Paavo Ruotsalainen ei ollut ainoa herännäisyyden opettajista, jonka sielunhoidon johtava voima oli rakkaus. Päinvastoin oli juuri tämä voima se mahti, millä he suuren herätystyönsä toimittivat, emmekä erehtyne, kun väitämme, että tämä työ useimmilta heistä kysyi enemmän uhrauksia, kuin häneltä. Paavo oli lapsuudesta asti tottunut niihin kaikkiin puutteisiin ja epämukavuuksiin, joita likeinen seurustelu köyhän kansan kanssa väkisinkin niinä aikoina heränneiltä sielunpaimenilta vaati. Miten vaatimattomasti miltei kaikki heränneet papit elivätkin ja miten yksinkertaisiin oloihin useimmat heistä olivatkin tottuneet, jäi heidän itsensäkieltämisensä voitettavaksi moni seikka, jota ei Paavo pitänyt ensinkään minään. Ei kukaan heistä ole tätä valittanut, mutta hyvin lyhytnäköinen on se, joka ei sitä ilman muuta huomaa. Kun muiden pappien luona kävi ihmisiä ainoastaan virallisia toimituksia varten, istui heränneitten pappien huoneissa joukottain ihmisiä neuvottelemassa "parannuksen asiasta". Toimitettuaan jumalanpalveluksen kirkossa, eivät nämä papit niinkuin muut sielunpaimenet saaneet levossa viettää lepopäiväänsä, vaan heitä haettiin heränneitten seuroihin monesti pitkien matkojen päästä, niin että usein oli pakko jäädä seurataloon yöksi. Levosta ei ollut paljon kysymystä, sillä "kamaripuheita" seurojen jälkeen, joita täydestä syystä pidettiin erinomaisen opettavina, jatkui monta tuntia. Eikä ollut sunnuntai ainoa seurapäivä. Jota suuremmaksi liike kasvoi ja jota vilkkaampaa se oli, sitä useammin haettiin heränneitä pappeja viikollakin perhejuhliin ja muihin tilaisuuksiin, joissa Jumalan sanaa viljeltiin. Heidän tuli aina olla valmiit esiintymään, herännyt kansa oli siihen tottunut eikä se voinut muuta ajatellakaan, kuin että puhuminen oli heille yhtä helppo ja luonnollinen asia kuin kuuleminen muille. Jos oli monta pappia saapuvilla, jäi raskain taakka sen hartioille, jolta oli totuttu eniten saamaan. Etenkin Malmbergin osaksi tämä tuli. Äärimmäisiin asti kysyttiin hänen voimiaan. Älköön tätä totuutta sillä vähennettäkö, että hänen verrattomat puhujalahjansa tekivät puhumisen hänelle helpommaksi kuin muille. Joka vähänkin pystyy asiaa arvostelemaan, hän ymmärtää, mitä täytyy kokea sen, jonka sanoja suuret ihmisjoukot ahmien seuraavat päivästä päivään, viikosta toiseen. Jos mikään, niin semmoinen tehtävä kuluttaa voimia. Ei puhunut Malmberg vain puhuaksensa. Hän vaati paljon itseltään ja hän tiesi muiden vaativan. Jos nuo suuret joukot puheen sisällykseen ja ajatusten johdonmukaisuuteen nähden eivät olleetkaan niin kriitillisiä, vaativat seuroissa istuvat lukuisat heränneet papit, joista useat puhujinakin olivat hyvin eteviä, sitä enemmän, puhumattakaan kaukaa saapuneista vieraista, joista moni oli tullut omin korvin kuullaksensa, oliko tuo kuuluisa puhuja todellakin niin etevä, kuin hänen maineensa oli kertonut. Miten raskas se taakka oli, joka täten laskettiin Malmbergin hartioille ja miten jännittäviä ne kiusaukset, joiden alaisena hän päivätyönsä suoritti, sitä eivät ainakaan ne ole laskeneet, jotka, monta vuotta häntä jumaloiden ihailtuaan, sittemmin kilvan häntä moittien soimasivat.
Likelle kansaa pääsivät varsinkin Malmberg ja Schwartzberg. Usein valmistettiin heille seurojen jälkeen olkivuode seuratuvan lattialle muiden seuramiesten rinnalle. Nukkuminen jäi monesti lyhyen aamuhetken varaan, tuvassa kun aina joku löytyi, joka ei malttanut olla enempää tiedustelematta. Mukavuuttaan ajattelematta vietti moni muukin herännyt pappi tuolla tavoin yönsä seurojen jälkeen. "Haudassa on aika levätä", oli heidän tapana sanoa. Tavallisesti pukeutuivat ajatukset tuommoisina yöllisinä hetkinä, niinkuin usein muulloinkin, lyhyitten, Paavo Ruotsalaisen tapaisten ytimekästen lauseiden muotoon, jotka lyhykäisyytensä ja sattuvaisuutensa tähden paremmin painuivat muistiin. Paavo Ruotsalaisen matkimista tuo ei ollut, jos kohta muutamat hänen käyttämistään sanoista tulivatkin heränneen kansan lempilauseiksi, vaan Suomen kansan luontaista puhelutapaa, vakavia, miettimistä vaativia asioita käsiteltäessä. Heränneet papit pääsivät kansaa likelle ja ymmärsivät sen katsanto- ja puhetapaa. Ken kummastelee, jos tämmöisissä tilaisuuksissa joskus eksyttiin sukkeluuksissa kilpailemaan ja leikillistäkin puhetta liiaksi viljelemään. Ei tuohon kuitenkaan jääty; ennenpitkää kyllä joku vakava ääni palautti ajatukset ja sanat ristin tielle. "Pyhäin naurut ovat itkuja ja heidän itkunsa naurua", oli Malmbergin ystävän, heränneissä piireissä tunnetun Sven Topparin tapana sanoa. [Kert. N. G. Arppe, Jos. Grönberg, A. O. Törnudd, F. V. Durchman y.m.] — Pohjanmaan heränneet papit eivät olleet ainoat, joiden seuroissa ja keskusteluissa tuommoisten lyhyiden lauseiden käyttäminen tuli tavaksi. Esim. J. F. Bergh muodosti semmoisia rippikoulua ja muita kansan varsinaista uskonnon-opetusta tarkoittavia tilaisuuksia varten. Pari esimerkkiä. Teroittaessaan Lutherin selitystä 6:een rukoukseen, hän neuvoi: "Epäusko on synnin liika pieneksi katsominen, epäilys synnin liika suurena pitäminen". "Kun kristitty kehittyy, suurenee synti, mutta vika vähenee", kuului Berghin varoittava ohje oman tilan tutkimiseksi.
Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja raamatun esimerkeillä näyttäessään, miten hänen vihansa uhkaa ja kohtaa synnin tekijöitä, sovittivat heränneet papit käyttämiään raamatunlauseita itseensäkin. Täydellisinä he eivät suinkaan tahtoneet esiintyä sanankuulijoittensa edessä, vaan armoa tarvitsevina, niinkuin hekin. Eräs J. F. Berghin kiusattu ystävä, joka oli saanut lohdutusta siitä, että tuo kaikkien kunnioittama opettajakin oli puhunut hänelle omistakin taistelustaan ja viheliäisyydestään, sai häneltä seuraavan vastauksen: "Onhan niin, että itsekin kehkaantuu ja iloitsee avun toivossa, kun näkee muiden horjahtelevan ja jälleen nousevan. Kuitenkin tulee raamatun kompastuneiden ja avun saaneiden sekä Jumalan ystäviksi julistettujen pyhien enemmän vetää huomiosi puoleensa kuin minun kurjan raukan, joka vielä taistellen huudan: mitenkä mahtanee tämä taistelu päättyä, kuka päästää minut tästä synnin ruumiista?" [J. F. Berghin ennen mainittu kirje Sofi Jonsonille 3/8 1849.] Juuri se seikka, että heränneet papit noin avonaisesti, monesti ainakin likeisimmille sanankuulijoilleen hyvin seikkaperäisestikin puhuivat omistakin vioistaan, teki välit niin likeisiksi, seurustelun niin vapaaksi ja teeskentelemättömäksi. Mutta eivät he silti synneistään katoilta huutaneet eivätkä niiden avomielisestä tunnustamisesta kerskanneet. Päinvastoin säilyi herännäisyydessä tässä kohden suurikin arkuus, pyhä pelko syntiin nähden, joka tuotti surua ja monesti tukki tunnustajalta suun tutuimmankin opettajan edessä. Poikkeuksia on tietysti löytynyt, mutta nämä eivät riitä kumoamaan sitä totuutta, että Suomen herännäisyys jyrkästi eroaa niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka, samoinkuin se, teroittaen apostolista neuvoa: "tunnustakaa toinen toisillenne synnit", harjoittavat julkista rippiä. Tämä kohta on heränneitten sielunhoidon kehittyneimpiä ja kauniimpia puolia. Siihen liittyy myöskin se uskollisuus, millä herännyt kansa oppi pitämään uskotut tunnustukset salassa. Liiaksikin huolellisesti ystävien vikoja toisinaan salattiin, niin että totuuskin joskus joutui kärsimään. Toiset puolustivatkin maailmaan nähden semmoista menettelytapaa, sanoen: "emme ole velvollisia puhumaan totta perkeleelle".[Kert. A. O. Törnudd, J. V. Nybergh, Liina Nybergh, Jos. Grönberg, y.m.] Aivan liiaksi ovat pärjääjät tästä erehdyksestä huutaneet, mutta kerrassaan perusteeton syytös ei ole.
Tunnettu on se peloton suoruus, millä heränneet toisiaan synnistä nuhtelivat. Ani harvoja vain, joita erinomaisemmassa määrässä kunnioitettiin, lienee tuosta säästetty. Nuo loukkaavan kiivaat väittelyt hedbergiläisen ja muiden oppiriitojen aikana eivät kuitenkaan ole omiaan kuvaamaan heränneitten häikäilemättömän suoraa puhetta, sillä ne ovat kotoisin katkerasta mielestä, mutta semmoisetkin nuhteet, joiden vaikuttimena on vilpitön rakkaus, kuuluvat usein kovilta, vieläpä säälimättömiltäkin. Mutta oikeaan he tavallisesti silloinkin osasivat. Heidän sielunhoitonsa silmämääränä oli tässä vilpin ja itsevanhurskauden paljastaminen, maksoi minkä maksoi. He eivät tahtoneet sanoa "rauha, rauha", "missä ei rauhaa ollut". Sentähden saattoivat he usein esiintyä niin ankarasti ystäviäkin kohtaan, etteivät liikkeen ulkopuolella olevat henkilöt ensinkään olisi heitä ymmärtäneet. "Mitä kuuluu", kysyi Österbladh eräältä hyvin vanhalta eukolta, joka tuli häneltä neuvoa kysymään. "Sitä samaa viheliäisyyttä", vastasi tämä. "Sano kernaammin: sitä vanhaa ulkokultaisuutta", lausui ankara ilme katseessaan tuo hellyydestään tunnettu opettaja. "Kirjoitat ettet joka päivä etsi armoa", kirjoitti J. F. Bergh likeiselle, arkatuntoiselle ystävälle. "Semmoinen huolimattomuus ei kyllä ole muuta, kuin suruttomuutta. Mutta vaikka niin onkin, vaikka sinun täytyy tunnustaa, että kävisi onnettomasti, jos Jumala tuommoisessa tilassa kutsuisi sinut tuomiolle, et kuitenkaan saa antaa tuon estää itseäsi uudelleen tarttumasta armoon". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 5/4 1850.] Östring kutsuttiin kerran sairaan tykö. Tämä puhui paljon, odottaen lohduttavaa sanaa opettajan suusta. Mutta Östring lausui: "Tuossa uskossa sinä menet helvettiin", jättäen sairaan pelkonsa ja tuskiensa kanssa taistelemaan. Tuo tuntuu kovalta, kun tiedetään, ettei sairaalla Östringinkään luulon mukaan ollut kuin lyhyt aika jälellä. [Kert rouva Gustava Laurell.] Mutta semmoista oli heränneitten sielunhoito, ei vain pappien, mutta maallikkojenkin, heidän huomatessaan vilppiä johdatettavissaan. Mitä he tuommoisissa tapauksissa puhuivat kahden kesken Jumalan kanssa, siitä ei historia tiedä, mutta se tiedetään, että juuri, semmoinen menettelytapa, niinkuin mainitussakin tapauksessa, herätti monen ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopi. Että kuitenkin moni kiivaillessaan totuuden puolesta saattoi olla liiaksikin ankara, on toiselta puolen myöskin myönnettävä. Sentähden tulivat useat heränneet papit vanhoilla päivillään hyvin varovaisiksi arvostellessaan ihmisten tilaa. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälle: "Niiden monien erehdysten takia, joihin olen tehnyt itseni syypääksi aiheettomasti lohduttamalla tai nuhtelemalla ihmisiä, olen ollut pakotettu ottamaan itselleni sen ohjeen, etten sanaakaan sano niille sieluille, joiden näen olevan Jumalan omassa koulussa, ellei heitä suuressa määrässä ole ollut estämässä orjallinen mieli, epäusko ja toivottomuus, jotta en heitä tempaisi Jumalan kädestä." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 16/5 1851.] Muita jyrkempänä pysyi arvosteluissaan Lagus, jonka vanhoilla päivillään ihmisistä lausumat tuomiot joskus, niinkuin vasta saamme nähdä, olivat yhtä kiivaita ja loukkaavan varmoja, kuin hedbergiläisenkin riidan aikoina. Joskus haittasi hänen sielunhoitoaankin äreys, joka karkoitti hänen luotaan vilpittömiäkin heränneitä. Paitsi pitkälle kehittynyttä subjektiivisuutta oli siihen varmaan suuressakin määrässä syynä ruumiillinen sairaloisuus.
Olemme huomauttaneet, miten tarkasti Paavo Ruotsalainen piti huolta siitä, ettei ketään kiellettäisi kantamasta kuormaansa, niinkauan kuin Jumala hyväksi näki. Samoin menettelivät heränneet papitkin. Mutta kylmällä välinpitämättömyydellä he eivät seuranneet tuommoisen kuormankantajan askeleita, vaan aina sääliväisyydellä, siten että kärsivä tunsi heidän esirukouksillaan ja myötätuntoisuudellaan auttavan häntä taakkaa kantamaan. "Pysy armahtajan rakkauden kahleissa", kirjoittaa Lagus eräälle kärsivälle. "Mitkä kahleet? Nimet ovat: vaiva, kipu, tauti, kuoleman hätä, ahdistus, köyhyys, pelko ja tuska joka päivä. Näistä älä pyydä irti päästä. Kyllä Herra helpoittaa aikanaan. Älä kummastele äläkä häpeä näitä juhlavaatteita, jotka Kristus on päällesi pukenut. Hän kantoi ne itse kerran, oli vaiti, kärsi. Tässä salatussa harjoituksessa vaella alatietä." [Laguksen kirje eräälle iisalmelaiselle (ilman päivämäärää), rouva Veisellin papereissa.]
Tämänkaltaisia neuvoja ei annettu alkaville, vaan kokeneille kristityille. Teroitettiin, ettei hengellinen neuvonantaja saanut kohdella kaikkia samalla tavalla. Paavo Ruotsalaisen neuvoa "vanhurskauttamisen (nim. ensimmäisen) jälkeen tulee uudet läksyt", pidettiin tarkasti muistossa. Papit, jotka keskenänsäkin huolellisesti harjoittivat sielunhoitoa, teroittivat tätä totuutta toisillensakin. Niinpä kirjoittaa Lagus Österbladhille: "Yleisenä vikana heränneissä on, etteivät he, houkuttelevan taikka kurittavan armon kutsumina, joka ei vielä ole itse parannus, vaan ainoastaan Jumalan valmistavaa vetämistä parannukseen, tahdo katsoa sydämen pohjaan oppiakseen tuntemaan syvän, pohjattoman turmeluksensa ja epäuskonsa ja nähdäksensä tautinsa sen oikeassa muodossa, jolloin pian saisivat kokea, ettei Jesus ole kaukana, vaan he hyppivät kevein askelin pitkät ajat, harjoittaen jonkunlaista kristillisyyttä rukouksissa, lauluissa, liikutuksissa ja tunteissa, joka on löysää tointa ja semmoisena pysyy. On suuri Jumalan armo, kun Herra saa semmoisen ihmisen kiinni ja heittää hänet sulatusuuniin, niin että hän itse saa kokea rakentaneensa heiniä ja kortta. Jos sentähden tunnet itsesi aivan kadotetuksi ja ijankaikkisesti kirotuksi, niin pidä hyvänäsi ja tiedä, että tuo on Jumalan oikea tie ja järjestys, jossa hän tahtoo johdattaa sielua pelastukseen antamalla sen ensin syvästi kokea Herran vihaa synnin tähden ja herättää armon kaipuuta. Sillä ei kukaan etsi armoa eikä parannusta paitsi yksin se, joka näkee itsensä avuttomaksi ja jolla ei ole enää mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä, uskoa, parannusta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." [Laguksen kirjekonseptikirjassa (omistanut K. A. Malmberg) löytyvä V. Österbladhille kirjoittama kirje (päivämäärä puuttuu).] — Ylpeyden ja luulouskon siivillä lentämään ei heränneitten sielunhoito tahtonut ketään laskea. Hengellistä ylpeyttä pidettiin kaikista vaarallisimpana. Alituisesti siitä varoittaen huomautettiin. "Että puhuttelet Kristusta on oikein", kirjoittaa Lagus eräälle ystävälle, "mutta muista, että sinä aina olet sama, oli valoisa tahi pimeä." [Samassa kirjassa löytyvä konsepti v. 1845.]
Suurta tarkkuutta ja ahkeruutta osoittivat heränneet papit rippikoulussa. Vielä tänään puhuu moni vanhus niistä unohtamattomista neuvoista, joita hän silloin heränneen opettajan suusta kuuli. Mitä itse opetukseen, kyselyyn ja kuulusteluun tulee, kiitetään etevimmiksi J. F. Berghiä, Malmbergiä ja J. I. Berghiä. Ensinmainittu loi itselleen aivan itsenäisen kuulustelujärjestyksen, muodostaen esittämiinsä kysymyksiin lyhyet, sattuvat vastaukset, jotka tarkkaan liittyivät Lutherin Vähään katkismukseen. [Kert. G. Pesonen, B. K. Sariin, P. Malinen y.m.] Valitettavasti ei löydy mitään tarkempaa selostusta tästä hänen kaikesta päättäen etevästä opetussuunnitelmastaan. — Yhtä ahkerasti kuin Bergh ja muut varsinaisen herännäisyyden edustajat, ehkä vielä ahkeramminkin, teki Renqvist työtä rippikoulussaan. Muutamassa kirjeessään hän kertoo seuraavaa: "Olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä olisi elävä usko, mutta ei merkkiäkään muuta jumalisuutta? Toiset ovat vastanneet: tulisimme, jos elävä usko olisi; toiset: emme tulisi, pitäähän ihmisellä olla muutakin jumalisuutta, usko ilman töitä on kuollut. Vastausten johdosta olen lausunut, että ensimmäinen vastaus oli oikea. Sitten olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä vilpittömän parannuksen kera olisi kaikki jumalisuuden harjoitukset vilpittömästi sisällisesti ja ulkonaisesti, vaikka ei meillä elävää uskoa olisikaan? Siihen on vastattu: emme tulisi, sillä ilman uskoa on mahdotonta Jumalalle kelvata. Edelleen jatkuu kuulustelu seuraavaan tapaan: Onko raamattu Jumalan sanaa? On. Eikö Jumala siinä käske muuta harjoittamaan kuin elävää uskoa? Käskee. Miksi, koska elävällä uskolla ilman niitä autuaaksi tullaan? Toiset ovat vastanneet: emme ymmärrä, toiset: ilman niitä emme pääse elävään uskoon, ja vaikka pääsisimmekin, emme siinä pysyisi. Tarvitaanko ne kaikki uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Tarvitaan. Mitkä harjoitukset? Heräjäminen ja katumus. Mitkä välikappaleet erinomattain tarvitaan uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Jumalan sana ja Herran ehtoollinen; Jesus sanoo: ottakaa ja syökää, ja Paavali: ottakaa kaikki Jumalan sota-aseet." Tässä yhteydessä kertoo Renqvist puhuneensa myöskin "anteliaisuuden harjoituksesta, josta Jesaia sanoo: taita isoovalle leipäsi j.n.e. (Jes. 58: 7-12)." "Tästä siis ja Korneliuksen esimerkistä näkyy" — niin kertoo Renqvist opettaneensa — "että elävään uskoon autetaan ja siinä pysymään vahvistetaan se, joka niin tekee." Ja tähän neuvoon sanoo hän liittäneensä seuraavan kysymyksen: "Pitääkö meidän anteliaisuutta ja kaikkia muitakin jumalisuuden harjoituksia harjoittaa sentähden, että meille niiden vuoksi armo annettaisiin?" Vastaus kuului: "Emme suinkaan, sillä ilman elävää uskoa emme niilläkään ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta jonka Pyhä henki saa auttaa katumukseen, sille synnit annetaan anteeksi." [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.] Jos tarkastamme Renqvistin kuulusteluohjelmaa, mikäli sen perille näin lyhyen selostuksen avulla voi päästä, huomaamme siinä vaillinaisesti, vieläpä väärinkin esitettyjä käsitteitä sekä muita muodollisista virheistä riippuvia epäselvyyksiä. Mutta tämä ei ole pääasia. Sen johtavana aatteena on herännäisyyden suuri päämäärä: sielujen johdattaminen "pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valkeuteen." Kansan uskonnollisen tiedon korottaminen oli heränneillä papeilla kyllä silmämääränä ja varsinkin luetun käsittämistä pitivät he tärkeänä, koettaen muun ohessa saada kansaa luopumaan ajattelemattomasta ulkoluvusta, mutta verrattoman paljon tärkeämpänä pitivät he sitä puolta opetuksesta, joka suoranaisesti tarkoitti opetettavien herätystä ja kääntymistä. Viimemainittu näkökohta oli monesti niin tärkeä, ettei heille rippikoulussa jäänyt tarpeeksi aikaa uskonnollisen tiedon teroittamiseen kansan lapsille. Mutta suurin osa heistä on tietopuoliseenkin opetukseen nähden ollut luomassa ajanmukaisempaa uskonnonopetusta kirkossamme. Jo se seikka, että useimpain heränneitten pappien persoonallinen vaikutus kuulijoihinsa oli niin suuri, sai heidän rippikouluissaan aikaan järjestystä ja tarkkaavaisuutta, jonka vertaista sitä ennen ainoastaan harvoin oli nähty, puhumattakaan siitä elävästä tiedonhalusta, minkä herätys oli synnyttänyt. Tietysti eivät kaikki heränneet papit olleet yhtä eteviä; niiden joukossa löytyi päinvastoin huonojakin opettajia. Mutta ylimalkaan herätti se elävä henki, joka elähytti heitä itseään, vastakaikua rippikoulunuorisonkin sydämissä ja kokosi heidän ajatuksensa mielenkiinnolla ja hartaudella seuraamaan opetusta. Jos opettajalta puuttuikin varsinaisia opettajalahjoja, korvasi tämän puutteen monen elävä kristillisyys. Niin oli esim. Renqvistin laita. Kyllä hänenkin opetustaan tarkasti seurattiin, vaikka se oli pitkäveteistä ja siitä syystä ylimalkaan väsyttävää. Jännitystä lisäämässä oli tietoisuus siitä, ettei tuo väsymätön pappi milloinkaan tyytynyt huonoihin tietoihin, vaan säälimättömästi jätti seuraavaksi vuodeksi jokaisen, joka ei tyydyttävästi osannut tehdä selkoa kristinuskon päätotuuksista. Jyrkkiä vaatimuksissaan rippikoulussa olivat ylimalkaan muutkin heränneet papit. Laiskatkin oppilaat ja huolimattomat olivat pakotetut lukemaan. [Kert. A. O. Törnudd, A. V. Lyra, E. T. F. Reuter, y.m.]
Mitä lasten kasvatukseen tulee, sai herännäisyys aikaan tuntuvan muutoksen. Rakkauden suuri käsky vaati vanhempia varsinkin tätä tehtävää huolehtimaan. Kuri oli monesti ankaraa, joskus käytettiin esim. Suupohjassa ruumiinrangaistusta miltei täysikasvuistenkin taivuttamiseksi, mutta niin, että rakkaus semmoisissakin tapauksissa oli päävaikuttimena. Tavallisinta oli, että etenkin vanhempia lapsia palautettiin oikealle tielle siten, että isä tai äiti taikka molemmat kehoittivat syyllistä polvistumaan kanssaan ja yhteisesti pyytämään synnit anteeksi. [Kert. vanhat heränneet.] Lastenkasvatus on heränneitten sielunhoidon tärkeimpiä puolia. Tällä alalla ovat heränneet talonpojat todella saaneet suuria aikaan. Säätyläiset sitävastoin onnistuivat paljon huonommin. Ehkä oli syynä sekin, että viimemainitut, joiden kodeissa ylimalkaan oli enemmän tilaisuutta lukemiseen, hyvässä tarkoituksessa, mutta epäviisaasti, kyllästyttivät lapsiaan pakottamalla heitä kuulemaan pitkiä saarnoja, joita he eivät sisällykseenkään nähden voineet seurata. Ulkotöissä toimiminen tarjosi talonpoikien lapsille luonnonmukaisempaa kehitystä ja raittiimpaa mielentyydytystä, kuin tuo vakava, hiljainen, vanhojen ihmisten katsantotavan mukaan yksipuolisesti muodostunut elämä pietistisissä säätyläiskodeissa. Monet kristityn suhdetta maailmaan ja sen huvituksiin koskevat kiellot, jotka silloisissa talonpoikaiskodeissa eivät tulleet kysymykseenkään, olivat monesti tympäsemässä säätyläisten lapsia ja herättämässä heissä vastenmielisyyttä liikkeeseen tahi totuttamassa heitä teeskentelyyn, jollei todellinen sisällinen muutos päässyt heissä tapahtumaan. Huomattava on myöskin, että uskonnollinen kirjallisuus oli miltei ainoa, mikä siihen aikaan oli talonpojille tarjona, jumalanpalvelus kirkossa ja hartausseurat ainoat tilaisuudet, joissa henkistä ravintoa saatiin. Heränneitten jumalisuudenharjoitukset eivät senkääntähden kyllästyttäneet maailmanmielistä nuorukaista niin, kuin hartauskirjojen viljeleminen niissä kodeissa, joissa muitakin kirjoja löytyi ja luettiin, puhumattakaan semmoisen kirjallisuuden salaisesta viljelemisestä, jonka vanhemmat syystä tai syyttä olivat kieltäneet. Tämmöisissä olosuhteissa oli lasten kasvatus paljoa vaikeampaa. Mutta vielä 1840-luvun loppuaikoina noudatettiin pietisissä kodeissa yleisesti, muista näkökohdista huolimatta, tuota herännäisyyden jyrkkää joko — tahi ohjetta. Oli miten oli, heränneet tahtoivat kasvattaa lapsensa "Herran kurissa ja nuhteessa", ja tämä kasvatus on tuottanut arvaamattoman paljon siunausta. Varsinkin meidän aikanamme, jolloin nuoria yhä yleisemmin totutetaan siihen käsitykseen, että miltei kaikki on luvallista, ansaitsee herännäisyyden vakava kasvatusopillinen periaate huomiota.
Kauniina todistuksena heränneitten veljellisestä rakkaudesta ja heidän tarkasta huolenpidostaan toistensa hengellisestä tilasta on heidän kirjevaihtonsa. Verrattomasti suurin osa heidän kirjeistään on joutunut hukkaan, mutta paljon semmoisia on säilynytkin. Huomaamme näistä, kuinka alttiita he olivat neuvoilla, varoituksilla, nuhteilla ja kehoituksilla tukemaan toisiaan korpimatkan vaivoissa ja vaaroissa. Suuremmoinen on heidän tälläkin tavoin harjoittamansa sielunhoito ollut. Varsinkin muutamat opettajat ja johtomiehet ovat erinomaisen huolellisesti ja täydellisesti vastanneet kirjeisiin, joiden kirjoittajat ovat pyytäneet heiltä neuvoa hengellisissä asioissa. Eniten tämmöisiä kirjeitä näkyvät kirjoittaneen Lagus, Renqvist, F. G. Hedberg ja J. F. Bergh.
Heränneitten sielunhoitoon kuuluu myöskin heidän yksimielinen kehoituksensa usein käymään kirkossa. Niinäkin aikoina, jolloin heitä saarnatuoleilta julkisesti moitittiin, teroittivat he tuota. "Niinkauan", on eräs herännyt vanhus lausunut, "tulee kirkossa käydä, kun siellä synnintunnustus ja 'Isä meidän' oikein luetaan." "Älä laiminlyö kirkossa käyntiä", kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälleen. "Itse tiedät paraiten, miksi et saa sitä unohtaa. Ole kuin mehiläinen, joka imee kaikkia kukkia, mutta ymmärtää valita ainoastaan hunajan ja hyljätä myrkyn." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9 1844.] Miten yksipuoliseen muotoon herännäisyys siellä täällä pukeutuikin, esti juuri tämä heränneitten kaikkialla teroittama neuvo liikettä semmoisissakin paikoissa eksymästä lahkoksi.