Eräässä yllämainittua käännöstyötä koskevassa Jos. Grönbergille osoitetussa kirjeessä [29/10 1847.] lausuu F. O. Durchman: "Odotamme käännöstäsi jännityksellä. — — — Et voi uskoa, kuinka suuriarvoisena pidämme kirjan pikaista ilmestymistä. — — — Kaikin tavoin päällemme hyökkäävä ja niin monissa eri muodoissa ja puvuissa esiintyvä antikristillisyys vaatii meitä kiirehtimään". Huomattava on tämä kiivaus puhtaan opin puolesta. Herännäisyyden alkuaikoina oli huomio kokonaan kiinnitetty kristityn sisälliseen, Kristuksen kanssa Jumalassa salattuun elämään, jota ei paraskaan tunnustus voi julki lausua. Opista oppina ei ollut kysymystä paitsi niissä tilaisuuksissa, käräjäjutuissa, kirjallisissa väittelyissä y.m., joissa heränneet olivat pakoitetut näyttämään toteen, ettei heidän uskonsa sotinut kirkon tunnustusta vastaan. Että he, vedoten tunnustuskirjoihin, sanoivat olevansa Lutherin opin kannalla, oli kyllä oikein, mutta jossain määrin rajoitettava on myöskin toiselta puolen tämä myönnytys. Herännäisyyden opissa saapi "katumus", "etsivä usko", "kilvoitus", "Kristuksen armon sisällinen tunteminen" paljon huomatumman sijan, kuin kirkkomme tunnustuskirjoissa, ja näiden niin jyrkästi julki lausumaa uskon varmuutta vanhurskauttamiseen nähden koskettelee se arastellen. Tähän nähden on myönnettävä, ettei herännäisyyden oppi joka kohdassa kanna aito lutherilaisuuden leimaa. Kun Pohjanmaan papit alkavat puuhata tunnustuskirjojen suomentamista ja tätä työtä pitävät niin erinomaisen tärkeänä, niin ilmaisee tuo tuuma paljon oikeata huolta Suomen Siionin hyväksi, mutta samalla sitäkin, että jo alettiin kylmetä alkuperäisesti pietistiselle katsantotavalle ja tämän katsantotavan elävälle ja syvällisen hellälle, jos kohta jossain määrin yksipuoliselle opille sekä etsimään tarkkaan tunnustuksen muotoon pukeutuvaa, mutta samalla kylmempää, maltillisempaa, miettivän harkinnan välittämää uskonjärjestelmää. On merkille pantava, että ajatus tunnustuskirjojen suomentamisesta heräsi juuri niiden miesten ajatuksessa (F. O. Durchman, von Essen, F. H. Bergroth, A. V. Ingman, Jos. Grönberg), jotka muutamia vuosia myöhemmin erosivat herännäisyydestä; Malmberg, Jaakko Vegelius, O. H. Helander, A. Helander ja Lagus eivät näy ottaneen osaa näihin puuhiin.

Kerrotaan, että Paavo Ruotsalainen, ikäänkuin aavistaen herännäisyydessä tapahtuvaa uutta hajaannusta, Kihlmanin ja R. Helanderin häissä (III s. 47) kehoitti pappeja selvittämään "autuuden järjestystä" ja että hän J. I. Berghille, joka silloin ryhtyi perusteellisesti määrittelemään armontöiden ja armonvaikutusten eri asteita, olisi lausunut: "Heitä hiiteen ne tikapuut, ei kukaan kuitenkaan niitä myöten jaksa kiivetä perille asti". Saman kertomuksen mukaan kääntyi Paavo, tämän sanottuaan, Malmbergin puoleen, lausuen: "Sano sinä, hullu Malmberg", saaden tältä mieluisan selityksen. [Kert. vanhat heränneet Lapualla.] Oli miten oli, muutamia vuosia myöhemmin nuhteli Ruotsalainen Berghiä samankaltaisesta syystä, kirjoittaen: "Kun järjen viisaus on korkeimmillaan, niin se on Kristuksen pahin vihollinen. Miksi, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vasten raamattua filosofian viisaudella yksinkertaista tietä tukkia? — — — Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan p. raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin kautta on viisas, tulkoon ensinnä tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi. — — — Palaja lapsen oikeutta sisällisesti halajamaan, vaan varo ettet sitä tee aivouskolla." [Paavo Ruotsalaisen kirje J. I. Berghille 27/10 1848.] Sanat ovat vastauksena erääseen Berghin kirjeeseen, jossa tämä näkyy Paavolle valittaneen "autuuden tien ahtautta", mutta huomauttaneet samalla heränneitten kesken näinä aikoina tavallisesta opillisten kysymysten pohtimisesta. Mutta mikäli asia koskee Berghiä, on tarkoin huomattava, ettei hänen suhteensa herännäisyyteen ollut millään tavoin muuttunut ja että hänen kantansa oppiinkin nähden oli sama kuin ennen. Yllämainituilla lauseillaan osaa Ruotsalainen, niinkuin tavallisesti muulloinkin, kysymyksen ytimeen, tavattomalla tarkkanäköisyydellään torjuen uhkaavia vaaroja, mutta yhtä asiaa hän ei oivaltanut — sitä että herännäisyyden tuli täydentää oppiansa, jollei tarkemmin laaditulla oppijärjestelmällä, niin ainakin hartauspuheissa, saarnoissa, hartautta koskevissa kirjoituksissa y m. teroittamalla ja monipuolisemmin selvittämällä varsinkin uskon käsitettä ja raamatun oppia pyhityksestä, joihin kysymyksiin nähden se taistelussa Hedbergiä ja Renqvistiä vastaan yksipuolisesti oli kehittänyt alkuperäistä katsantotapaansa. Emme luule erehtyvämme väittäessämme, että Bergh-veljekset paremmin kuin herännäisyyden muut johtomiehet huomasivat tämän tehtävän. Jos J. I. Bergh, jonka taipumus dogmaattisten kysymysten selvittämiseen niin selvään näkyy hänen kirjoituksistaan, joskus joutuikin "aivouskon" ansaan, niin tästä ei mitenkään seuraa, että tuo leima olisi jäänyt hänen oppiinsa. Ei vieraannu hän herännäisyydestä, hän päinvastoin syventyy siihen henkeen, josta tämä liike tunnetaan, tahtoen opillisestikin taistella sen suurten aatteiden puolesta. Eikä lähde hän toimimaan omin neuvoin, oman viisautensa opastamana, vaan hän kysyy pelvolla itseltään ja muilta: "Kenessä on Pyhä henki?" ymmärtäen että paraskin oppi on kuollut kirjain vain, ellei vastaava sisällinen elämä sitä kannata. Ettei opinkaava hänestä ole kristillisyyden korkein määrääjä, näkyy esim. seuraavista hänen sanoistaan: "Joka hengessä ja totuudessa on oppinut tuntemaan Jesuksen nimeä, hän ei mitenkään voi tyytyä puutteelliseen opinkaavaan ahtamaan tätä nimeä, jonka hän tietää merkitsevän autuutta kaikille taivaassa ja maan päällä." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande? s. 19.] Sydämestään kannattaen Ruotsalaisen käsitystä autuuden tiestä, jota käsitystä hän piti erittäin puhtaana, syvänä ja raamatunmukaisena, [Tuusniemen kihlakunnanoikeuden pöytäkirja 22/5 1848 Paavo Ruotsalaista vastaan nostetussa käräjäjutussa, josta vasta enemmän.] hän teroitti niitäkin opin kohtia, joille ei tämä niin suurta painoa pannut, voimallisesti taistellen pyhitetyn elämän puolesta sekä painostaen kristityn suhdetta maailmaan ja Jesuksen nimen tunnustamisen tärkeyttä. Huomattavat ovat erittäin Berghin syvälliset mietteet Pyhästä hengestä, jotka esiintyvät miltei kaikissa hänen kirjoituksissaan. Merkille on niinikään pantava se monipuolisuus, millä hän, Ruotsalaisen perusaatteille uskollisena, käsittelee esim. vanhurskauttamisoppia. Niinpä hän vastauksessaan erään ystävän kysymyksiin kirjoittaa: "Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta, kuin halajat, tiedän varmaan, ettet enää saa, vaan taivaaseen astunut ja Isän oikealle kädelle korotettu, kaikkitietävä ja kaikkivoipa Herra Jesus ja hänen kalliit armolupauksensa sanassa ovat semmoisina enemmän kuin riittävänä varmuutena sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä sinulle antamaan, sillä hän ei ole luvannut luotettavampaa varmuutta; mutta jos hän tämän uhallakin antaisi sinulle senkaltaista varmuutta, kuin odotat, niin hän kyllä itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, on sinulle joka päivä tarjona. Älä sitä etsi mistään välittömästä vastauksesta äläkä odottamattomasta ilosta hänen armonsa osallisuudesta; älä etsi sitä sydämesi muutoksista tahi elämäsi täydellisyydestä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja alituisten syntiesi ja puutteittesi joka päivä nöyryyttää itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armoistuimellensa, minne hänen kalliit armonlupauksensa sinun kutsuvat, ja vuodata siellä yhä edelleen murheesi hänelle itselle, asettuen koko painollasi hänen kalliin ansionsa perustukselle; vastaanota hänet myöskin siellä hänen armonlupaustensa eikä hänen välittömien vastaustensa nojalla vapahtajaksesi äläkä pelkää häntä missään suhteessa tämän kautta loukkaavasi. Päinvastoin on tämä juuri sitä, johon hän tahtoo sinua harjoittaa, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'." [J. I. Berghin kirje eräälle ystävälleen 2/11 1856.] — Myöskin seuraava, oppiakin koskeva seikka on otettava huomioon Berghin kantaa arvosteltaessa. Niinkuin tiedämme, oli hänen käsityksensä kristityn suhteesta maailmaan jyrkästi pietistinen. Niinpä hän esim. vaati yksinkertaisuutta vaatteissa ja piti heränneen kansan kaikkialla yleiseksi tulleesta körttipuvusta. Mutta kaikkea säännöstelemistä hän vastusti, ollen tässäkin suhteessa vapaammalla kannalla kuin moni muu herännäisyyden johtomies. Varsinkin monen säätyläisnaisen orjaileminen tavaksi tulleen määrätyn kaavan noudattamisessa oli hänelle vastenmielistä. Berghin herännäisyydelle uskollinen, mutta samalla raamatullisesti vapaa käsitys tähän kuuluvista asioista näkyy esim. seuraavasta hänen eräälle rouvalle antamastaan neuvosta: "Totta on, että niiden, jotka etsivät Herraa, tulee suostuvaisesta sydämestä usein kieltäytyä siitäkin, mikä itsessään on luvallista omantunnon ja maailman tähden sekä puutteessa elävien ihmisten tähden, rakkaudesta ja heikkojen pahentumisen välttämisen tähden, mutta tämän kieltäytymisen tulee olla vapaata jokaiselle. Ja mitan määrätkööt ne olosuhteet, joissa kukin elää. Niinpä esim. et sinä voi etkä saakaan noudattaa sitä univormun-mukaisuutta vaatteissa kuin nuo 'riippumattomat' valkeala- ja pyhäjärveläiset, jos tahdot, niinkuin sinulle säädyssäsi sopii, olla 'miehesi kunnia'. Mutta anna Herralle ensin se kunnia, että lapsellisesti luotat häneen, niin voit 'tutkia kaikki ja pitää se, mikä hyvä on." [J. I. Berghin kirje eräälle rouvalle 22/8 1858.]

Epäilemättä esti Savossa Bergh-veljesten herännäisyyden alkuperäiselle katsantotavalle uskollinen, mutta samalla vapaamielinen ja opinriidoista yhä enemmän vieraantuva uskonnollinen kanta ainakin jossain määrin sitä hajaannusta, joka 1850-luvun alussa särki Pohjanmaan heränneitten rivit. Muut syyt, varsinkin se seikka, ettei liike Savossa milloinkaan päässyt niin ryhmittymään eri johtomiesten ympärille, kuin Pohjanmaalla, kyllä olivat hajaannusta siellä estämässä, mutta varmaankin vaikutti tuohon suuntaan myöskin Bergh-veljesten esiintyminen ja heidän yksipuolisuuksista vapaa oppinsa.

Varsinaisen herännäisyyden pohjalla, mutta liikkeen alkuperäisestä katsantotavasta melkoisesti vieraantuneena levisi Kalajoen varrella Wilhelm Niskasen oppi eli niskaslaisuus, jolla nimellä vastustajat sitä tavallisesti nimittivät. Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, oli tämä Niskanen hyväpäinen ja uskonnolliseen miettimiseen mieltynyt henkilö. Tämä hänen luontainen taipumuksensa sai ravintoa silloisista oppiriidoista, joista paljon puhuttiin ja joihin vainojen aikaisen herännäisyyden syvä armonikävöiminen monen kohdalla hukkui. Tätä myrkkyä oli Niskanen, samoinkuin Pohjanmaan muutkin heränneet, sekä papit että talonpojat, hengittänyt ja sekin on huomattavassa määrässä vaikuttanut siihen yksipuolisuuteen, joka vaivaa hänen oppiansa. Se suuri maine, minkä hän L. J. Niskasen sukulaisena ja Paavo Ruotsalaisen likeisenä ystävänä etevillä lahjoillaan Laguksen muuton jälkeen Pyhäjärvelle saavutti Kalajoen varrella, ei ollut omiansa tätä yksipuolisuutta vähentämään. Wilhelm Niskasen opin pääpiirteet ovat lyhyesti seuraavat:

"Hengellinen ymmärrys on se luonnon-laki, jonka Jumala ensimmäisessä luomisessa kirjoitti ihmisen sydämeen. Tällä hengellisellä ymmärryksellä eli luonnon-lailla tunsi ja ymmärsi Aatami lankeemuksensa, kokoili viikunapuun lehtiä ja teki itsellensä peitteen, kun kuuli Jumalan äänen — — ja lymysi emäntinensä Jumalan kasvoin edestä." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Ihminen oli pyrkinyt tietämään "Jumalan määrättömän viisauden ja kaikkitietäväisyyden, ja tämä himo elää vielä niissäkin, jotka ovat heränneet tätä sanoilla selittämätöntä, ymmärryksellä käsittämätöntä, määräämätöntä syntiä" [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] käsittämään. Väärin käsittäen Joelin 2: 28, sanoo Niskanen, että Jumala on vuodattanut henkensä "kaiken lihan" päälle siinä merkityksessä, että "liha" huomaa alastomuutensa ja koettaa "hyvien töitten harjoituksella peitellä alastomuuttaan ja niiden taakse lymytellä Jumalan vihan edestä" "Tämä järjen ja ymmärryksen valon tunnollisen (s. o tunteissa olevan) Jumalan määräämättömän viisauden etsiminen ja himo sen perään on alkusynti, pääjuuri, lähde, josta kaikki tekosynnit kuohuvat." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Niinkuin näistä otteista näkyy, on Niskasen opin edellytyksenä se itsessään oikea ajatus, että ihmisen perussynti on ylpeys. Mutta väittämällä, että kaikki hyvät pyrkimyksetkin, heränneittenkin pyhityselämä, oikeastaan on kotoisin tästä lähteestä, joutui hän umpikujaan, josta hän, mikäli asia koski hänen oppiansa, ei osannut pois. "Kristuksen sisällistä tuntemistakin" sanoi hän "hekumaksi", joka ei peri Jumalan valtakuntaa, lisäten että se, jossa uusisyntyminen saa tapahtua, "hautaa tuon hekuman Kristuksen kanssa yhdenkaltaiseen kuolemaan." [Wilh. Niskasen, Muistokirja hengellisistä asioista (Akiander VI 299 — 318.)] Me emme voi käsittää Kristusta, vaan Kristuksen oikea tunteminen on siinä, että hän käsittää meidät. Joka ei tunne "kirottua tilaansa" eikä tule aivan "tyhjäksi" Jumalan edessä, hän on "tekopyhyyden" ja sen "kiiltomenon sokaisema". Tämä ajatus on perusajatuksena Niskasen omituisessa oppijärjestelmässä. Miltei mahdotonta on järjestelmällisesti esittää tätä omituista oppia, varsinkin kun Niskasen oma esitys, johon tietysti etupäässä täytyy turvautua, monessa kohden on hyvin epäselvää. Joka likemmin tutkii hänen sanojaan, huomaa kuitenkin, että niissä löytyy paljon hyvääkin. Perätön on syytös, että hän olisi kieltänyt Pyhän hengen, kuolleitten ylösnousemisen, viimeisen tuomion y.m. Ja mitä tulee siihen hänen käsitykseensä, että uusisyntyminen tapahtuu vasta uskovan ihmisen kuolemassa, niin ei ole tämä väite, niinkuin edellisestä näkyy, kaukana Laguksen opista. Oikeimman käsityksen Niskasen opista ja siitä omituisesta eksegetiikasta, jolla hän sitä raamatunlauseilla tukee, saamme hänen omista kirjoituksistaan. Nämä ovat "Muistokirja Hengellisistä asioista", joka on jatkona L. J. Niskasen samannimiseen kirjaan ja joka on painettu Akianderin teoksessa, sekä "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta", jonka J. Heittiö toimitti painoon (1882). Lainaamme tähän otteen kummastakin kirjoituksesta. Edellisessä lausuu Niskanen: "Ei apostolikaan sano Kristusta käsittäneensä, vaan: en minä pidä itseni sitä käsittäneeni; niin ei meidänkään pidä sitä käsittää tässä turmeltuneessa lihassa, vaan meidän pitää seurata hänen sanojansa ja kaikkia hyviä tekojansa, joita hän teki täällä maan päällä ja jätti meille niinkuin eteen pannun määrän kilvoiteltavaksi ja puhuttavaksi. Kristus sanoo: totuuden henki johdattaa kaikkeen totuuteen; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä hän kuulee, nimittäin ihmisten puhuvan hänestä, sitä hänkin puhuu ihmisten sydämissä; tulevaisia hän teille ilmoittaa. Hän on minua kunnioittava, hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille. (Joh 16: 13-14). Kristusta meille ilmoittaa Pyhä henki Kristuksen omista sanoista ja teoista. Ei hän ihmistä eikä ihmisiä kunnioita. Hän sanoo: en minä anna kunniatani toisille. (Jes. 48:11). Tätä Kristusta Pyhä henki ilmoittaa ja kunnioittaa hänen omilla sanoillaan ja teoillaan. Tämä Pyhän hengen kunnioittama ja kirkastama Kristus on meidät kunniallisiksi tehnyt ja on kirkastava ijankaikkiseen elämään ja autuuteen taivaassa. Tämä tavara on meille tallelle pantu Kristuksessa Jesuksessa. Tästä näette, ettei se ole niinkuin tekopyhyyden kiiltävä meno, joka lihallisella Kristuksen tuntemisella kunnioittaa itseänsä ajatusten voimain käsityksen hehkuvalla tuntemisella. Tämä on se synnin ihminen, se kadotuksen lapsi, josta apostoli ennustaa, joka on vastaanseisoja ja korottaa itsensä kaiken yli, mikä Jumalaksi taikka Jumalan palvelukseksi kutsutaan, niin että hän istuttaa itsensä Jumalan temppeliin niinkuin Jumala ja tekee itsensä Jumalaksi. (2 Thess. 2:4)."

Vielä epäselvempi on kirjanen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta". Mutta siinäkin löytyy syviä ja aivan oikeitakin ajatuksia, jos kohta lauseiden vaillinainen muoto usein vaikeuttaa niiden oikeaa tulkitsemista. Seuraava ote osoittaa, millainen tämä kirjanen on ja minkälaista se oppi, jonka tulkkina se tahtoo esiintyä: "Kun järjen ja ymmärryksen valon nerolla luonnollisesti käsitetään Kristuksen yhteys ja sillä luonnon nerolla ruvetaan harjoittamaan (pyhitystä) tyhmäin neitsyeitten tavalla ilman murheen tulen puhdistavaa öljyä, nämä kun eivät ole alkusynnin juurta oppineet tuntemaan, niin nämä hetkeksi ovat uskoneet syntirikoksensa Kristuksessa, mutta ei ole alkusynnin tunnon juurta sydämessä opittu tuntemaan, vain hetkeksi uskoneet, mutta kiusauksen ajalla langenneet järjellisen ymmärryksen valon tunnollisen Jumalan ja Kristuksen tuntemiseen ja luonnon puhtautta harjoittamaan Kristuksen tunnon nojalla eli nimellä. Näistä nyt tulee niitä tyhmiä neitsyeitä, jotka ovat ilman murheen tulen tuomitsevaa ja puhdistavaa öljyä; ei ole astioita eikä öljyä; ei ole tuntoa perisynnin juuresta, ei sijaa murheen tulen tuomitsevalle öljylle, vaan he ovat tunnollisella Kristuksen tuntemisella pyhitetyt ja hyvillä töillä kaunistetut tyhmiksi neitsyiksi, joitten lampuissa ei ole armon tulen tuomitsevaa öljyä; ei ylkä tunne tätä, jossa ei ole hänen omaa tekoansa, eikä vastaanota sitä, jota hän ei ole kihlannut. — — — Autuas on se, joka sen viisauden ja taidon ottaa vastaan; hän on hyvä maa, joka saattaa hedelmän kärsimisessä. Tämän henkensä vaikuttaman ja vastaanottaman tulen öljyä tuntee hän täällä jo armoittelemisensa tulella ja viimeisellä tuomiolla omistaa isänsä siunatuksi. Näin armon tuli tuntee vihan tulen aikeet, sytyttää sen hedelmälliseksi täällä, hyvissä töissä eläväksi ja viimeisellä tuomiolla herättää hänestä elämään ijankaikkisesti." [Wilhelm Niskanen, Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta, s. 10 — 11.] Niskasen omituista oppia ja hänen mielivaltaisen vapaata allegorista esitystapaansa kuvaavat varsinkin kysymyksessä olevan kirjasen loppusanat: "Näin kävi ensimmäiselle ihmiselle, Aatamille, lankeemuksen jälkeen: kun hän sai lupauksen kautta armon, niin hänelle julistettiin kirous yli perkeleen petoksen sytyttämän himon: 'ettäs kuulit emäntäsi ääntä ja söit puusta, josta minä sinua kielsin syömästä, — — — kirottu olkoon maa sinun tähtesi' ja Jumala luetteli ne rangaistukset, jotka siitä seurasivat, sanoen: sinä olet maa ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Näin julistettiin Aatamille ja kaikille Aatamin lapsille kirous, ettei heidän pidä tunnollisesti saada elämätä elämän puusta Kristuksesta eikä ojentaa toivonsa kättä tällä aatamillisella tunnolla elääksensä ijankaikkisesti perkeleen kanssa, vaan että heissä syntyisi uskon kautta uusi elämä ja he ottaisivat vastaan viisauden ja taitavain neitsyitten kanssa kaikki ne armonvaikutukset, jotka tässä kirjassa lyhyesti ovat kirjoitetut, ja hylkäisivät taitamattomien neitsyeitten puhtauden ja tyhmyyden."

Niskanen puhui siis armonvaikutuksista ja niiden vastaanottamisesta, ja epäilemättä hän seurapuheissaan ja yksityisesti antamissaan neuvoissa paljon paremmin, kuin yllämainituissa kirjoituksissaan, esitti Herran työtä niissä ihmisissä, jotka antautuvat Pyhän hengen kouluun, mutta yksipuoliseksi jää tämän uhallakin hänen oppinsa. Riisuminen, syntiviheliäisyytensä, alastomuutensa, "kirotun tilansa" tunteminen jää sen mukaan pelastusta etsivän ihmisen päähuoleksi — kaikki muu on tavalla tahi toisella tekopyhyyttä. Tämä on ainakin Niskasen opin johdonmukaisena seurauksena, mikäli tätä oppia hänen kirjoituksistaan voi saada selville. Se on herännäisyyden teroittaman itsensätuomitsemisen ja luulouskon hylkäämisen yksipuolisin ja jyrkin ilmaus, mutta sisältää samalla todistuksen siitäkin, että Jesus Kristus, semmoisena kuin hän itsessään on, on ainoa, johon pyhä Jumala voi tyytyä. Nämäkin tienviitat ovat oppiriitojen ja hajaannusten aikoina olleet siunaukseksi monelle taivaallista kotimaata kohti vaeltavalle, sielunsa autuutta huolehtivalle heränneelle.

Herännäisyyden opin edustajana olisi tässä yhteydessä erittäin mainittava A. V. Ingman, jonka Hedbergiä vastaan tähdätyt riitakirjoitukset perusteellisesti käsittelevät tähän kuuluvia asioita. Mutta koska nämä kirjoitukset riitakirjoitusten yhteydessä tulevat käsiteltäviksi toisessa paikassa, jätämme ne tässä syrjään.

Tärkeänä tekijänä herännäisyyden opissa ovat Henrik Renqvistin uskonnolliset mielipiteet. Olemme edellisessä jo osaksi tutustuneet niihin ja siihen yksipuolisesti jyrkkään kantaan, jolle hän asettui, kun opilliset erimielisyydet olivat selvitettävät. Hän oli suvaitsemattomampi kuin kukaan herännäisyyden johtomiehistä. Empimättä tuomitsee hän vääräoppiseksi jokaisen, joka ei ehdottomasti mukaannu hänen käsitystapansa mukaan. Usein vaanii hän harhaoppisuutta Ruotsalaisen ja tämän ystäväin opissa silloinkin, kun kummankin suunnan mielipiteet pääasiassa ovat samat. Mutta myöntää täytyy kuitenkin, että eroitus Renqvistin ja Ruotsalaisen opin välillä ainakin muutamissa kohden on tuntuva, jos kohta pohja onkin sama.

Samoinkuin Ruotsalainen, painostaa Renqvistkin herätystä, teroittaen ehkä vielä enemmän kuin edellinen ja hänen ystävänsä sitä vaaraa, [Renqvistin kirje G. Monellille 1/4 1842.] missä suruttomien ja luulokristittyjen sielut ovat. Puhuessaan synnin turmeluksesta ja sen rehellisestä tunnustamisesta Jumalan ja ihmisten edessä, on Renqvist Ruotsalaisen opin kannalla, sillä eroituksella kuitenkin, että hän kehoittamalla kehoittaa kiireelliseen sekä yhä uudistuvaan ja jatkuvaan taisteluun syntiä vastaan, jonka kehoituksen viimemainittu jättää sisällisen pakon vaikutettavaksi. "Kirotun tilan näkeminen" ei jää pääasiaksi, niinkuin Niskasen opissa, ei sen tunteminenkaan, vaan siitä poispyrkiminen katkeamattoman taistelun kautta. Raamatun neuvoa seuraten, kehoittaa Renqvist tässä käyttämään kaikkia Jumalan tarjoamia sota-aseita, teroittaen alituisesti rukousta, sekä sisällistä että sanoihin pukeutuvaa, kaikista tärkeimpänä välikappaleena kristityn taistelussa elämän kruunun voittamiseksi. Varsinkin penseyden ja rakastamattomuuden sanoo Renqvist todistavan ihmissydämen turmelusta. Millaiseksi hänen oppinsa mukaan syntejänsä katuvan ja niitä vastaan taistelevan ihmisen kilvoitus muodostuu, näkyy seuraavista hänen sanoistaan: "Miten voimme päästä penseydestämme rakkauteen, sen olen oppinut vertauksesta kauppiaasta, joka haki kalliita helmiä, ja kun hän löysi kalliin helmen, möi kaikki ja osti sen. Niin tulee meidänkin, päästäksemme rakkauteen, käyttää kaikki sen saavuttamiseksi: kaikki rukoukset, huokaukset, lukemisen kirkossa — ja ehtoollisella käynnin uskossa, siinä mielessä nim. uskossa, että alituisesti ajattelemme: uskonhan minä, rakas Isä, että annat syntini anteeksi rakkaan poikasi Jesuksen ansion tähden tämänkaltaiselle kelvottomalle kuin minä nyt valitettavasti olen; sillä enhän minä ansaitse syntini anteeksisaamista, en rukouksillani, lukemisillani, en kirkossa- ja ehtoollisellakäynnilläni enkä muilla harjoituksillani, vaikka ne kuinka hyvät olisivat, vaan se tapahtuu ainoastaan Jumalan tähden minulle vaivaisena syntisenä, kun tämä tuntemisen armo minulla vielä on. Mutta vaikka minä tämän hengellisen vaivaisuuteni tunnen ja sinä lupauksesi jälkeen annat minulle anteeksi, niin ethän sinä kuitenkaan pitemmän päälle anna anteeksi senkaltaiselle, joka etenkin ehdollisissa synneissä (rakastamattomuudessa) elää, niinkuin minä valitettavasti olen elänyt. Sentähden nyt rupean sinulle lakkaamatta huutamaan yötä ja päivää, sanaasi tutkimaan ja sakramenttiasi usein nauttimaan, sillä enhän minä muutoin virkoo elämään, vaan pysyn kuolleena, rakastamattomana. — — — Tästä näet, rakas Isä, etten voi sinua päästää, ennenkuin siunaat minua, ennenkuin täytät minut rakkaudellasi. Enhän minä saata heittää itseäni hengelliseen kuolemaan. Sentähden, anna nyt, rakkaus, rakkautta rakastamattomaan sieluuni, anna, anna, anna! — — — Uskon minä senkin, että annat rakkauttasi, mutta minä tarvitsen paljon, kun ei minulla yhtään ole, sentähden en lakkaa huutamasta, ennenkuin saan tarpeeksi eli päivä päivältä yhä enemmän. Jos näin teemme, niin käy toteen Herran sana niin myös teidän taivaallinen isänne auttaa niitä, jotka häntä yötä ja päivää avuksensa huutavat, nim. antaa palavan rakkautensa. Ja jos siihen pääsemme, niin vielä enemmän hän antaa, koska hän sanoo: jolla on, hänelle pitää annettaman, että hänellä yltäkyllä olisi." Käyttäen melkein samoja sanoja kuin V. Niskanen: "Elävän pitää tuntea kuolemansa eikä olla niinkuin tyhmät neitsyet ilman öljyä lampussaan", kuvatessaan heränneen synnintuntoa, eroaa Renqvist opissaan edellisestä aina asettamalla armon synnintunnon rinnalle. Sitä hän ei milloinkaan salaa, siihen hän aina viittaa ja sitä kehoittaa hän etsimään, kunnes se todella löytyy.