluinesi, ruumiinesi. Mutta hän, joka rukoili Pietarin edestä, ettei tämän usko turha olisi, rukoilee minunkin puolestani." Ja vähän myöhemmin hän valittaa, että vanhat synnit, ylpeys, itaruus y.m. heti nostavat päätään, "kun Jumala vähänkään hellittää ohjaksia". — — — "Minun täytyy nyt uskoa", lausuu hän, "vaikken uskokaan. Mutta ainoastaan tässä tilassa oppii ymmärtämään Lutheria, joka, vaikka hän niin rohkeasti kehoittaa uskoon, itse tuntee ja tunnustaa sitä ei vielä käsittäneensä." [Lähteitä: Jaakkiman kirkonarkisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto; Paimenmuisto; kert. kanttori Reijonen ja rouvansa Jaakkimassa, Juhani Kapuna, Matti Tapanainen, A. V. Lyra y.m.; J. F. Berghin kirjeet P. J. F. Brofeldtille 7/11 1850 ja 9/12 1850; J. F. Berghin kirjeet J. I. Berghille 3/12 1846, 7/5 47 ja 1848 (ilman päivämäärää).]

* * * * *

Sortavalassa taisteli Henrik Renqvist uskollista taisteluaan Jumalan valtakunnan puolesta. Samoinkuin Bergh Jaakkimassa, koetti hän päästä vaikuttamaan ihmisiin varsinkin kahdenkesken heitä puhuttelemalla. Kinkereillä, rippikoulussa ja etenkin rippikuulusteluissa sai hän tällä tavoin monen sydämen avatuksi Jumalan hengen armontyölle. "Ei saarnaamisella paljon voiteta senkaltaisia sanankuulijoita, joita ei sitä ennen kysymyksillä ole opetettu. Sekä heräämään että parannustaan jatkamaan voi opettaja Jumalan armon kautta paremmin saada ihmisiä kuin saarnaamisella", kirjoittaa Renqvist v. 1845 ystävälleen Monellille. Tämän käsityksensä mukaisesti hän toimi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Häissä, hautajaisissa, ristiäisissä hän tuntikausia tutki ihmisten sieluntilaa, kysellen ja opettaen heille kristinuskon totuuksia, varsinkin n.s. armonjärjestystä. Sairaankin luona ollessaan kääntyi hän kysymyksillään paikalle saapuneitten terveittenkin puoleen, puhutellen heitä "ei kuitenkaan enemmän kuin tunnin ajan", niinkuin hän itse kertoo. Viimemainittuna vuonna alkoi hän samalla tavoin pappilassaan lauvantai-iltoina tutkia ja neuvoa sinne saapunutta kirkkoväkeä, päättäen tämän toimituksen hartauspuheella ja polvirukouksella. Tällä tavoin, niin kertoo Renqvist itse, heräsi paljon ihmisiä, jota vastoin "saarnojen kautta ei ole herännyt kuin joku vuosikausiin". Syynä siihen, että hän saarnojensa kautta oli saanut niin vähän aikaan, pitää hän kansan alhaista kantaa, väittäen, että "he eivät ymmärrä". Epäilemättä sisältää tämä väite paljon totta, ja täysin oikeutettu on varmaankin seuraava hänen huomautuksensa: "Jos ihmisiä olisi ennen opetettu katkismusopetuksella, niin he ymmärtäisivät saarnoja, mutta minkä katkismusopetuksen ovat he saaneet, rippikouluja ja kylänlukuja kun on pidetty sillä tavalla, kuin niitä on pidetty ja vieläkin pidetään näillä meidän mailla." Mutta toiselta puolen on sekin otettava huomioon, ettei Renqvist ollut mikään etevä saarnamies eikä semmoisena voinut suuria herätyksiä aikaansaada, niin elävä kristitty kuin hän olikin.