Mutta vielä huomattavampi oli se apu, jonka heränneet hengellisessä suhteessa toisillensa sekä liikkeen ulkopuolellakin oleville antoivat. Heidän sielunhoitonsa oli todella suurenmoinen. Tässäkin suhteessa on Paavo Ruotsalainen ollut tienraivaajana, ja sentähden kääntyy huomio, tätä asiaa silmäiltäessä, ensin häneen.
Panettelijat ovat väittäneet, että Ruotsalainen kunnianhimosta ja muista aivan itsekkäisistä syistä puhujana ja hengellisenä neuvonantajana kulki seudusta toiseen. Valitettavasti arvosteli Renqvistkin samalla tavalla hänen matkojaan, varsinkin "Väärän opin kauhistuksessa" kuvaten niitä ja niiden vaikuttimia hyvinkin mustilla väreillä. Mutta jos onkin myönnettävä, että Ruotsalainen huolimattomalla esiintymisellään ja varomattomalla käytöksellään joskus antoi laittajille tilaa, on hänen valtansa sielujen yli ollut niin valtavan suuri ja kestävä, että on mahdoton johtaa sitä huonoista vaikuttimista. Puolueeton arvostelija ei voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että tuon karkean kuoren alla sykki lämmin sydän, jossa asui paljon rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Varsinkin Ruotsalaisen viimeiset elämänvuodet osoittavat selvästi, ettei hän oman etunsa tähden etsinyt ihmisten seuraa. Silloin hän ei enää jaksanut liikkua ja harvoin saapui niihin aikoihin enää hänen luoksensa herännäisyyden suurmiehiä, joiden käynti olisi voinut kutkuttaa hänen itserakkauttaan, mutta sensijaan tuli kansaa joukottain häneltä neuvoja saamaan. Köyhän kotinsa vieraanvaraisuutta koeteltiin monesti äärimmäisiin asti. Niinpä esim. saapui Paavon luo eräänä iltana talvella 1849, jolloin hänen terveytensä jo oli niin huono, että hänen kovissa tuskissa monta kertaa päivässä täytyi turvautua vuoteeseensa, paljon vieraita eri tahoilta: Sotkamosta ja Kajaanista noin 30 henkeä, niiden joukossa viimemainitun kaupungin postinhoitaja K. A. Forsström, sekä moniaita ystäviä Kuopiosta. Kaikki nämä vieraat viipyivät talossa kaksi viikkoa. Monta kertaa päivässä pidettiin seuroja — aina oli joku hetki, jolloin sairas isäntä jaksoi puhua — ja kun ilta joutui, laitettiin olkivuoteet kaikille suuren tuvan lattialle. Tietysti olivat varakkaammat tuoneet ruokaa muassaan, mutta sittenkin kysyi vierasjoukon viipyminen talossa suuressa määrässä Paavon niukkoja varoja. Mutta hän vain kehoitti heitä päivä päivältä jäämään, nuhdellen, neuvoen, lohduttaen aamusta iltaan, eniten yksityisesti vuoteeltaan, kun ei jaksanut tuvassa olla kuin silloin tällöin vain. Kustannuksiin, vaivoihin, rasituksiin ei Paavon ajatus vahingossakaan eksynyt. [Kert. Anna Pikkarainen y.m.] Ja kun tämä joukko lähti, ei viipynyt kauan, ennenkuin toinen tuli. Ei kunnian- ja voitonhimo tällä tavoin ihmisiä luoksensa vedä. Rakkaus yksin sen voi.
Paavo Ruotsalaisen kiivaimmat vastustajatkin ovat myöntäneet, että hän oli harvinaisen lahjakas mies. Varsinkin oli hänellä erinomaisen tarkka psykologinen silmä, ja etupäässä siihen perustuu hänen sielunhoitonsa tavaton menestys. Joskus on tämä kyky esiintynyt miltei yliluonnollisena valona. Todistuksena olkoon seuraava kertomus, jonka todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä. Eräs nuori mies tuli kovaan herätykseen, joka monesti oli syöstä hänet kerrassaan epätoivoon. Halki salojen ja korpien riensi hän Paavolta neuvoa pyytämään. Mutta tuon tuostakin pysähtyi hän matkallaan, arvellen että olisi turha yrittääkään, "kun synnit niin kovasti polttivat". Pari kertaa haki hänen hämmentynyt katseensa puuta, jossa hän hirttämällä voisi tehdä lopun itsestään. Eräänä iltana pääsi hän kuitenkin Paavon kotiin. Ukko oli saunassa. Pelonalaisena mietti nuorukainen, portailla odottaen, miten hän pääsisi alkuun. Eihän hän milloinkaan ennen ollut nähnytkään tuota kuuluisaa miestä, jota moni sitäpaitse oli hänelle kuvannut hyvinkin ankaraksi. Hetken kuluttua näki hän Paavon tulevan saunasta ja suuntaavan askeleensa suoraan portaita kohti. Nuorukainen hämmästyi eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Omatunto nuhteli synnistä ja hän pelkäsi saavansa kuulla kovia sanoja. Mutta aivan toista hän saikin kokea. Kauan äänetönnä häntä katseltuaan, laski ukko hiljaa kätensä hänen päänsä päälle, lausuen: "Poika parka, kuinka moneen petäjänoksaan sinä katsoit, tänne tullessasi?" [Kert. Julius Tenhonen itse.] — Tuommoisilla lyhyillä lauseilla, joilla hän monesti ensi silmänräpäyksessä ilmaisi tietävänsä neuvoa pyytävän tilan, avasi Ruotsalainen monen sydämen oven, joka pysyi muilta suljettuna. Hän löysi juuri sen vapauttavan sanan, jonka kukin tarvitsi päästäksensä siteistänsä ja lähteäksensä Herran puheille. Paitsi sitä, että tuo sana niin ihmeellisesti osasi oikeaan ja jo sentähden oli omiaan herättämään luottamusta, antoi sille voimaa se säälivä rakkaus, millä Ruotsalainen aina kohteli kovissa kiusauksissa olevia, armoa etsiviä, rehellisiä sieluja. Semmoisille julisti hän miltei ehdotonta evankeliumia, hoitaen heitä mitä hellimmällä rakkaudella. Yhtä oikeaan osasi hän, jos hän tahtoi varoittaa taikka nuhdella. Pitkäpuheinen hän ei silloinkaan ollut. Muutama harva sana vain, ja tarkoitus oli saavutettu. Moni tuommoinen äkkiarvaamatta ja ikäänkuin sivumennen vain lausuttu sana tunkeutui niin syvään, että se jäi oppaaksi koko elämänajaksi. "Venellin häissä" kiivaimmin väitellessään Roseniuksen kanssa, huomasi Ruotsalainen huoneen toisessa päässä erään nuorukaisen — N. G. Arppe oli hänen nimensä — jonka katse ja ruumiinliikkeet osoittivat, miten vilkkaasti hän seurasi keskustelua. Keskeyttäen puheensa, likeni Paavo häntä, hyvin vakavasti lausuen: "Lähesty aina Jumalaa hiljaisella mielellä, muista se, hiljaisella mielellä". Pikainen silmäys oli riittänyt selvittämään hänelle, millainen luonne tuo nuorukainen oli ja mitä neuvoa hän eniten kaipasi. Ja niin syvään koski tuo sana, että Arppe vielä vanhoilla päivillään tunnusti: "Ei mikään neuvo ole minulle ollut tarpeellisempi kuin se ja se onkin elämäni taipaleella miltei joka päivä johtunut mieleeni". [Kert. N. G. Arppe itse.] Saakoot tässä sijaa muutamat muutkin tuommoiset Paavo Ruotsalaisen sattuvat lauseet. Muuan nurmeslainen ilmaisi kerran Kajaanin markkinoilla ukolle ilonsa siitä, että hän sai kokea tuttavaa armoa. Paavo, joka ei ollut altis ylistämään puhujaa eikä toiselta puolen tahtonut hänen uskoaan tyhjäksikään tehdä, lausui: "No hirnuu se minun ruunanikin, kun sille kauroja annan." [Kert. F. F. Lönnrot.] Kerran saapui Paavo Ruotsalaisen tykö vanha mies, joka kauan oli lukeutunut heränneisiin, vaikka hänen mielensä ilmeisesti oli maailmassa. Valitukseensa, ettei hengellinen elämänsä menestynyt, ja kysyttyään syytä siihen, sai hän seuraavan sattuvan vastauksen: "Vaikea on suruttoman parannusta tehdä". [Kert. V. L. Helander.] — "Ruunallani on enemmän uskoa kuin sinulla", vastasi Paavo eräälle uskostaan kerskaavalle. [Kert. F. F. Lönnrot.] Eräs vaimo Toholammilla tuli herätykseen. Häntä kehoitettiin kysymään neuvoa heränneiltä. Saatuaan kuulla, että Ruotsalainen oli Ylivieskassa, lähti hän sinne "ukkoa" puhuttelemaan. Väentungos oli suuri, ja oudon tulokkaan piti kauan odottaa, ennenkuin pääsi Paavon puheille. Kun tuo viimein onnistui, kysyi viimemainittu: "Miksi tänne tulit?" "Kristusta etsimään", kuului vastaus. "Eikö sinulla ollut Kristusta kotona?" kuului Paavon toinen kysymys. Vaimo pahentui, mutta jatkoi kuitenkin keskusteluaan, muun muassa kysyen: "Pitääkö minun pukeutua körtteihin?" "Täitäkö sinä tulit tappamaan", tiuskasi Paavo. [Kert. J. F. Cajan.] — Papitkin saivat usein kuulla karvaita totuuksia. Niinpä sanoi Paavo eräästä ulkokullatusta sielunpaimenesta Pohjanmaalla, jonka vieraana hän muutamien pappien kera paraikaa oli: "Täytyy panna pitkäkseen, muutoin en jaksa noin vanhaa kristittyä vastaan väitellä." [Kert. F. F. Lönnrot.] Kun F. O. Durchman kerran Isostakyröstä saapui Nilsiään ja surkutellen alkoi Paavolle kertoa matkallaan tapaamiensa heränneitten talonpoikien vioista, lausui tämä: "Ketkä herroja sitten helvetissä passaisivat, jollei sinne talonpoikiakin tulisi." [Kert. kirkkoh. F. V. Durchman.]
Varsinkin oli Paavo taitava murheellisia lohduttamaan. Jos kiusauksen alainen oli hyvin masentunut ja arka, ei hän aina itse häntä suoraan puhutellut, vaan kertoi hänen kuullen muille jonkun kertomuksen, joka sopi tuon ahdistetun tilaan, siten vähitellen houkutellen tämän esille piilopaikastaan. Eräässä semmoisessa tilaisuudessa puhui hän kerran epätoivoon sortunutta nuorukaista varten: "Näin viime yönä ihmeellisen unen: Jumala kutsui minut ja kaikki muut viimeiselle tuomiolle. Vapisin pelosta, sillä huomasin, että jotakin puuttui. Mutta kun hädissäni loin silmäni ylös, näin edessäni ristin. Kaikki muuttui, en enää pelännyt." Tämä sepitetty uni avasi ahdistetulle tien Herran tykö. [Kert. V. L Helander itse.] Ainoastaan ulkokullatut eivät Paavon sutkauksista pitäneet, sillä hän kohteli heitä säälimättömän ankarasti. Julkisia maailmanihmisiä sitävastoin heräsi monesti hänen sukkelista, kohti käyvistä sanoistaan.
Suuri oli Paavo Ruotsalaisen kokemus hengellisissä asioissa. Hän oli sen koonnut vaiherikkaan elämänsä tappioista ja voitoista sekä lukemattomien ihmisten hänelle uskomista alentavista niinkuin kehoittavistakin salaisuuksista. Noista hänen lyhyistä neuvoistaan tuli siivekkäitä sanoja, joita heränneet levittivät seudusta seutuun. Vaikka monet kirjoittivat niitä muistoon, ovat useimmat niistä säilyneet niin katkonaisessa ja silminnähtävästi erehdyttävässä muodossa, ettei niiden kertominen ketään hyödyttäisi. Se vain mainittakoon, että niiden merkitys herännäisyyden vaiheissa on ollut arvaamattoman suuri. Ne ovat kasvaneet korkoa lukemattomissa sydämissä.
Mitä Paavon sielunhoitoon muuten tulee, sekä julkiseen, jota hän seuroissa harjoitti, että yksityiseen, todistavat miltei kaikki hänen neuvottavakseen antautuneet, ettei hän ohjannut harhaan, vaan ihmeteltävällä taidolla selvitti hyvinkin sotkuiset asiat. Se tosiseikka, että hän saattoi antaa aivan erikaltaisen vastauksen samaan kysymykseen, ei suinkaan ilmaise epävarmuutta ja häälyvää uskonnollista kantaa, vaan todistaa päinvastoin, miten tarkkanäköinen hän oli puhutellessaan eriluontoisia ja eri uskonnollisella kehityskannalla olevia ihmisiä. Hän näki mitä kukin tarvitsi ja sieti kuulla ja sovitti sanansa sen mukaan Sitä vaan ei saata hyväksyä, että Ruotsalainen taistellessaan itsevanhurskautta vastaan, joskus turvautui keinoihin, jotka, niinkuin ennen olemme kertoneet, täydellä syyllä herättivät mielipahaa hänen vanhoissa ystävissäänkin ja olivat pahennukseksi monille aroille omilletunnoille. Tähän hänen loukkaavaan esiintymiseensä kuuluivat myöskin kaikenlaiset hullunkuriset ilveilyt ja sopimattomat pilat, joilla hän muun ohessa joskus koetteli, miten vilpitön ja nöyrä hänen tuttavuuteensa pyrkivä oli. Se oli pienempi asia, että hän esim. kerran Kuopion markkinoilla vaati K. A. Collianderia, joka ensi kerran oli tullut häntä tapaamaan, ajelemaan kanssaan pitkin kaupungin katuja, siten että hän itse istui peitteiden alla reen perässä ja tuo hänen kaukamatkainen toverinsa ajurin paikalta hoiti ohjakset. Vaatimaton Colliander kesti, Paavon juonta ensinkään käsittämättä ja vähääkään ujostelematta, koetuksen [Kert. O. I. Colliander.] ja heistä tuli mitä paraimmat ystävät. Yhtä hyvästi ei päättynyt eräs toinen samankaltainen koe. Valkealan kartanossa tapasi Paavo erään hienon, jonkummoiseen herätykseen tulleen naisen. Tämä asetettiin ruokapöydässä istumaan hänen viereensä. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta kun Paavo hetken kuluttua, koetellessaan ruokakumppaniaan, alkoi heitellä kalanruotoja hänen syliinsä, suuttui tämä kovasti, arvostellen jälestäpäinkin tuota kuuluisaa miestä mitä ankarimmin. [Kert. O. I. Colliander.]
Tuommoiset sopimattomat ja raa'at kujeet, jotka kuitenkin nekin ovat arvosteltavat huomioon ottamalla maamme silloisen talonpoikaiskansan alhaista sivistystä, eivät olleet omiaan lieventämään sitä moitetta, joka maailman puolelta tuli hänen osakseen. Mutta semmoisetkin kolaukset kesti hänen maineensa kieltämättä häneltä ensimmäistä sijaa herännäisyyden sielunpaimenten rivissä. Tuo oppimaton ja sivistymätön talonpoika on voimallisemmin kuin kukaan muu herättänyt Suomen kansaa Jumalan armoa Kristuksessa etsimään ja taitavammin kuin muut sielunpaimenet johtanut kokoamansa suuret joukot elämän veden lähteelle. Sentähden kestää hän historiankin valon, tarvitsematta noita eksyneen hyväntahtoisuuden kutomia verhoja, joilla on koetettu salata hänen puutteitaan. Paavo Ruotsalaisen jättiläishaahmua semmoiset peitteet vaan pilaavat. Mutta kun historia ei saa jättää mainitsematta tuommoisia loukkaavia tapahtumia hänen elämässään, ei ole sen vaikea löytää semmoisiakin kertomuksia, jotka kauniilla tavalla osoittavat, miten hienojakin piirteitä hänen luonteessaan kaiken karkeuden uhallakin löytyi. Kerromme tämän yhteydessä erään semmoisen, varsinkin koska sekin tavallaan kuuluu tässä esitettävään aineeseemme.
Vanhoilla päivillään tapasi Paavo kerran Kuopion markkinoilla ystävänsä L. A. Landgrenin, joka monta vuotta oli kirjoittanut hänen kirjeensä ja muullakin tavalla häntä pienillä palveluksilla auttanut. Tämä, joka siihen aikaan oli pitäjänapulaisena Nilsiässä, oli saapunut kaupunkiin hankkiakseen rahaa velan maksamiseen, josta häntä ahdistettiin. Turhat olivat kaikki ponnistukset, jonka tähden hän päätti palata kotia. Ennen lähtöään hän kuitenkin haki Paavon tämän kortteerista valittaakseen hänelle hätäänsä. "Ei minulla ole aikaa kuulla valituksiasi ja mitä velkasi minua koskee", ärjäsi ukko, lisäten muutamia ankaroita sanoja Landgrenin suurista veloista. Masentuneena lähti tämä Nilsiään ulosmittausta odottamaan. Paavo oli tullut kaupunkiin mustalla oriillaan, jonka oli saanut lahjaksi K. A. Collianderilta. Se oli hänen rakkain omaisuutensa. Heti Landgrenin lähdettyä lähti hän kaupungille vävyään tapaamaan. "Myö musta ja vie rahat Nilsiän nimismiehelle Landgrenin velan maksamiseksi, mutta laita niin, ettei kukaan saa siitä tietää", hän käski, kiiruhtaen seurapaikkaan, missä häntä jo odotettiin. [Kert. V. L. Helander ja Paavon tytär Liisa.]
Juuri se säälivä rakkaus, millä Paavo kohteli hätään ja murheeseen joutuneita, selittää paraiten sen verrattoman luottamuksen, minkä hän sai osakseen hengellisenä neuvonantajana. Ihmiset tunsivat, että teeskentely oli hänestä kaukana. Suruttomatkin, jotka uteliaisuudesta saapuivat hänen seurapuheitaan kuulemaan, huomasivat että hänen puheensa pohjasäveleenä oli rakkaus, miten ankaran säälimättömästi hän sitten heidät riisuikin. Se voima liittolaisenaan siirsi Paavo Ruotsalaisen usko vuoria ihmisten tieltä, avaten heille Jumalan valtakunnan ihania näköaloja. Mutta näiden saavuttaminen oli aina kilvoituksen panttina; ahtaan portin luo hän sanankuulijansa johdatti. Joka suurimpaan hätään joutui, hänestä piti Paavo hellimmästi huolta. Usein tiedusteli hän ystäviltä semmoisen tilaa, ja jollei hän itse ehtinyt, laittoi hän jonkun kokeneen kristityn häntä neuvomaan. Jos hän oli ollut pakoitettu ankarammin nuhtelemaan erehtynyttä ystävää, käski hän muiden, tavallisesti L. J. Niskasen, jos tämä oli saapuvilla, "yön aikana pitämään häntä silmällä, ettei hän itselleen mitään tekisi." Paavon sanoissa, niin tuomitsevissa kuin vapauttavissakin, oli näet niin ääretön voima, että ne väkisinkin tempasivat kuulijat mukaansa perinpohjin kokemaan sitä totuutta, jota hän kulloinkin julisti. Harvat jäivät välinpitämättömiksi, useimmat särkyivät kerrassaan tahi suuttuivat leppymättömästi. [Kert. V. L. Helander, N. G. Arppe, Charlotta Achrén, Karolina Berghroth, Vendla Petterson y.m.]
Paavon sielunhoidon ehkä tärkein puoli koskee hänen suhdettaan niihin henkilöihin, jotka hänen opetuslapsinaan kehittyivät herännäisyyden johtomiehiksi. Etevimmät heistä, J. F. Bergh, N. K. Malmberg, Jonas Lagus, J. I. Bergh y.m. olivat välittömästi häneltä oppineet paljon. Sentähden kantoi myöskin heidän sielunhoitonsa hyvinkin tuntuvasti hänen henkensä leimaa, kuitenkin niin, että kunkin yksilöllisyys tässä toimessa säilyi ja kehittyi. Ainoana poikkeuksena oli Renqvist, joka aivan itsenäisesti ja erillään kaikista muista loi oman sielunhoitotapansakin.