Mitään opin-järjestelmää ei Laguskaan ole luonut. Siihen ei hänellä ollut taipumusta eikä halua. Koko hänen uskonnollinen katsantotapansa soti tuota vastaan. Uskonelämän kehitys ei kyllä ollut hänelle vierasta, hän puhuu "lapsista", "nuorukaisista", "isistä", mutta sivumennen ja joskus vain, kääntäen huomionsa pois autuuden-järjestyksen asteista ja Pyhän hengen eri armonvaikutuksista. Näitä ei hän toisistaan eroita eikä järjestelmällisesti milloinkaan ryhmitä. Ne muodostavat hänen katsantotavassaan yhden ainoan kokonaisuuden, jonka alku ja loppu sulavat yhteen. Sama käsite saa usein eri nimet, riippuen siitä, mitä näkökohtaa hän kulloinkin tahtoo painostaa, ja dogmaattisesti eri käsitteet saman nimen. Sana parannus merkitsee väliin ensimmäistä kääntymistä, väliin käsittää se uuden ihmisen koko elämää; uudella syntymisellä tarkoittaa hän joskus ensimmäisessä vanhurskauttamisessa tapahtunutta muutosta, mutta useimmiten jokapäiväisen uudistumisen kautta jatkuvaa tilaa, joka syntyy ja kehittyy "huomaamatta". Laguksen oppi on hyvin evankelinen, "katso Jumalan karitsa" on alusta loppuun sen punasena lankana, mutta vanhurskauttamisen armoa ei hän milloinkaan sovita kuin katuvaisiin, armoa todella etsiviin ja ikävöiviin syntisiin. Kaikki suruttomat ja itsevanhurskaat — niin hän neuvoi — katsokoot Jumalan karitsaa, kunnes alkavat hänen vanhurskauttaan ikävöidä. Lakia hän kyllä armonvälikappaleena teroitti ja käytti, mutta aina "kurittajana Kristuksen tykö".
Miten oikea ja syvä Laguksen oppi pääasiassa oli, ei sovi kieltää, että hän yksipuolisesti teroittamalla tuota "alimmalla portaalla" pysymistä sekä armon "ikävöimistä" opissaan syrjäytti ainakin muutamia uskonelämän ilmauksia. Varsinkin Hedbergin oppiriidan jälkeen, jonka vaiheissa hän yhä jyrkemmin Paavo Ruotsalaisen opin mukaan määräsi kantansa, tulee tämä näkyviin. Täydellä syyllä voi kysyä: eikö elävä usko milloinkaan saa nauttia häiritsemätöntä rauhaa ja lepoa Kristuksessa ja onko yksin Jumalan sanan todistukseen turvautuva usko aina "aivouskoa"? Erään Kajaanissa pidetyn hartauskokouksen jälkeen vetäytyi Paavo Ruotsalainen syrjähuoneeseen. Autuas ilme katseessaan puheli hän hiljaa itsekseen, huomaamatta että ihmisiä oli tullut huoneeseen. "Hän oli kuin toisessa maailmassa, nauttien suloista rauhaa Herrassa". Vasta pitkän hetkeä kuluttua palasivat hänen ajatuksensa ympäröivään todellisuuteen, ja luoden kysyvän katseen huoneeseen tulleisiin hän lausui: "Antakaa anteeksi tämä minun hetkellinen heikkouteni." [Kert. V. L. Helander ja F. F. Lönnrot.] Tämänkaltaisia täyden uskonrauhan ja levon hetkiä sattui Laguksenkin elämässä, eikä aivan harvoinkaan. [Kert. K. A. Malmberg, E. T. F. Reuter y.m.] Se tiedetään niinikään, että kumpikin "keskiyönkin" aikana ja kiusausten helteessä on, riippuen Jumalan sanan lupauksissa, lausunut sanoja, jotka ilmaisevat vakaumusta lapseudesta. [Kert. K. A. Malmberg, V. L. Helander, B. K. Sarlin, N. G. Arppe y.m.] Mutta heidän opissaan jää tämä puoli syrjään. Niihin määrin he pelkäsivät "aivouskon petosta".
Ruotsalaisen ja Laguksen opin kannalla olivat kaikki Suupohjan heränneet papit, kunnes suuri osa heistä, niinkuin vasta saamme nähdä, erosi liikkeestä ja liittyi J. T. Beckin oppiin. Malmberg pysyi elämänsä loppuun Ruotsalaisen opin kannalla. Akianderin väite, että Lagus olisi syyttänyt häntä löysästä opista, on ilmeisesti väärä. Niissä kirjeissä, joissa hän jälkeen v. 1851 moittien puhuu Malmbergista ei löydy viittaustakaan tuohon syytökseen. Heidän oppinsa oli pääpiirteissään sama. Se huomautus kuitenkin lienee paikallaan, että viimemainittu enemmän edustaa herännäisyyden opin herättävää, kristillisesti käytännölliseen yhteiselämään suhtautunutta puolta, Lagus tässä opissa löytyvää mystillistä ainesta. Ilmeistä on sitäpaitsi, että Lutherin postillan suomentaminen ja siihen juuri tämän työn kautta likemmin tutustuminen oli omiaan, Hedbergin vastustamisen uhallakin, johdattamaan juuri suupohjalaisia monipuolisemmin selvittämään uskon käsitettä. Niin likeisessä suhteessa toisiinsa kuin Pohjanmaan heränneet papit olivatkin ja niin hengeltään yhdenkaltainen kuin heidän uskonnollinen katsantotapansa olikin, huomaa selvästi eri vivahduksia heidän opissaan. Kysymys koskee varsinkin heidän käsitystään uskon varmuudesta armontilaan nähden. Todistukseksi lainaamme tähän otteen eräästä A. Helanderin kirjeestä: "Saat olla aivan varma siitä, että koko sydämestäni siinä olen yhtä mieltä kanssasi, että syntinen sydämestään uskossa on puettu Kristuksen kirkkaudella ja vanhurskaudella ja saa iloita siitä, että hän on aivan velaton Jumalan edessä. Niin, kiitetty olkoon Jumala: täällä ei ole mitään surua enään, vaan iloa, voittoa vain, sittenkuin korvani taivaasta kuuli sanoman: katso Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin. Kristuksen kuolemassa on syntielämäni kuoletettu, ja nyt seison Jumalan edessä, en enään semmoisena kuin turmeluksessani olen, vaan Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaisena, vanhurskaana ja autuaana. Tämän tiedän ja uskon, en itsestäni enkä kenenkään ihmisen kautta, vaan Jumalan hengen todistuksen kautta sanassa. Ja vaikka elän suuressa heikkoudessa ja jokapäiväisessä taistelussa lihaa ja verta vastaan, niin tiedän, kuitenkin, että tämä usko on oikea." [A. Helanderin kirje Reinhold Helanderille (ilman päivämäärää).]
Huomattava on kuitenkin, että tämmöiset, ehdotonta varmuutta ilmaisevat lausunnot ovat hyvin harvinaisia. Jatkuvana mielialana ne eivät milloinkaan esiinny herännäisyydessä. Tässä pääeroitus Hedbergin ja hänen pietistisellä kannalla olevien entisten ystäväinsä opin välillä. "Ei armonvirta kukkuloilla juokse, vaan laaksoissa", oli heidän tapana sanoa. He palasivat tuolle "pikku kohdalle", jolla nimityksellä Laguksen neuvoihin yksipuolisesti perustuvat myöhemmän ajan "toistupalaiset" nimittivät etsivän uskon kilvoitusta Herran edessä.
Olemme ennen huomauttaneet herännäisyyden haaveilusta ja sairaloisuudesta ylimalkaan vapaasta hengestä. Paraana todistuksena on paitsi Paavo Ruotsalaisen arvostelua kielillä puhujista muiden johtomiesten esiintyminen tilaisuuksissa, missä tämä hengellisen elämän omituinen ilmaisu tuli näkyviin. Paitsi poikkeustiloissa koetettiin tuommoisia liikutuksia painaa alas ja niihin joutuneita henkilöitä palauttaa normaalitilaan. Tämä hengellistä raittiutta harrastava henki kohtaa meitä myöskin herännäisyyden opissa. Liiallista tunteellisuutta ei sallittu hartauspuheissa eikä uskontoa koskevissa keskusteluissa. Pohjanmaan herännäisyydessä syntyi kuitenkin 1840-luvun loppuaikoina suunta, joka kysymyksessä olevassa suhteessa jossain määrin poikkesi yleisestä katsantotavasta. Sen edustajista mainittakoon M. R. Montin (III, s. 93) ja E. L. Levón. Asettuen Laguksen opin kannalle ja kiinnittäen huomionsa varsinkin hänen lempilauseisiinsa, mutta teroittaen samalla Vapahtajan rakkautta ja sen suloiseen osallisuuteen pääsemistä, mainitsivat tähän suuntaan kuuluvat julkisissa puheissaankin hyvin usein Jesuksen nimen, puhuttelivat häntä lapsellisen tuttavallisesti ja hellästi, mutta käyttäen joskus imeliäkin sanoja tuon pyhän nimen yhteydessä. "Kulta Jesus", "suloinen Jesus", "Jesus leikkii minun kanssani" y.m. samankaltaisia, 19:en vuosisadan herännäisyydelle vento vieraita lausetapoja kuultiin tässä suunnassa usein ja niitä levitettiin etenkin kirjeiden kautta. Laajemmalle leviämään ei tämä katsantotapa kuitenkaan päässyt, sillä herännäisyyden johtomiehet vastustivat sitä. Niinpä kirjoitti esim. Lagus, saatuansa kirjeen, missä löytyi lause "Kristus leikkii kanssani", kirjoittajalle: "Älä käytä semmoisia lausetapoja. Ymmärrän kyllä mitä sillä tarkoitat, nimittäin että rakas armahtaja joskus vähäksi ajaksi kieltäytyy antamasta sinulle tuttavaa armoa, ilman että sinun sentähden tarvitsee elää epäuskossa. Tämä tapahtuu uskon puhdistamiseksi tunteitten ja tuntemisten kuonasta, jotta sielu niistä riippumatta eläisi yksin Kristuksesta ja hänen kanssansa. Tämän olen tahtonut sanoa, jotta emme käyttäisi lausetapoja, jotka tarpeettomasti voisivat pahentaa ihmisiä." [Laguksen kirje E. L. Levonille 2/6 56; puhe pidetty A. T. Heikelin ja Matilda Charlotta Londicerin häissä 28/1 1859.]
Herännäisyyden oppia käsiteltäessä on huomattava sija annettava Bergh-veljesten muistolle. Miten likeisessä suhteessa kumpikin, varsinkin J. I. Bergh, oli Paavo Ruotsalaiseen, miten suuressa arvossa he häntä pitivätkin ja kuinka syvällisenä ja oikeana hänen uskonnollista katsantotapaansa, eivät he orjallisesti noudattaneet hänen oppiaan, vaan kehittäen varmensivat siihen kuuluvia käsitteitä ja poistivat siinä löytyviä puutteita. Eikä ennusta tämä kanta herännäisyydestä luopumista, niinkuin esim. monen Suupohjan heränneen papin lausunto jo 1840-luvulla, sillä Bergh — veljekset pysyivät herännäisyydelle uskollisina elämänsä loppuun asti, vaan niiden hengellisten voimien rikkautta ja monipuolisuutta, jotka ilmaantuivat tässä liikkeessä.
Olemme ennen lausuneet, että J. F. Bergh sekä luonteensa laadun että etenkin uskollisuutensa kautta Pyhän hengen koulussa kehittyi herännäisyyden rakkaudenapostoliksi. Hän ei voinut jyrkästi, niinkuin useimmat muut, asettua toisin ajattelevia vastustamaan, vaan koetti niin kauan kuin suinkin säilyttää ystävyyttä liikkeestä lohjenneitten suuntien edustajain kanssa. Semmoinen oli hänen mielensä Renqvistiä kohtaan vielä niinäkin aikoina, jolloin tämä mitä kiivaimmin hyökkäsi herännäisyyttä vastaan, ja ainakin pari kertaa kovimpien riitojen aikana koetti hän lähestyä Hedbergiä. Jos nämä sovitteluyritykset eivät olleet vahingoksi Berghille itselleen, niin saattoivat ne tuottaa vaaraa muille, ja epäilemättä juuri tähän nähden Paavo Ruotsalainen häntä niistä pari kertaa ankarasti nuhteli. [Kert. K. A. Malmberg, N. G. Arppe y.m.] Mutta toiselta puolen on huomattava, että ne olivat terveellisenä vastaväitteenä sitä puhdasoppisuuden kiihkoa vastaan, joka näinä aikoina teki tuhotöitään herännäisyyden riveissä. Ja ilmeistä on, että Bergh suuren rakkautensa opastamana pääsi näkemään muutamia tärkeitä kohtia Renqvistin ja Hedbergin opissa, jotka muilta riidan katkeruudessa salautuivat. Tämä vaikutti, että hänen uskonnollinen näköpiirinsä laajeni ja hänen oppinsa kehittyi, jollei syvemmäksi, niin monipuolisemmaksi kuin esim. Laguksen. Pysyen uskollisesti Ruotsalaisen opin kannalla, painostaa hänkin etsivän uskon kilvoitusta ja Jumalan armon "sisällisen tuntemisen" välttämättömyyttä, mutta teroittaa tämän ohessa selvemmin Kristuksen itsetietoisenkin omistamisen tärkeyttä. Ja vaikka hän syvästi tuntee ihmissydämen turmeluksen ja syntisen kykenemättömyyden kaikkeen hyvään, ja vaikkei itsevanhurskaudenkaan vaara suinkaan ole hänelle outo, on hänen oppinsa huomattavimpia piirteitä myöskin sen pyhityksen teroittaminen, "jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä". Paitsi Berghin postillaa (II s. 473) todistavat hänen monet säilyneet kirjeensä, millainen hänen oppinsa oli. Sitä selostamaan lainaamme muutamia otteita hänen eräälle ystävälle v. 1849 kirjoittamastaan kirjeestä: "Hitautesi ja uneliaisuutesi, joita valitat, eivät ole kuolemaksi, koska ne sinusta kuormana tuntuvat ja sinä oikeassa järjestyksessä pyrit niistä vapaaksi. Tämä järjestys on uudistuminen, katumuksen, uskon, vanhurskauttamisen, pyhityksen uudistaminen, ei lihallisen järkesi laskujen mukaan, joka ei koskaan tyydy siihen, mitä Jumala tekee, vaan tahtoo kaikki järjestetyksi oman viisautensa jälkeen, vaan Jumalan kaikkiviisasten ja meiltä useimmiten salattujen teiden mukaan, niin että käyttäydyt kuin kärsivällinen ja nöyrä potilas, joka antaa lääkärin määrätä, joko hän tahtoo leikata tahi voidella, haavaan kaataa kirveleviä tahi tuskaa asettavia rohtoja, mutta tässä kaikessa käyttäydyt niin, ettei lääkärin hoito menetä tarkoitustaan. Valvo, rukoile, viljele sanaa, ei siinä mielessä, että voisimme lohduttaa itseämme sillä, että olisimme tuon tehneet niin, että mieltyisimme noihin tekoihimme, joka ei olisi muuta kuin itsevanhurskautta, vaan niin, että kaikessa ilmenevä puutteellisuutemme saisi ajaa meitä etsimään ja taistelevalla uskolla omistamaan ainoan Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden, joka on Kristuksen vanhurskaus. Ainoastaan silloin, kun tajuamme, että olemme saaneet tämän vanhurskauden, voimme itsevanhurskauteen sortumatta katsella pyhityksessä kasvamistamme, ja ainoastaan kunnes uusi erehdys — ja kuinka helposti ja nopeasti tämä tapahtuukaan itsepäisyytemme kautta, ylpeillessämme toisen hyvästä, Jumalan hyvästä, minkä saimme, huolimattomuuden, itseämme ylistämisen, kanssakristittyjen halveksimisen ja heitä kohtaan osoittamamme kylmäkiskoisuuden kautta — saa pakoittaa meitä rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi. Sanon saa, sillä juuri tässä tahtoo hengellinen vapaapäivän-pitäminen karata päällemme, muistaessamme sitä hyvää, mikä meillä oli, mutta joka ei enää ole osanamme, nimittäin syntien-anteeksiantamus, jonka uudistaminen on meille yhtä tärkeä, kuin jokapäiväinen leipä. Sana ja yhdistää neljännen ja viidennen rukouksen". — "Vanhurskauttaminen on pyhityksen perustus. Ilman sitä ei löydy mitään pyhitystä. Uudistuminen on pääasiallisesti jokapäiväistä syntien anteeksisaamista, jonka etsimiseen synnin suru ajaa." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 3/8 49.]
Muutamalta taholta tehty muistutus siitä, että Paavo Ruotsalainen ja hänen kauttansa pietistat yleensä olivat enemmän Calvinin kuin Lutherin opin kannalla, on, niinkuin jo ennen sivumennen olemme huomauttaneet, kerrassaan väärä. Varsinkin muutamat Berghin kirjeissä löytyvät lausunnot osoittavat tämän selvästi. Niinpä kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Penseytesi ja kankeutesi vastustamiseksi on Vapahtaja p. ehtoollisessa antanut sinulle hyvän välikappaleen. Muista vain, ettet odota ensin saavasi voimaa oikein ikävöimään sitä. Tämä vika on yleinen heränneissäkin. Sentähden: jos saavat tämän ikävän, niin eivät mene ehtoolliselle köyhinä, vaan rikkaina; jolleivät sitä saa, niin eivät uskalla mennä tahi menevät orjallisina ja epäuskossa ja palajavat sitten hyvinä Herran pöydältä. Ei Jesus tätä ateriaa asettanut hengellisesti rikkaille, vaan köyhille, hengessä köyhille, kaikessa köyhille, ei jotta me sinne jotakin veisimme, vaan että siellä saisimme elämää, armoa, lämpöä, ikävöimistä, kaikki." [Porvoon tuomiokapitulin arkisto (Berghiltä erään riidan johdosta 13/11 1850 vaadittu selitys, josta vasta enemmän).]
Huomattava kohta Berghin opissa on hänen selvä käsityksensä raamatun auktoriteetista. Hän kyllä monesti vetoaa hyviin hartauskirjoihin ja kirkollisen traditsioonin arvon hän tunnustaa, mutta varsinkin teroittaa hän raamatun erehtymättömyyttä. Tärkeää on sekin, että Bergh kehoittaa lukemaan raamattua "ei yksipuolisesti ja kiinnittämällä huomiota vain muutamiin seikkoihin, vaan tarkkaan tutkien kaikki ja rukoillen Hengen valistusta, jotta tultaisiin sanan tekijöiksi eikä vain sen kuulijoiksi". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9 1844.]
Olemme huomanneet, että Berghkin käytti sanaa "järjestys", selittäessään miten syntinen löytää armon Jumalan luona. Tämä sana sekä samaa tarkoittavat lausetavat "armonjärjestys", "autuudenjärjestys", "oikea järjestys" esiintyvät usein pietistain puheissa ja kirjoituksissa. Paavo Ruotsalainen käytti niitä usein, samoin Lagus ja Pohjanmaan muut heränneet papit, savolaiset ehkä vielä useammin. Näille sanoille ei kuitenkaan kuin poikkeustilassa vain annettu "armonjärjestyksen" merkitystä tämän nimityksen tavallisessa mielessä, niillä ei tarkoitettu opillista järjestelmää, vaan kilvoituksen harjoittamista elämäksi. A. V. Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamissa riitakirjoissa, joista vasta enemmän, löytyy kyllä "autuudenjärjestyksen" ja siihen opillisesti kuuluvien käsitteiden, esim. "valmistavan parannuksen" luokitusta, mutta tämmöiseen selostukseen, miten paljon siitä sitten varsinkin muutamissa heränneitten käyttämissä hartauskirjoissa puhuttiinkin, eivät heränneet papit käytännössä suurempaa huomiota kiinnittäneet. Kun Hedberg heitä armonjärjestyksen aste asteelta määräämisestä syyttää, kohtaa syytös enemmän heidän käyttämiään kirjoja, kuin heidän opetustaan saarnoissa ja yksityisessä sielunhoidossa. Niinkauan kuin oppiriidat eivät häirinneet heränneitten käsitystä autuuden tiestä, ei kaivattu mitään opillista selvitystä siitä, mutta jo hedbergiläisen riidan vaiheissa, jolloin yhä äänekkäämmin puhuttiin oikeasta ja väärästä opista, ruvettiin kysymään ohjetta, jonka mukaan oppimaton kansakin voisi asiaa arvostella. Sentähden rupesivat muutamat Suupohjan papeista kehoittamaan A. V. Ingmania, F. H. Bergrothia, Jos. Grönbergiä y.m. suomeksi kääntämään kirkkomme tunnustuskirjat. Viimemainitun toimesta valmistui käännös v. 1849. Sitä ennen oli pyydetty J. I. Berghiltä kirjan esipuheeksi kertomus tunnustuskirjojamme synnystä y.m. niitä koskevista vaiheista. Tämmöinen selostus saatiinkin. Tekijän perusteellisuus ja hänen oma peloton tunnustuksensa näkyvät siinä kaikkialla. Yleisesti pelättiin, ettei sille saataisi painolupaa, mutta Turun tuomiokapituli hyväksyi kirjan kokonaisuudessaan, suostuen vielä siihenkin kääntäjäin pyyntöön, että seurakunnat velvoitettaisiin lunastamaan kukin kappaleensa tätä teosta [F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille 29/10 1847 ja 8/5 1849; Carl Gustaf Liliuksen kirje samalle 16/10 49 ja 26/3 50.]