Syyn siihen, että armoitetunkin ihmisen uudelleen täytyy kulkea ahtaan portin läpi, ilmaisee Ruotsalainen seuraavin sanoin: "Kun ihmiset ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nimittäin synteinsä tuntoon, niin he ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunian kirjoittaa: 'koska helvetin liekki lyöpi heitä korville, niin he ovat katuvaiset.' — — — Mutta kun lain tuomiot tulevat vähemmiksi omassatunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaarin, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa. Mutta kun elämän vanhurskaus ei menestykään heidän valistuneen tuntonsa mukaan, niin osa heistä lankeaa orjalliseen pelkoon, joka synnyttää epäuskon; toiset taas, joilla on viisaampi järki, ovat surullisia kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässään kokonaan kevytmieliset ja suruttomat. — He lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä välikappaleilla tukehuttavat he jumalisen murheen, vaikka he ovat kasteen liiton rikkojat, ja heistä katoaa oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan". [Paavo Ruotsalainen, Muuan sana.] Vielä selvemmin osottavat seuraavat otteet Ruotsalaisen ennen (II s. 354-55) mainitsemastamme kirjoituksesta "Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen", miten hän tämän asian käsitti: "— — Kun vanhurskaaksi tehdyt sielut ovat ensi kerran syntinsä anteeksi saaneet, tulee siinä heidän eteensä tienhaara. — — — Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, — — — niin he omistavat uskon itselleen väärällä tavalla, he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta, mutta ilman Kristusta, — — — he eivät enää osaa kilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen Kristuksen". "Oikea kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan — —. Kun Herra häneltä on lasten leivän ottanut pois, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on Herra, minun johdattajani? eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa". Kysymyksessä olevassa kirjoituksessa löytyy varsinkin yksi lause, joka osoittaa, millaisena Ruotsalainen piti "oikean kristityn" tilaa tuommoisina pimeinä aikoina, jolloin tämä kilvoitellen etsii "tuttavaa armoa". Sanat kuuluvat: "Ei hän (kristitty) sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy — — —, hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa". Nämä sanat ilmaisevat selvästi, ettei Ruotsalainen kieltänyt pimeässä kilvoittelevan kristityn armontilaa, jommoiselta tämä tila Jumalan sanan todistusten kannalta näytti, jos kohta kilvoittelevasta itsestä tuntuikin, kuin olisi hän syntiensä tähden kadotettu, eikä suinkaan armoitettu Jumalan lapsi. "Aivousko" riistää itselleen armontilan varmuuden, siten syösten ihmisen yhä suurempaan sokeuteen; tosi usko tyytyy ikävöiden odottamaan, kunnes Herra itse tuon kaivatun varmuuden antaa. Jota suurempaa iloa tämä varmuus tuottaa, sitä kuumemman helteen kautta on se saavutettu. "Älä itse itsellesi passia anna", "älä koskaan puhu yli uskosi", oli Ruotsalaisella tapana sanoa.
Jo sanotusta näkyy, ettei mikään armontilan aste Ruotsalaisen opin mukaan pitkällekään ehtineen kristityn elämässä ole päättynyt, vaan se uusiutuu alituisesti ja jatkuu. Yhä enemmän tulee oma turmelus näkyviin, ennen tuntemattomat synnit vedetään valkeuteen, jonka tähden ei pääse valmiiksi se, joka pysyy Pyhän hengen koulussa. Kääntymisen vaatimus esiintyy joka päivä uutena, vaikka sitä noudattikin, taikka juuri sentähden, että sitä noudatti, ja uusi syntyminen, joka Ruotsalaisen opin mukaan käsittää kristityn koko uuden elämän, sen synnyn, kasvamisen ja Kristuksen kaltaiseksi kirkastumisen, päättyy vasta uskovaisen voitollisessa kuolemassa.
Täydellä syyllä on muistutettu, että oppi pyhityksestä saa hyvin syrjäisen sijan Ruotsalaisen "armonjärjestyksessä". Siksi yksipuolisesti kiinnitti hän huomionsa "sisälliseen elämään", että todistus tämän elämän näkyvistä hedelmistä useimmiten supistui aivan lyhyeksi. Tekopyhyyden pelko ja se johdonmukaisuus, millä hän tätä syntiä vastusti, on tässäkin ollut häntä ohjaamassa. Tästä johtuu myöskin se tosiseikka, ettei hän antanut mitään arvoa "luonnon-siivolle" elämälle, vaan piti törkeintä synnin palvelemista parempana, koska julkisiin vikoihin sortunut pikemmin näki onnettoman tilansa ja sentähden oli alttiimpi Jumalan kutsumusta noudattamaan. Epäilemättä osasi Ruotsalainen oikeaan, esittäen tekopyhyyttä synneistä vaarallisimmaksi. Tässä suhteessa häntä puoltavat Vapahtajan ankarat nuhteet farisealaisille ja hänen todistuksensa heille: "Publikaanit ja portot menevät ennen teitä taivaan valtakuntaan", puhumatta monista muista raamatunlauseista. Mutta että hän yksipuolisesti kiinnitti huomionsa tuohon pahaan, jättäen monet muut aivan syrjään, sitä ei toiselta puolen myöskään voi kieltää. Oikea on Paavon usein lausuma huomautus, että hyvät työt ovat uskon hedelmiä ja itsestään syntyvät siitä, mutta koska "puu tunnetaan hedelmistään", ovat nämä hedelmät tarkkaan tutkittavat, synti vedettävä esille ja tuomittava, missä muodossa se esiintyykin. Yksipuolisemmin, kuin suotavaa olisi ollut, on Ruotsalainen tätä tehnyt, miten syvä hänen käsityksensä synnistä ja ihmissydämen turmeluksesta sitten olikin. Pyhitys on hänen oppinsa mukaan tuossa uudistuvassa ja jatkuvassa armon ikävöimisessä ja vastaanottamisessa Herran kädestä, mutta millaiseksi sen tulee muodostua kristityn elämässä, se jää häneltä selvittämättä. Aivan liioteltu ja enemmän kuin yhdessä suhteessa väärä on Renqvistin arvostelu Ruotsalaisen ja tämän ystävien kannasta kysymyksessä olevaan epäkohtaan nähden, mutta kaikessa yksipuolisuudessaan sisältää se totuuden, jota ei sovi syrjäyttää. Hän näet lausuu: "Heidän jumalattomuutensa ulottuu niin kauas, että he raamatustakin hylkäävät ne paikat, joissa puhutaan muista asioista kuin sisällisestä jumalisuudesta; niinkuin he esim. ovat sangen vihaiset Jaakopin epistolalle, kun siinä sanotaan uskon olevan kuolleen ilman töitä. Eikä siinä kyllin, että he hylkäävät Jaakopin epistolan; he kohtelevat samoin Jesuksen vuorisaarnaa, josta he eivät ota muuta kuin sen, minkä Jesus puhuu farisealaisten ulkokullatuista rukouksista ja muista harjoituksista, joilla eli joitten varjolla he tuomitsevat ja parjaavat oikeitakin ulkonaisia rukouksia ja muita jumalisuuden harjoituksia, mutta siitä sulkevat pois melkein kaiken muun, etenkin Jesuksen sanat: 'Ei jokainen, joka sanoo minulle: herra, herra, pääse taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen isäni tahdon'." [Henrik Renqvist, Väärän opin kauhistus, s. 145-146.]
Ruotsalaisen oppia vastaan on tehty sekin muistutus, ettei siinä löydy sakramenttikäsitettä ensinkään. Syyksi on arveltu, että hän niin ahkerasti luki Vilcocksia, Bunuania y.m. reformerattujen kirjailijain kirjoja, että hänen huomionsa johtui muualle. Tämä arvelu ei ole oikea. Korkeassa arvossa piti Ruotsalainen esim. Herran ehtoollista ja viljeli sitä usein, samoinkuin hänen monessa tilaisuudessa ja kirjoituksissakin teroittamansa todistus kasteen liiton rikkomisesta selvään osoittaa, että hänen käsityksensä tämänkin armonvälikappaleen merkityksestä oli sama. Jos hän harvoin puhui sakramenteista, riippuu tuo siitä, että niitä kyllä kirkossa viljeltiin. Ei siis saata olla kysymystä muusta, kuin että Ruotsalaisen ehkä olisi pitänyt enemmän teroittaa sakramenttien väärinkäyttämistä samoin kuin sitä siunausta, mikä niissä ihmisille tarjotaan. Mitään poikkeusta lutherilaisen kirkon opista tässä ei ole.
Olemme huomauttaneet, että Ruotsalainen ahkerasti luki profeettain kirjoituksia. Itse hän siinäkin suhteessa oli profeetallinen luonne, että hän kernaasti ennustaen puhui tulevista tapahtumista ja monasti näissä puheissa osasi ihmeteltävän oikeaan. Sitä omituisemmalta tuntuu, ettei hän ajatuksissaan johtunut esim. tuhatvuotiseen valtakuntaan, vaan tämänkaltaisiinkin kysymyksiin nähden asettui vanhan lutherilaisen dogmatiikan kannalle. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, että herännäisyyteen kuuluvat papitkin noudattivat samaa katsantotapaa. Ja kuitenkin oli esim. Spener, jota he kaikki oppi-isänään kunnioittivat, oppijärjestelmässään myöntänyt sijaa kiliasmillekin. Tämä vaan osoittaa, miten itsenäiselle kannalle Suomen herännäisyys asettui. Enemmän kuin kukaan muu on Paavo Ruotsalainen opillisessakin suhteessa määrännyt tämän kannan, jos kohta hän ei olekaan mitään varsinaista opinjärjestelmää luonut.
Tärkeä kohta Ruotsalaisen opissa oli vihdoin hänen käsityksensä kirkosta. Jo varhain vakaantui hän siinä käsityksessä, että sana "kirkko" oli saanut aivan väärän merkityksen yleisessä katsantotavassa, sillä kun tarkoitettiin Jumalan valtakuntaa maan päällä. Mutta vaikka käsite "pyhäin yhteys" hänelle selvisi ja hänen opissaan sai oikean merkityksensä ja huomatun sijan, ei hän silti kirkkoa halveksinut. Päinvastoin kehoitti hän sanankuulijoitaan sitä kunnioittamaan ja sen säädöksiä tarkkaan noudattamaan. Vaikka Ruotsalaisen oppi vaatikin kaikkia eroamaan maailmasta ja maailman ihmisten seurasta, ei hän sanallakaan ole antanut aihetta siihen käsitykseen, että herännäisyys pyrkisi eroamaan kirkosta. Ja vaikka hän, jos kukaan, opillaan ja elämällään on teroittanut raamatun todistusta kristittyjen yleisestä pappeudesta sekä voimallisemmin kuin kukaan muu vaatinut tunnustusta maallikkojen toiminnalle seurakunnan palveluksessa, on hän aina kunnioittanut papinvirkaa semmoisenansa sekä kehoittanut muita sitä tekemään. Hän ei ole hurmahenkisten ja muiden lahkolaisten kera eksynyt vaatimaan suuria ulkonaisia mullistuksia kirkollisen elämän uudistamiseksi, vaan hän on mitä johdonmukaisimmin teroittanut, että tähän vaadittava muutos on sisällistä laatua. Niin vapaa on hän kaikesta haaveilevasta uskonnollisuudesta, ettei hän eksy antamaan kielilläpuhumisen lahjallekaan, miten selvästi tämä lahja hänen aikanaan monesti osoittautui todellisena armonlahjana, suurempaa merkitystä, kuin raamattu sille myöntää. Tässäkin suhteessa oli hänen oppinsa erinomaisen raitista.
Paavo Ruotsalaisen oppi tulee paraiten näkyviin niiden pappien kirjoituksissa, jotka pysyivät hänelle uskollisina elämänsä loppuun asti. He täydensivät tätä oppia monessa kohden sekä vapauttivat sitä siitä puutteellisesta, usein eksyttävästä muodosta, jossa se hänen kirjoituksissaan sekä muiden ihmisten kertomusten kautta oli jälkimaailmalle säilynyt. Mutta pääasia jäi: hänen syvällinen ja evankelisesti kirkas oppinsa synnistä ja armosta, ja arvaamattoman suuri on sen merkitys Suomen Siionille ollut. Tämän opin ydintä kuvaa eräs hänen ystävistään ja opetuslapsistaan seuraavin sanoin: "Kaikissa Ruotsalaisen puheissa tuli näkyviin syvä tietoisuus koko ihmiskunnan pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan vapaan laupeuden äärettömästä syvyydestä. Ihminen tuli mitättömän pieneksi, Jumala sanomattoman suureksi ja kunnioitettavaksi. Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen käsityksensä mukaan hyvin vähän tietoa sekä synnin että armon syvyydestä. Kutsuttujenkin ja vilpittömien ihmisten (niiden nim., jotka eivät tahdo vaeltaa jaetulla sydämellä tahi tahallisesti säilyttää helmasyntejä) tarvitsi ahkerasti käydä koulua, tavailla evankeliumia, kernaasti kärsiä, kieltää itsensä j.n.e., jotta Jumalan henki saisi kaivaa syvempään heissä, perkata pois salaisen itsevanhurskauden rikkaruohon ja muita vääriä pyrkimyksiä sekä johdattaa heitä yhä syvemmässä hengen köyhyydessä kasvamaan Jumalan ja Kristuksen oikeassa tuntemisessa." [Akiander VI, 86.]
Tarkemmin kuin ehkä kukaan muu herännäisyyden huomatuimmista papeista seurasi Jonas Lagus opissaan niitä Paavo Ruotsalaisen neuvoja, joihin tämä kiinnitti suurimman huomion. Hän on tästä oppi-isästään vielä vanhoilla päivillään lausunut sanoja, jotka ilmaisevat mitä rajattominta kunnioitusta, vieläpä aivan liikaakin riippuvaisuutta, [Kirjeessään J. I. Berghille 31/1 1852 lausuu Lagus: "Ei kukaan, joka on luopunut hänestä (Ruotsalaisesta), ole tullut korjatuksi ('blivit räddad')] sekä pitänyt hänen oppiaankin niin kaikin puolin oikeana ja eheänä, ettei hän kärsinyt pienintäkään muistutusta sitä vastaan." [Laguksen kirje 13/5 52. ("Evankeliumin ääni" s. 150.)] Näin ollen ja koska on säilynyt paljon sellaisiakin Laguksen kirjeitä, joissa hän käsittelee opillisia kysymyksiä, on syytä Ruotsalaisen opin yhteydessä ja sen valaisemiseksi ensin silmäillä tämän hänen uskollisen opetuslapsensa kantaa.
Ihmisen syvä turmelus ja Jumalan armon rikkaus Kristuksessa on Laguksenkin opin pääaiheena. Jumalan kutsumisen tajuamisen ensimmäisenä edellytyksenä on herätys, jota käsitettä heränneet papit ylimalkaan, varsinkin Pohjanmaan kuuluisimmat saamamiehet, näkyvät teroittaneen vielä enemmän kuin Ruotsalainen. Lagus puhuu siitä usein kirjeissään. Muun ohessa määrittelee hän sitä seuraavin sanoin: "Herätys on silmien avaaminen näkemään synnin ja Jumalan vihan, joka syntiä seuraa, mutta se ei anna voimaa tekemään hyvää." [Laguksen kirje E. L. Levonille 13/9 53.] Joka tajuaa kutsumisen ja kysyy itseltänsä: voinko tulla autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisin? saa — niin opetti Lagus — omaltatunnoltaan kieltävän vastauksen. Tämä vastaus ajaa apua etsimään, parannusta tekemään. Jo tällä ensimmäisellä asteella olevia kehoittaa Lagus "kolkuttamaan ahtaan portin ovea" ja "kadotustuomio päänsä päällä todella pyrkimään lapsenoikeuteen". Vaikeus on siinä, että "luonto pyrkii salautumaan Herralta ja tekemään parannusta omin päin". Tämän vaaran välttämiseksi, joka johtaa joko epäuskoon ja epätoivoon, farisealaisuuteen taikka suruttomuuteen, neuvoo Lagus, aivan Ruotsalaisen tapaan, odottamaan, ikävöimään, anoen, kerjäten Jumalalta pyytämään Jesusta auttajaksi. Tässä sopii huomauttaa, että Ruotsalainen tavallisesti kehoitti hätääntyneitä rukoilemaan: "Minä olen syntinen, mutta olen kuullut, että sinä olet syntisten Vapahtaja; sentähden tulen sinun tykösi"; Laguksen kirjeissä tapaa joskus saman neuvon, mutta useimmiten hän kääntyy Isän puoleen, rukoillen häneltä Poikaa vapahtajaksi. Mitään eroavaisuutta opissa tämä tietysti ei ilmaise, mutta siitä näkyy, miten elävästi hän tunsi, ettei kukaan voi omin voimin tulla Jesuksen tykö, vaan että tämä tuleminen riippuu "Isän vetämisestä". Aivan sama oli Ruotsalaisenkin kokemuksen kautta saavuttama käsitys, vaikkei siihen kirjallisia todistuksia juuri tässä muodossa löydy. — Palajamme Laguksen opin järjestelmään. "Jos armoa kerjäävä syntinen ei mitään vastausta saa", hän jatkaa, "täytyy kärsiä Herran kättä, sillä me olemme syntiä tehneet, ja ainoastaan pitkittää kerjäämistä, muistaen ettei Jesuksen vapahtajaksi saaminen riipu kenenkään ihmisen tahdosta eikä voimasta, vaan yksin Jumalan armosta. Tässä autuudenjärjestyksessä saan varmaan Jesuksen omakseni, sillä Jumala ei voi valehdella, ja Jesuksen kanssa on minulla kaikki Mutta jollen ole tässä järjestyksessä, niin ei Jumala voi minua auttaa, jos teen parannusta kuinka paljon tahansa". Tämä on Laguksen autuudenjärjestyksen huomattavin kohta, tahi oikeammin: ainoa "järjestys", josta hän puhuu. Siihen liittyy mitä likeisimmin hänen oppinsa vanhurskauttamisesta, jota hän kuvaa esim. seuraavin sanoin: "Kun syntien hätyyttämä sielu vain voi malttaa mieltänsä ja kirvelevällä sydämellä huoata Jumalan puoleen, kun se vain rukoillen tarttuu Herran näkymättömiin jalkoihin, niin Herra sanoo enkeleille, niinkuin Elisa Gehasille Sunemin vaimosta: 'antakaa hänen olla, sillä hänen sielunsa on murheellinen', — jollei hänellä ole mitään hyvää eikä hän ilolla voikaan tulla minun tyköni, kuitenkin, koska hän on masentunut ja lakkaamatta tuskissaan kyyneleillä huutaa minua avuksensa, niin tahdon armahtaa häntä". Tässä, niinkuin muissa vanhurskauttamista koskevissa kirjoituksissaan, jättää Lagus sanomatta, missä määrässä vanhurskautettu itse pääsee vakuutetuksi syntien anteeksisaamisesta. Hän on tässäkin kohden Ruotsalaisen opin kannalla. Mutta tästä ei suinkaan saa päättää, että hän piti tuota vakuutusta vähäarvoisena asiana, johon ei tarvitsisikaan pyrkiä. Päinvastoin teroitti hän, samoinkuin heränneet papit yleensä, sitä totuutta, että jokainen elävä kristitty kilvoitellen etsii varmuutta armontilastaan, sanoen sitä ihmistä suruttomaksi, joka ilman tulee toimeen. Tämä oli Ruotsalaisenkin oppi. Ei Laguskaan tahdo tietää joutilaista kristityistä, vaan kilvoittelevista, ei valmiista parannuksen tekijöistä, vaan "alimmalla portaalla" olevista. Puhuessaan katumuksesta, parannuksesta, vanhurskauttamisesta, hän lausuu: "Tässä ei kukaan tule valmiiksi, vaan jokaisen täytyy pitkittää samaa harjoitusta loppuun asti". Koska tämä opinkohta on herännäisyydelle mitä ominaisimpia, kerrottakoon tässä muutamia muitakin sitä koskevia Laguksen lauseita: "Täytyykö minun sitten aina syntiä tehdä ja aina uudelleen armoa kerjätä ja siitä jälleen eksyä pois? Semmoiset kysymykset johtuvat epäuskosta ja järjen vehkeistä. Kyllä olisi ihana asia, jollei asiamme niin usein joutuisi hukkaan, emmekä siten antaisi perkeleelle tilaisuutta karata päällemme, mutta kun nyt kerran meidän sitä tarkoittamattammekaan niin käy, niin ei löydy muuta keinoa saada asiamme uudestaan harjoitukseen, kuin saman läksyn uudestaan oppiminen. Jokapäiväisestä palajamisesta Kristuksen tykö eivät useimmat heränneet tahdo paljon ensinkään tietää. Vanhurskauttamisen jälkeen ryhtyvät he harjoittamaan pyhitystä pääasiana ja nukkuvat siten. Sentähden Herra sanookin, että ne ovat harvat, jotka vaeltavat kapealla tiellä. En tahdo katsella pyhitystäni, sillä tuo olisi säädytöntä, vaan ainoastaan ikävöidä, että Herra ottaisi minut parannuksen tielle." [Otteet lainattu rouva Veisellin (Pyhäjärveltä) omistamista Laguksen kirjeitten kopioista v. 1852-54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] Näissä, samoinkuin muissa tätä asiaa koskevissa Laguksen sanoissa, on perusajatuksena, että parannus on alotettava aivan uudestaan joka päivä. Tälle tielle pääsemistä hän alituisesti rukoili ja sitä rukoilemaan hän kehoitti muita. Semmoinen oli hänen oppinsa parannuksesta. Mutta parannuksella ei hän tarkoittanut niinkään paljon armon etsimistä kuin "Jumalan karitsaa katsomista", tuon tuostakin teroittaen, että yksin hänessä on apu tarjona siinäkin merkityksessä, että "ikävöiminenkin" saadaan yksin häneltä. "Kahta herraa palvelevat ne", hän lausuu, "jotka kuluttavat aikaansa puutteittensa katsomiseen, sitä kun tulisi käyttää yksinomaan Kristusta katsomiseen." [Otteet lainatut rouva Veisellin omistamasta Laguksen kirjeitten kopiosta v. 1852 — 54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] "Älkää tyytykö parannukseenne, vaan lähettäkää ikävöivä toivonne elämän Herran tykö, rukoillen että hän joka hetki puhdistaisi teidät kaikista synneistänne ja olisi teille viinipuuna ja elämän leipänä, jotta hän saisi ravita teitä ja itse antaa teille nälkää, janoa ja vanhurskautensa" kirjoittaa Lagus muutamille ystävilleen. [Laguksen kirje Leonard ja Selma Levonille 18/3 56.] Tuohon ikävöimiseen hän kehoittaa silloinkin, kun varmuus lapsentilasta saadaan; siihen vaatii hänen käsityksensä mukaan ainoastaan kasvava tietoisuus syyllisyydestä Jumalan edessä. Mutta tuonkin tietoisuuden kasvamisesta puhuu hän vain sivumennen, sillä kaikki puhe kasvamisesta on hänestä vaarallista ja harhaan johtavaa. "Yksinkertainen usko asettuu kaikkina hetkinä alimmalle portaalle, löytäen itsensä kapealta tieltä eksyneenä. Jos elämän Herra ilmoittaa itsensä armahtajana, ja lapseutta pääsemme kokemaan, niin ei usko tuohon jää eikä pysy hiljaa alallaan, vaan pitkittää etsimistään ja ikävöitsee armoihin ottamista." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] "Oikein ja hyvä on, että, harrastaen uskon yksinkertaisuutta, tietoisena kadotetusta tilastasi, annat henkesi ikävöimisen kilvoitellen pyrkiä Jumalan Pojan, Kristuksen, tykö, pyytäen häneltä tahtoa, halua, elämää, kaikki. Tätä tehdessäsi, älä koeta elää vain tuntuvasta armosta äläkä kärsimättömänä halaja armonauringon nousua keskiyön aikana, vaan odota hiljaa kointähteä, kunnes päivä valkenee, turvautuen profeetalliseen sanaan." [Laguksen kirje L. Levonille 2/6 56.] Näin jyrkän johdonmukaisesti teroittaa Lagus "alimmalla portaalla" pysymistä, sanoen että me kuitenkin "aina Jumalan edessä olemme tuolla asteella". [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] Yhtä ankarasti kuin Ruotsalainen taistellen itsevanhurskautta vastaan, johtaa hän pääasiallisesti siitä ihmisten tyytymättömyyden ristin tiehen, lausuen: "Kaikki itsevanhurskas valitus lakkaa, kun asetumme alimmalle portaalle." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]
Laguksen uskon-käsite on, niinkuin jo sanotustakin näkyy, mitä johdonmukaisimmassa sopusoinnussa tämän katsantotavan kanssa. Omistavasta, voittoisasta uskosta hän tuskin milloinkaan puhuu, vaan kääntää siitä katseensa uskon alottajaan ja päättäjään, Kristukseen. "Minä tiedän, keneen minä uskon", nämä sanat ilmaisevat sen varmuuden, johon hän tyytyy. Varsin kuvaava on tässä suhteessa seuraava Hepr. 11: 1 liittyvä, määritelmän muotoon pukeutunut lause: "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy. Käytännössä ja todellisuudessa on usko autuuttaan harrastavan sielun Kristusta ikävöiminen." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]