Samoinkuin Ruotsalainen, taistelee Renqvistkin itsevanhurskautta vastaan. Tekopyhyys on hänellekin kauhistus. Jumalan armo taivuttaa Ruotsalaisen opin mukaan ihmisiä hylkäämään oman vanhurskautensa ja ikävöimään Kristuksen vanhurskautta. Niihin määrin pelkää hän itsevanhurskautta, ettei hän suoraan tunnusta Jumalan käskyjen ja kehoitusten noudattamisen tuottavan ihmiselle tätä eikä muutakaan voittoa. Niin hän kyllä ajattelee, mutta hän ei sitä sano. Renqvist sitävastoin lausuu, puhuessaan rukouksen siunauksesta: "Tällä tavoin katkeaa omiin töihin ja harjoituksiin luottaminen, sillä eihän se luota töihinsä, joka aina uskoo saavansa kaikki Jesuksen tähden eikä minkään muun tähden".

Sana rakkaus merkitsee Renqvistin dogmatiikassa usein samaa kuin usko, tahi oikeammin: rakkaus ja usko kuuluvat niin likeisesti yhteen, ettei niitä voi toisistaan eroittaa. Niinpä hän esim. lausuu: "Rakkauden kautta tulee myöskin vakuutus armosta, niin ettei osaa epäillä, vaikka tahtoisikin (paitsi kiusausten aikana), sillä rakkaus ajaa pois pelvon eli epäilyksen ja tietämättömyyden. Ilman rakkautta on epäilystä ja syystä onkin, sillä aina on tunnossa: 'ei minun asiani ole oikein', niinkuin ei olekaan. Sitävastoin on rakkaudessa vakuutus: armahdit, armahdit, kun rupesit rakkauttasi sytyttämään, kiitos, kiitos!" [Ylläolevat otteet lainatut Renqvistin kirjeestä Monellille 3/4 1844.] Teroittaessaan rukouksen tärkeyttä, huomauttaa Renqvist aivan oikein, että "se myöskin karkoittaa pahat himot ja ajatukset, sillä nämä eivät pysty eivätkä jää olemaan senkaltaisessa huutajassa". [Renqvistin kirje Monellille 3/4 1844.] Samaan tapaan puhuu hän muistakin armonvälikappaleista. Jo niiden viljeleminen semmoisenaan tuottaa siunausta, huolimatta siitä, saako ihminen niihin turvautuessaan juuri sitä hyvää, jota hän kulloinkin etsii. Tähänkin nähden teroittaa hän armonvälikappalten ahkeraa viljelemistä, pitäen suruttomana sitä ihmistä, joka tässä suhteessa on huolimaton ja laiska. Pyhitys saa varsin huomatun sijan Renqvistin opissa. Kuvaava on esim. seuraava hänen esityksensä elävän uskon luonteesta: "Elävässä uskossa pysymisensä ja lisääntymisensä tähden ovat profeetat, apostolit, marttyyrit ja muutkin uskovaiset pelvolla ja vapistuksella rukouksissa ja avuksihuutamisissa yötä ja päivää eläneet ja sentähden myöskin ankarimmissakin vaivoissa loppuun asti lujina pysyneet. Kun siis heidän jumalisuutensa harjoitusten päätarkoituksena oli uskossa pysyminen ja lisääntyminen ja heillä oli se valistus ja ymmärrys, että jota enemmän usko heissä enenisi, sitä enemmän myöskin uskon hedelmät heissä lisääntyisivät: rakkaus, siveys, kärsivällisyys, kuuliaisuus, itsensä ja maailman kieltäminen, kaiken synnin ja pahuuden vihaaminen ja välttäminen, kaiken hyvän rakastaminen ja noudattaminen, lapseuden töiden harjoitukset ja kiittämiset sekä sydämellä että kaikella mitä meissä on; niin se saattoi heidät, niinkuin vimmaan autuuden välikappalten kautta uskoon pääsemiseen ja kaikkiin muihin uskonhedelmiin". [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.]

Varmaa on, että Paavo Ruotsalaisella olisi ollut paljon opittavaa Renqvistiltä, miten ylimielisesti hän sitten tuomiksikin tämän oppia pyhityksestä ja senmukaiset harjoitukset tekopyhyydeksi. Mutta täydellä syyllä voipi myös toiselta puolen kysyä, eikö viimemainittu alituisesti teroittamalla uskon ja kristillisen elämän harjoittamista tehnyt lakia siitä, jonka oikeana pohjana onkin evankeliumi. Valitettavaa on, että suvaitsemattomuus ja yksipuolisuus estivät näitä Herran välikappaleita täydentämästä toistensa uskonnollista vakaumusta. Siinä tapauksessa olisi myöskin herännäisyyden oppi jo heidän aikoinaan tullut täydellisemmäksi ja eheämmäksi. Pohja oli sama, ja sentähden olisi, inhimillisesti puhuen, sovinto ollut mahdollinen.

Enemmän kuin Renqvist teroitti Ruotsalainen, miten välttämätöntä sekä opettajille että sanankuulijoille henkien tutkiminen on. Hän ei tyytynyt ulkonaisesti siivoon esiintymiseen ja ulkonaisesti tajuttavaan jumalisuuteen, vaan hänen tarkka silmänsä tähtäsi syvempään. Tämä koskee oppiakin. Renqvist oli huono psykologi ja ehkä hän senkin tähden opillisestikin kiinnitti päähuomionsa armonvälikappalten ahkeraan käyttämiseen enemmän kuin siihen mieleen, millä niitä tulee viljellä. Tähänkin kysymykseen nähden olisi hänellä ja Ruotsalaisella ollut toisiltaan paljon opittavaa.

Huomattava on Renqvistin kiivaus puhtaan opin puolesta. Siinä suhteessa on hän miltei puhdasoppisuuden ajan suvaitsemattomimpien edustajain kannalla. Mutta puhtaalla opilla tarkoittaa hän omaa uskonnollista, raamattuun perustuvaa vakaumustaan. Tähän liittyy toinenkin näkökohta, joka ansaitsee erityistä huomiota. Renqvist ei vetoa tunnustuskirjoihin, todistaakseen väitteensä pätevyyttä, vaan raamattuun ja muutamiin lempikirjoihinsa, etupäässä Arndtiin. Mutta ei siinä kyllin. Hän ei aina anna täyttä tunnustusta Lutherin opille, miten korkealle hän tämän oppi-isämme sitten ylimalkaan asettaakin. Olemme ennen (III s. 10) huomauttaneet muutamista tuohon suuntaan vivahtavista lauseista "Väärän opin kauhistuksessa". Eräässä Renqvistin kirjeessä tulee tämä katsantotapa vielä selvemmin näkyviin. Hän näet lausuu: "Oppini uskosta löytyy kaikissa kääntämissäni kirjoissa, varsinkin Arndtin kirjoissa, jotka ovat olleet ohjeenani, sentähden että hän opissaan ikäänkuin asettaa vieretysten parannuksen ja uskon. — — Luther vertaa kansaa päihtyneeseen talonpoikaan, joka hevosensa selästä kaatuu toiselle puolelle, ja kun häntä tahdotaan auttaa, horjahtaa toiselle Tuon seikan tuotti kansalle se, että Luther enemmän saarnasi uskoa kuin parannusta. Mutta kun Arndt tuli, saarnasi hän yhtä ankarasti kumpaakin. Sitä olen minäkin huonoudessani koettanut sekä suullisesti että kirjallisesti". [Renqvistin kirje Monellille 27/11 1855.] Tätä käsitystapaa tukee se seikka, ettei Renqvist paljo milloinkaan vetoa Lutheriin. Ruotsalaisen kannasta tässä suhteessa tuskin voi puhuakaan, koska Lutherin postillan suomennos valmistui vasta hänen elämänsä viime aikoina, jolloin hän ei enää julkisuudessa esiintynyt. Mitä herännäisyyden muihin johtomiehiin tulee, pysyivät he liikkeen alkuaikoina jokseenkin vieraina Lutherille, lukien paljon ahkerammin semmoisia hartauskirjoja, jotka paremmin soveltuivat heidän pietistiseen katsantotapaansa. Vasta oppiriitojen aikana ruvettiin vetoamaan Lutheriin ja ahkerammin viljelemään hänen kirjojaan. Tuntuu kuin olisi sillä tahdottu tunnustaa, että herännäisyydellä oli syytä syventyä varsinkin suuren oppi-isän vanhurskauttamisoppiin. Mutta varsin tärkeä on silti Renqvistin yllämainittu huomautus. Siihen sisältyy tunnustus pietismin tehtävästä lutherilaisessa kirkossa: heräämisen, synnin tuntemisen, katumuksen, parannuksen, kääntymisen, uudestasyntymisen, uudistumisen, pyhityksen teroittaminen opissa ja elämässä. Jollei herännäisyys tätä tehtävää suorittaessaan opillisestikaan aina jyrkästi pysynyt Lutherin kannalla, jonka päätehtävänä oli uskonkäsitteen selvittäminen, niin tämä ei millään lailla alenna sen arvoa. Se päinvastoin ilmaisee, että herännäisyys tajusi suuren historiallisen tehtävänsä teroittaessaan uskonnon subjektivistä puolta, joka lutherilaisen kirkon opissakin, ainakin tämän opin käytännöllisessä soveltamisessa, oli jäänyt syrjään. Ei ole satunnaista, että juuri Renqvist selvemmin kuin kukaan muu herännäisyyden miehistä on tuonut esille tämän näkökohdan. Sen kunnian on hänelle hankkinut hänen kaikesta ihmisauktoriteetista harvinaisen vapaa kantansa.

V. 1848 ilmestyi painosta jumaluusopillinen selostus herännäisyyden opista. Sen oli kirjoittanut nuori tiedemies, sittemmin tunnettu dogmaatikko A. F. Granfelt. Verrattuna muihin näihin aikoihin Suomessa syntyneisiin, oppia koskeviin uskonnollisiin kirjoituksiin ja kirjoihin, joiden hyviäkin puolia katkeruus ja riidanhalu useimmiten pilaavat, tekee kysymyksessä oleva julkaisu — sen otsakkeena on "Det kristliga lifvets vilkor och väsende" (Kristillisen elämän ehdot ja olemus) — erinomaisen hyvän vaikutuksen. Se on asiallinen ja maltillinen, tyyni ja harvinaisen puolueeton. Nimittäen Ruotsalaisen edustamaa herännäisyyttä katumus- ja Renqvistin johtamaa suuntaa parannus-pietismiksi, hän kyllä näyttää, missä kohden nämä eroavat toisistaan, mutta huomaa tarkkaan, että opin pohja kummassakin on sama. Sattuva on esim. seuraava vertailu: "Yhteistä Renqvistille ja Paavo Ruotsalaiselle näkyy olevan, että he pitävät jumalallisten armonlahjojen saamisen riippuvana siitä vapaaehtoisesta kilvoituksesta ja taistelusta, jonka alaiseksi ihminen niiden saavuttamiseksi antautuu, vaikka viimemainittu tarkoittaa enemmän tämän taistelun sisällistä puolta, pitäen sitä 'uskon' kilvoituksena kaikkia kiusauksia vastaan, alituisena Kristuksen elävän sisällisen tuntemisen tavoittelemisena; Renqvist taasen tarkoittaa enemmän tämän kilvoituksen ulkonaista puolta, hurskasten harjoitusten ja hyvien töiden jatkuvaa toimintaa kaikkia synnin viettelyksiä vastaan, pyrkimystä hengellisiä voimia käyttämällä päästä yhä likeisempään yhteyteen Kristuksen kanssa, hänen henkensä yhä rikkaampaan osallisuuteen. Samoin kuin katumus-pietista etsii armon osallisuuden ehdon huolellisesti kasvatetusta synninsurusta sekä todistuksen uskostaan ja osallisuudestaan armosta omantunnon Kristuksen sisällisen tuntemisen kautta rauhoitetusta tunnosta; niin löytää parannus-pietista Jumalan armoliittoon ottamisen ehdon tehoisasta vaikutuksesta syntiä vastaan sekä todistuksen siitä, että hän on osallinen tuosta elämän pyhityksen armosta, siitä kilvoituksen kiivaudesta ja voimasta, jolla hän voittaa syntinsä. Tässäkin asetetaan ihmisen subjektiivinen tila hänen kristillisyytensä taikka epäkristillisyytensä todistukseksi. Se taistelu, joka periaatteen oleellisen yhtäläisyyden uhallakin on syntynyt näiden molempien pietististen suuntain välillä, kun näet Ruotsalaisen kannattajat syyttävät renqvistiläisiä joko orjallisesta, lainalaisesta mielestä tahi itsevanhurskaasta tekopyhyydestä, nämä taasen edellisiä penseästä, voimattomasta kristillisyydestä, hedelmättömästä uskosta y.m. — on oikeastaan taistelua, jonka ovat aiheuttaneet muutamat, kummankin äärimmäisyyksiinsä kehittämät käytännölliset seuraukset". [Axel Fredr. Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende, senare hälftens första stycke, siv. 37-38.] — Sitävastoin Granfeltin väite, että pietistat, sekä Ruotsalaisen että Renqvistin edustamat suunnat, olisivat teroittaneet armonjärjestystä tämän sanan tavallisessa merkityksessä ei ole oikea. Kumpikaan ei näet tahtonut toisistaan tarkkaan eroittaa kristityn elämän eri kehitysasteita eikä niihin ahdata ja niiden mukaan ryhmittää Pyhän hengen armontöitä ja näiden eriasteista vaikutusta ihmisten sydämissä. Jonas Laguksen alituisesti toistama kehoitus "alimmalle portaalle" asettumisesta tarkoitti aivan yhtä paljon kehittyneimpiä kristityltä, kuin vasta-alkaviakin. Ja samalla kannalla olivat periaatteellisesti muutkin Paavo Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat opettajat sekä myöskin Renqvist. Tietysti he myönsivät eri kehitysasteiden löytyvän, mutta tästä asiasta he harvoin puhuivat. Se näkökohta oli, niinkuin ennen olemme lausuneet, syrjäseikkana heidän opissaan, eikä suinkaan tämän opin oleellinen tuntomerkki. Jumalan armovaikutukset kääntyneessä ihmisessä olivat heidän käsityksensä mukaan niin sanoaksemme rinnakkain vaikuttamassa, eivätkä toinen toisensa jälkeen, toisistaan eroitettuina ajanjaksoina. Kaikki suli yhteen yhdeksi suureksi armontyöksi, samoinkuin tämän työn armonvaikutukset ihmisessä muodostuivat kokonaisuudeksi, jota he eivät luokituksilla palotelleet. Että he jyrkästi toisistaan eroittivat suruttoman ja heränneen tilan sekä opettivat, että evankeliumin armonlupaukset kuuluvat vain katuvaisille syntisille ei tietysti kumoa tätä väitettä.

V.

Heränneitten sielunhoito.

Missä elävää kristillisyyttä on syntynyt, siellä on myöskin rakkaus saanut vallan ihmisten sydämissä. Miten vaatimattomana ja omalta itseltäänkin monesti aivan salattuna tämä rakkaus onkin esiintynyt, on maailmakin sen huomannut ja siitä ymmärtänyt, että ne, jotka toisiaan tuolla tavoin rakastivat, olivat Jesuksen opetuslapsia. — Aivan väärin olisi sanoa, että Siinain ukkosenjylinä heränneitten pappien saarnoissa synnytti Suomen herännäisyysliikkeen sankat joukot. Kyllä lakiinkin perustuva herätyshuuto sai ihmiset liikkeelle, kyllä pelkokin ahdisti monen kysymään: "mitä minun pitää tekemän, että pelastuisin", mutta mitään pysyväistä ei tälle pohjalle olisi voinut syntyä. Rakkauden voima se oli, joka kokosi ihmisiä herännäisyyden lipun alle.

Joka vähänkin on tutustunut Suomen herännäisyyteen, hänen täytyy todellakin ihmetellä siinä vallitsevaa veljellistä rakkautta. Tarkastaessamme liikkeen menneitä vaiheita, kohtaavat meitä kaikkialla lukemattomat todistukset siitä sydämellisestä suhteesta, joka vanhimmista ajoista asti on vallinnut heränneitten keskuudessa. Suuri oli tämä rakkaus, kun oli kysymyksessä maallisten huolten nostaminen kärsivän uskonveljen tahi -sisaren hartioilta. Ja tämä koskee miltei kaikkia liikkeeseen kuuluvia vilpittömiä kristittyjä eikä vain merkkihenkilöitä. Kuuluisaksi on täydellä syyllä tullut Laguksen ja Malmbergin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus, mutta monta muuta sekä pappia että maallikkoa voisi mainita, jotka olivat yhtä alttiita apua tarvitsevia auttamaan ja "vieraita huoneeseensa ottamaan", puhumattakaan niistä monista köyhistä leskistä, joiden roposet Herra yksin on laskenut.