Julkiseen syntiin langenneita, mutta vikojansa katuvia opetettiin heränneitä kohtelemaan sääliväisyydellä. Tunnettu on, kuinka särkevän hellästi Malmberg kirkossa puhutteli julkisen ripin alaisia vankeja. Seurakunnalle hän semmoisissa tilaisuuksissa varoittaen lausui: "Muistakaamme, että tämän synti on julkinen, meidän pahimmat syntimme ovat useimmiten salassa". [Kert. Jaakko Vallenberg.] "Jos julkiseen vikaan langennut herännyt tulee heränneitten joukkoon, kuin ennenkin, tervehtien ja katellen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niin käskettäköön pois, mutta jos hän vikaansa häpeää ja suree, niin hän on korjattava", neuvoi Wilhelm Niskanen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat. Vertaa Niskasen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta.">[ Mitä muutoin julkisiin paheisiin tulee, niin eivät Renqvistin neuvot "Viinan kauhistuksesta" eivätkä hänen kehoituksensa ehdottomaan raittiuteen, niinkuin monesti olemme huomauttaneet, saaneet sijaa Savon ja Pohjanmaan heränneitten sielunhoidossa. Juoppous kyllä tunnustettiin pahaksi ja kohtuullisuuteen vaadittiin, mutta sen pitemmälle ei menty. Ainoa Ruotsalaisen suunnan johtomiehistä, joka tiettävästi on kehoittanut ainakin muutamia ehdottomaan raittiuteen, oli Wilhelm Niskanen. Hän on juoppouden syntiin langenneita neuvonut seuraavaan tapaan: "Sinun pitää ruveta aivan juomattomaksi, niin ettet maistakaan; ei tämä paha sinusta luovu paitse rukouksella ja paastolla." [Kert. Nivalan vanhat heränneet.] — Maailmankaltaisuutta nuhdeltiin ankarasti. Niinkuin eri puku eroitti heränneen kansan muista ihmisistä, vallitsi heidän kodeissaankin huonekaluihin y.m. nähden mitä suurin yksinkertaisuus. Varsinkin heränneitten pappilat kantoivat tässäkin suhteessa ankaran vakaata leimaa. Monessa kodissa sai tähän alaan kuuluvien asioiden teroittaminen liiaksi huomatun sijan kasvatuksessa ja sielunhoidossa yleensä. Se ei ollut vaarallisinta, että esim. kauneudenaistin kehittäminen jäi aivan syrjään; arveluttavampaa oli, että moni tämänkaltaisten vaatimusten kautta eksyi farisealaisuuteen. Helposti tajuttavista syistä olivat talonpojat tässäkin suhteessa paljon onnellisemmassa asemassa kuin säätyläiset. — Salaisemmista paheista pidettiin varsinkin itaruutta tarkasti silmällä. Missä sitä huomattiin, siinä ei nuhdetta säästetty. Tunnettu on, että heränneet esim. karsain silmin katselivat sitä, joka otti korkoa ystäville tahi muillekin lainaamistaan rahoista. Mitä huolellisimmin koetti heränneitten sielunhoito teroittaa sitä totuutta, että kristityn tulee etsiä taivaallisia eikä maallisia aarteita. Tämän yhteydessä huomautettakoon heränneissä papeissa vielä 1840-luvun loppupuolella vallitsevasta yleisestä mielipiteestä, ettei heidän sopinut pyrkiä kirkkoherranvirkoihin. Itsensä ja maailman kieltämiseen he toisiaan joka suhteessa kehoittivat. "Ei voi suuria maan päällä itselleen se vaatia, joka kerran on oikein päässyt käsittämään, ettei 'Ihmisen pojalla ollut sitä, johon hän päänsä kallistaisi', ja että jokaisen, joka toivoo tulevansa osalliseksi hänen kunniastaan, sitä ennen on täytynyt olla hänen kaltaisensa alhaisuudessa ja alentumisessa", [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande?] kuului heidän tunnustuksensa, ja sen mukaan he toisiaan neuvoivat maailman viettelyksiä välttämään. Jos heidän näitä asioita koskevissa neuvoissa oli yksipuolisuuttakin, josta vakavimmatkin heistä myöhempinä aikoina luopuivat, niin oli pääasia Jumalan sanan mukainen.

Se henkilö, joka Renqvistin kuoleman jälkeen osti hänen ajohevosensa, kuuluu valittaneen tehneensä huonon kaupan. Eläin näet aina pysähtyi pitkäksi hetkeksi, kun joku tuli tiellä vastaan. [Kert. Jaakko Lamberg, Renqvistin entinen renki, y.m.] Selitys on seuraava. Mikäli mahdollista puhutteli Renqvist jokaista vastaantulijaa, tiedustelen hänen sielunsa tilaa ja usein kehoittaen häntä rukoilemaan kanssansa. Hän oli väsymättömän ahkera paimentoimessaan. Aamusta iltaan oli hän työssä. Eikä hän lainalaisessa orjuudessa tätä työtä tehnyt, vaan vastustamattoman sisällisen pakon vaatimana. Ja saman hengen elähyttäminä ovat muutkin herännäisyyden sielunpaimenet päivätyönsä toimittaneet. Rakkaus sai heidät unohtamaan, miten raskasta tämä päivätyö monesti oli. Ei ole kummallista, että heidän muistonsa on säilynyt heränneessä kansassa sukupolvesta toiseen. Varsinkin heidän yksityinen sielunhoitonsa on jättänyt syviä jälkiä jälkeensä. "Niin neuvoi Paavo äitiäni", "niin Malmberg isääni lohdutti", "sitä Lagus isillemme teroitti", "siitä Bergh kanssamme itki", "sitä Renqvist meille polvillaan rukoili" — tuollaisia lauseita kuulee usein heränneitten huulilta. Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan varsinaisia opettajia. Heränneitten sielunhoito oli senlaatuista, että rakkaus vanhempiin ja muihin, jotka olivat olleet elämän tielle johdattamassa ja sillä tiellä taluttamassa, tuli syväksi ja eläväksi. Ja sentähden säilyi myöskin neljännen käskyn siunaus herännäisyyden mailla Jumalan armon todistuksena nouseville sukupolville.

VI.

Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun loppupuolella.

Pielisjärven ympärillä olevia seutuja lukuunottamatta olisi herännäisyys Karjalassa tuskin saavuttanut huomattavampaa asemaa, elleivät J. F. Bergh ja Henrik Renqvist olisi siellä monta vuotta vaikuttaneet. Kertomus Karjalan herännäisyyden vaiheista 1840-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa on sentähden suurimmaksi osaksi kertomusta heidän työstään näiden syrjäisten, uskonnollisessakin suhteessa muusta Suomesta jälelle jääneitten seutujen hyväksi.

Niinkuin olemme nähneet (II, 434-36) oli Bergh, joka vuodesta 1843 oli hoitanut Jaakkiman kirkkoherranvirkaa, jo ensi vuosina saanut aikaan suuria muutoksia seurakunnassa. Se seikka, että hänen toimenpiteensä usein koskevat ulkonaisten epäkohtien poistamista, ei suinkaan vähennä hänen ansioitaan sielunpaimenena. Paitsi sitä että monet toimet, jotka eivät suoranaisesti kuulu sielunhoidon alaan, siihen aikaan olivat papiston niskoilla, on otettava huomioon, ettei ulkonainen järjestys suinkaan ole sielunhoidon menestymiselle vähäpätöistä, vaan päinvastoin. Bergh oivalsi tämän ja ryhtyi monenkaltaisilla hyödyllisillä, maallista elämää tarkoittavilla parannuksilla valmistamaan alaa varsinaiselle tehtävälleen. Kärsivällisyydellä ja taidolla järjesti hän vaivaishoidon paremmalle kannalle, Jumalan sanan voimalla ja valtavalla persoonallisuudellaan lyöden kumoon raa'an kansan vastarinnan. Ennenpitkää alkoivat vastustajatkin huomata, että olot todellakin paranivat, kun Berghin neuvoja noudatettiin, ja taipuivat hänen ehdotuksiaan kannattamaan. Mutta monet pöytäkirjat Jaakkiman kirkonarkistossa todistavat, miten suurta huolta vaivaishoito hänelle tuotti. Paitsi aineellista köyhyyttä ja siitä riippuvia paheita ja esteitä huomasi Bergh vuosi vuodelta yhä selvemmin, miten alhaisella kannalla Karjalan kansa henkisessäkin suhteessa oli. Niinpä oli esim. lukutaito hyvin huono. Harvinaisella väsymättömyydellä teki Bergh työtä sen parantamiseksi. Ennenkuin rippiväki laskettiin Herran ehtoolliselle, tutki Bergh edellisinä päivinä jokaisen lukutaitoa. Jos tämä ei ollut välttävä, ei semmoista henkilöä kirjoitettukaan ripille. Tämän ohessa tiedusteli Bergh kaikkien ehtoolliselle pyrkivien mielentilaa, kieltäen vilpillisiltä ja julki suruttomilta pääsyn Herran pöytään. Kun seurakunnan kappalainen P. Platan ja tämän apulainen J. A. Alopaeus kieltäytyivät auttamasta Berghiä rippiväen kirjoittamisella y.m. toimilla, joihin ei hänelle jäänyt aikaa, pyysi hän 9/11 1849 tuomiokapitulia heitä siihen velvoittamaan. Tuonnempana saamme nähdä, miten paljon vastusta Jaakkiman väsymättömällä kirkkoherralla oli yllämainituista papeista, varsinkin viimemainitusta. Tässä vain mainittakoon, että tuomiokapituli tammikuun 23 p:nä 1850 päivätyllä päätöksellä velvoitti heidät auttamaan esimiestään kysymyksessä olevissa toimissa. Berghin ahkeruus ja se johdonmukainen tarmo, millä hän kinkereillä, rippikoulussa sekä muualla toimeenpanemillaan kuulusteluilla teki työtä lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa, ei voinut olla hedelmää kantamatta. Jo v. 1847 pidetyssä piispantarkastuksessa, jonka toimitti asianomainen kontrahtirovasti, arvosteltiin seurakunnan lukutaito hyväksi.

Omasta kokemuksesta tietäen, kuinka suureksi siunaukseksi hyvin järjestetty sunnuntaikoulu voi olla, ryhtyi Bergh, heti Jaakkimaan muutettuaan, semmoisia sielläkin perustamaan. Kauan ei tarvinnut opettajia hakea; jonkun vuoden kuluttua ilmoittautui niitä, vaikka työ oli palkatonta, riittävä määrä. Paitsi sitä että lapset oppivat lukemaan oli näistä kouluista se hyöty, että ne talot, joissa niitä pidettiin, samoinkuin Nurmijärvelläkin, muodostuivat seurapaikoiksi, joihin kansa kokoontui Jumalan sanaa viljelemään. Ensi vuosina Jaakkimaan muuttamisensa jälkeen oli Bergh pitänyt seuroja yksinomaan pappilansa pirtissä, nyt oli niitä tarjona muuallakin pitäjässä. Herätyksen tuli oli päässyt irti tässäkin seurakunnassa. Jollei Bergh ehtinyt tulla seurapaikkaan, kokoontui kansa kuitenkin veisaamaan sekä kuulemaan, kun joku luki Arndtia tahi muuta hyvää hartauskirjaa. Lauantaina ja sunnuntaina oli kirkolla vilkas liike. Kun eivät heränneet enää sopineet Berghin pirtissä seuroja pitämään, rakennettiin v. 1848 erityinen seuratalo pappilan maalle. Siinä oli kaksi neljän sylen suuruista tupaa ja näiden välissä pienempi huone. Se sai nimekseen "heränneitten kirkko". Tässä rakennuksessa piti Bergh useimmat seuransa sekä talvella tunnetut rippikuulustelunsa. Elävät olivat hänen seuransa, usein päättyen särkevään polvirukoukseen. Moni heräsi, ei lyhyeksi ajaksi vain, vaan elämänsä loppuun Herraa seuraamaan. Eniten levinnyt oli liike Reuskulan, Kortelan, Huhtervon ja varsinkin Tervajärven kylissä. Niin suureksi, kuin herännäisyyden pääpaikoissa Savossa ja Pohjanmaalla, ei se Jaakkimassa kuitenkaan milloinkaan kasvanut.

Jaakkiman kirkonarkistoon on jäänyt paperiliuska, johon Bergh on merkinnyt, mihin Karjalan kansassa yleisiin vikoihin sikäläisen sielunpaimenen etenkin tulisi kiinnittää huomionsa. Luettelemme sanotussa muistiinpanossa löytyvät kohdat, koska ne valaisevat Jaakkimassa siihen aikaan vallitsevia oloja sekä todistavat, miten tarkkaan Bergh piti huolta seurakunnastaan: 1) Näpisteleminen; 2) Panetteleminen; 3) Sapattipäivän rikkominen; 4) Yöjuoksu; 5) Kapakoitseminen ja juoppous; 6-8) Siveettömyyden eri muotoja; 9) Huolimattomuus lasten ja palkollisten kristillisyyteen nähden; 10) Tyytymättömyys sen johdosta, että lasten joskus täytyy käydä pitemmän ajan rippikoulussa; 11) Käräjöimishalu; 12) Turmiolliset sananlaskut; 13) Virkamiesten ja säätyläisten vihaaminen ja ylönkatsominen, vaikka nämä ovatkin antaneet siihen aihetta; 14) Tyytymättömyys esivallan asetuksiin; 15) Lasten ja palkollisten vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan osoittama ylönkatse; 16) Eläinten, varsinkin hevosten rääkkääminen.

Jo tästä luettelosta voi saada jonkunlaisen käsityksen Berghin paimentoimesta Karjalassa. Ei hän pitänyt mitään syntiä pienenä, vaan tahtoi ne kaikki vetää valkeuteen totuuden sanan tuomittaviksi. Jumalan armon julistaminen ja Kristuksen kirkastaminen sanankuulijoilleen oli kuitenkin se varsinainen välikappale, jolla Bergh sai aikaan Jaakkiman herätyksen. Mutta niin raskasta oli työ, että epätoivokin joskus valtasi Berghin mielen. Etenkin semmoisina aikoina sai hän paljon virkistystä kaukamatkaisten ystävien käynnistä Jaakkimassa. Kuopiosta tuli veljensä J. I. Bergh, joskus viipyen hänen luonaan pitemmän ajan, ja hänen seurassaan Kuopion maaseurakunnan huomatut, ennen (III, 40) mainitut Pietari Puustinen ja Pietari Kinnunen, Valkealasta Colliander, niistä lukuisista ystävistä, papeista ja muista, puhumattakaan, jotka harvemmin nähtiin hänen vieraanvaraisessa pappilassaan. Paavo Ruotsalainen sitävastoin ei liene käynyt Jaakkimassa. Hyvin usein nähtiin Berghin seuroissa lukuisasti herännyttä kansaa Kesälahdelta, Säämingistä ja Kerimäeltä. Kuinka levinnyt Berghin maine Karjalassakin oli, näkyy siitä, että häntä pyydettiin neljännelle vaalisijalle Nurmeksen kirkkoherranvirkaa täytettäessä v. 1848. Jaakkiman seurakunta sai kuitenkin vielä pitää rakkaan opettajansa, koska Porvoon tuomiokapituli ei voinut ottaa nurmeslaisten pyyntöä huomioon, anomuskirjan kirjoittaja K. A. Malmberg kun ei ollut kirjoittanut nimeään anomuksen alle. — Hallitusmiehetkin huomasivat miten suurta ja maallisessakin suhteessa siunauksesta rikasta Berghin työ oli. Viipurin silloinen kuvernööri Kasimir von Kothen esim. kuuluu lausuneen: "semmoinen kirkkoherra saa enemmän aikaan kuin monta kruununvoutia."

Muutamat niistä ylimääräisistä papeista, jotka Berghin Jaakkimassa olon ensi aikoina toimivat seurakunnassa, kannattivat hänen mielipiteitään. Varsinkin Klas Veisell, joka, niinkuin ennen (II, 436) on mainittu, v. 1843-44 oli kappalaisen- ja 1844-45 kirkkoherranapulaisena seurakunnassa, asettui jyrkästi pietistiselle kannalle. Senmielinen oli myöskin Matti Putkonen, joka vuodesta 1848 oli apulaispappina seurakunnassa. Mutta seuraavana vuonna määrättiin Jaakkiman kappalaisen P. Platanin apulaiseksi yllämainittu J. A. Alopaeus, joka mitä kiivaimmin rupesi vastustamaan Berghin uudistustyötä. Harmissaan siitä, että häntä vaadittiin niin ahkeraan työhön, ja suuttuneena seurakunnassa yhä kasvavasta herännäisyysliikkeestä, asettui uusi apulainen alusta alkaen sotakannalle. Niin pitkälle hän meni, että hän rippikoulussakin koetti tehdä Berghin opin epäluulon alaiseksi; itse sanoi hän opettavansa raamatun ja tunnustuskirjojen mukaan, vaikka hän ilmeisesti seurasi kirkollisissakin piireissä siihen aikaan luettua neologista kirjallisuutta. Kaikin tavoin koettaen tehdä tyhjäksi Berghin oppia synnistä, moitti hän rippikoululasten ja muiden seurakuntalaisten kuullen muun ohessa viimemainitun väitettä, että "ihminen lankeemuksessa menetettyään Jumalan kuvan, kantaa perkeleen kuvan leimaa" Bergh koetti kärsivällisyydellä johdattaa ylimielistä apulaistaan oikeaan, mutta turhat olivat kaikki yritykset. Niin äkäinen oli Alopaeus, ettei hän edes noudattanut ystävällisen esimiehensä kutsua puolisille y.m. tilaisuuksiin pappilaan. Mielipahalla seurasivat seurakuntalaiset pappien yhä karttuvaa eripuraisuutta. Eräässä v. 1850 pidetyssä pitäjänkokouksessa valittivat he, että heille "opetettiin kahdenlaista oppia", pyytäen että valitus, joka esitettiin kirjallisesti, otettaisiin pöytäkirjaan. Bergh, joka tiesi, että suurin ja paras osa seurakuntaa oli hänen puolellaan, lupasi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin asian korjaamiseksi. Pitäjänkokouksessa esitettyä valituskirjaa hän ei kuitenkaan vielä lähettänyt tuomiokapituliin. Hän koetti vieläkin sovinnolla saada asian ratkaistuksi. Kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta rippikoulussa ja turhaan ystävällisesti oikaistuaan häntä, kielsi hän vihdoin häntä tätä tointa seurakunnassa jatkamasta. Vimmastunut apulainen teki valituksen tuomiokapituliin. Sanoja valitsematta koetti hän kaikin tavoin mustata Berghiä ja tehdä hänen oppiaankin epäluulon alaiseksi hänen esimiestensä silmissä. Valituksessaan hän muun ohessa lausuu: "Suuttuneena siitä, että joskus olen kieltäytynyt noudattamasta rovasti Berghin kutsua puolisille, sanoi mainittu herra rovasti muiden läsnäollessa minulle: 'tietäkää, että kun rupean jotakin ihmistä syömään, niin syön luihin asti'. Tämän rovasti Berghin omituisen lausunnon olen tahtonut mainita, kun olen pakotettu anomaan hyvitystä seuraavan rovasti Berghin minua kohtaan osoittaman laittoman menettelytavan johdosta". Vedoten Lutherin Schmalkaldin artikkeleissa lausumiin sanoihin: "Per Adami inobedientiam omnes homines facti sunt peccatores" [Aatamin tottelemattomuuden tähden ovat kaikki tulleet syntisiksi.] koettaa Alopaeus näyttää, että ihminen lankeemuksessa on saanut "synnin, eikä perkeleen kuvan" ja että siis Bergh itse on opettanut väärin. Ivaten kertoen, miten Bergh, "rippikoululasten pilkaten häntä nauraessa" oven takana kolmen henkilön kera salaa oli kuunnellut hänen opetustaan rippikoulussa sekä sitten kieltänyt häntä tointaan jatkamasta, koettaa Alopaeus todistaa syyttömyyttään ja esimiehensä toimenpidettä laittomaksi. Bergh ei ole ainoa, joka tässä valituksessa saa kuulla kunniansa. Pilkaten heränneitten uskoa, "joka ei voi siirtää hiekkajyvääkään paikaltaan", hyökkää hän sitäkin vastaan, että Bergh teki jyrkän eron suruttomien ja heränneitten välillä, sanoen: "vasta viimeisenä päivänä tiedetään, kuka tulee autuaaksi, kuka joutuu kadotukseen." Valituksensa lopussa huomauttaa Alopaeus edellisten syytösten lisäksi, ettei pitäjänkokous, jossa Bergh ensin oli ottanut asian esille, ollut oikea paikka kysymyksen käsittelemiseen. Siitä syystä sanoo hän myöskin kieltäytyneensä sinne saapumasta, vaikka häntä oli tähän tilaisuuteen kutsuttu. Valitus on päivätty marraskuun 13 p:nä 1850.