Suuren herätyksen Suomussalmella sai 1840-luvun loppupuolella syntymään ennen (III, 51) mainittu Kaarle Adolf Lilius, jonka muisto vieläkin rakkaana elää sikäläisessä kansassa. Hän oli syntynyt 1811, tuli ylioppilaaksi 1832 ja vihittiin papiksi 1834. Toimittuaan ensiksi sekä isänsä sijaisena että kappalaisena Kortesjärvellä, haki ja sai hän kappalaisenviran Suomussalmella v. 1847. Erämaan hiljaisuus ja kansan yksinkertainen vakavuus näkyvät sopineen hänen luonteelleen. Alusta alkaen pääsi hän kansaa likelle ja osasi puhua niin, että sanansa kävivät kohti. Lilius oli nöyrä ja kärsivällinen mies; orjailematta uskalsi miltei kuka hyvänsä hänelle huolensa ilmaista. Usein turvautui hän leikilliseenkin puheeseen, siten paremmin vapauttaakseen kiusauksen alaisia epäuskon ansasta. "Ei hän koskaan väsy eikä kyllästy; ei kai hänessä vanhaa aatamia enää olekaan", oli heränneitten tapana sanoa. Seurakuntansa ulkopuolellakin sai Lilius ystäviä. Niinpä kävi hänen luonaan verraten usein V. L. Helander, vaikka Kajaanin ja Suomussalmen välillä siihen aikaan ei ollut maantietäkään. Samoin kävi Jansonkin usein häntä tapaamassa. Heränneet eivät laskeneet matkan vaivoja, sisällinen tarve veti heitä toistensa luo. Paitsi suurten joukkojen sanan viljelyä varten etäämmällä asuvien ystävien luona tekemistä matkoista tiedetään, että moni aivan yksin saattoi erämaitten läpi lähteä puhuttelemaan ystävää, jonka hengelliseen kokemukseen ja valistukseen hän edellä muiden luotti. Paitsi Paavon luona Nilsiässä kävivät Kainuunmaan heränneet sekä joukottain että yksinään Trastilta, Jansonilta ja Pettersonilta neuvoa kysymässä. Moni huokaus on näillä matkoilla sydänmaan hiljaisuudessa noussut Herran puoleen, moni sana, perille päästyä, puhuttu, jonka vaikutus ulottui ijankaikkisuuteen. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Paimenmuisto; V. L. Helanderin ja F. F. Lönnrotin kertomukset.]

IV.

Herännäisyyden oppi.

Vaikka Suomen herännäisyys mitä likeisimmin kuuluu pietismin nimellä tunnettuun uskonnolliseen suuntaan, kantaa se kuitenkin siksi selvästi yksilöllistäkin leimaa, että sen opin määrääminen yksinomaan Spenerin ja Francken käsitystavan mukaan johtaisi harhaan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon, että Suomen herännäisyyden oppi XIX:llä vuosisadalla ei suinkaan ole sama liikkeen eri suunnissa sekä että se monesti esiintyy dogmaattisesti epämääräisenä ja varsinkin talonpoikaisten johtomiesten kirjoituksissa ylimalkaan epäselvänä, on sen järjestelmällinen esittäminen hyvin vaikea. On pakko ryhmittää esitys niiden henkilöiden eri käsitystavan mukaan, jotka edellä muiden ovat vaikuttaneet herännäisyyden opin muodostumiseen, vaikka oppijärjestelmän dogmaattinen eheys täten tuleekin häirityksi. Mutta tämmöistä menettelytapaa puolustaa toiselta puolen se seikka, ettei Suomen herännäisyys milloinkaan ole tahtonut luoda lutherilaisen kirkon opista eroavaa dogmatiikkaa, jos kohta ei kieltää voi, että sille ominainen, opillisissakin eroavaisuuksissa ilmenevä uskonnollinen katsantotapa on syntynyt ja kehittynyt sen keskuudessa. Tämä etu puolellamme ryhdymme ensin tarkastamaan sen miehen oppia, joka enemmän kuin yhdestä syystä on pidettävä herännäisyyden ensimmäisenä edustajana.

Paavo Ruotsalaisen opin ensimmäisenä edellytyksenä on ehdoton luottamus siihen, että raamattu on Jumalan sanaa. Tähän nähden on hän puhdasoppisuuden ajan kannalla, jos kohta hänen kaavamaisuudesta vapaa katsantotapansa estää häntä teroittamasta käsitystä raamatussa vallitsevasta verbaali-inspiratsioonista. Niin monipuolisesti kuin suinkin tahtoi Ruotsalainen viljellä kirjojen kirjaa, [Paavon raamattu on joka paikasta kulunut; esim. Joh. Ilmestyskirjaa näkyy hän paljon lukeneen.] jos kohta Paavalin epistolat ja profeettain kirjoitukset olivat hänelle rakkaimmat. [Kert. B. K. Sarlin, K. A. Malmberg y.m.] Mutta yhtä ahkerasti, ajoittain ahkeramminkin viljeli hän muutamia hartauskirjoja, ehdottomasti luottaen niidenkin neuvoihin. Näistä on ensimmäisenä mainittava Tuomas Vilcocksin "Hunajanpisarat" ja tämän hänen lempikirjansa kera Freseniuksen rippikirja sekä Vegeliuksen ja Björkqvistin postillat. Varsinkin ensinmainittu näistä kirjoista on tuntuvasti vaikuttanut Ruotsalaisen katsantotapaan, etenkin niihin opinkohtiin, joihin hän kiinnitti päähuomionsa. Jos kohta tästä ei vielä seuraa, että Ruotsalainen noihin lempikirjoihin turvautumalla opillisesti olisi vähentänyt yksin raamatulle omistettavaa ehdotonta auktoriteettia, jää kuitenkin se pääasiaksi hänen opinjärjestelmässään, jota Vilcocks ja muut lempikirjailijat etupäässä teroittavat. Ja tästä taasen seuraa, että jotkut muut yhtä tärkeät raamatun totuudet ainakin osaksi joutuvat varjoon.

Jota yksipuolisemmin kuollut puhdasoppisuus rajoitti huomionsa kirkon määräämien muotojen ulkonaiseen noudattamiseen ja jota yleisemmin uskonnollinen tietoisuus tyytyi suun tunnustukseen ja tunnustuskirjojen kaavan mukaiseen oppiin, sitä jyrkemmin teroitti herännäisyys sitä totuutta, että kristinusko ennen kaikkea on uusi elämä Jesuksessa Kristuksessa. Tuon totuuden tajuaminen se oli, joka, miten vento vieras tämä tajunta alkuansa olikin kaikille dogmaattisille määrittelyille ja oppia koskeville väittelyille, asettui oppositiooniin kirkossa vallitsevaa katsantotapaa vastaan. Oppia oppina ei herännäisyys moittinut, mutta ne henkilöt, jotka liikkeeseen liittyivät, huomasivat kauhistuksella, että heidän tunnustuksensa ja uskonsa — koko heidän jumalanpelkonsa ja jumalanpalveluksensa oli ollut valetta ja kaikki heidän luultu turvansa puhtaan opin suojissa unennäköä vain. Huomio kääntyi uskonnollisen elämän tunnustuskirjoissa, suun tunnustuksessa, julkisessa jumalanpalveluksessa y.m. ulkonaisesti tajuttavista ilmiöistä muilta salattuun sisälliseen elämään eli käyttääksemme heränneitten omaa lausetapaa: aivousko antoi sijaa sydämen uskolle. Selvää on, että Paavo Ruotsalainen, joka omasta kokemuksesta tiesi, miten perinpohjainen täten tapahtunut muutos oli, kiinnitti siihen mitä suurinta huomiota, ja että se Jumalan armontyö, herätys, joka tuon muutoksen oli vaikuttanut, sai perustavan sijan siinä armonjärjestyksessä, jonka tulkiksi hän rupesi. Ja jota paremmin hän, herättyään suruttomuuden ja synnin unesta, sanan valossa oli päässyt tuntemaan luontonsa turmeluksen ja Jumalan vanhurskauden, sitä syvemmin perehtyi hän katumuksen ja synninsurun salaisuuteen ja niiden merkitykseen kristityn elämän synnylle ja kehitykselle. Se totuus, että Herra riisuu ennenkuin hän pukee, haavoittaa ennenkuin hän lääkitsee, esiintyy hyvin selvänä Ruotsalaisen opissa. Vaatimus ehdottomaan alistumiseen totuuden sanan alle, silloinkin kun tämä sana ankarimmin synnistä tuomitsee, on tämän opin tärkeimpiä piirteitä. "Eikö tämä ole ahdas portti", kysyy Ruotsalainen: "kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä kaikkein omantunnon nuhteitten alla, seisoa alallansa Herran edessä, kunnes hän sisällisesti saapi tuntea, että hänellä on turvattu armo". Joka ei tämän ahtaan portin läpi käy, joka on "kohta elämän tien alkupäässä", teroittaa Ruotsalainen, vaan omin lupinsa ja vastoin omantuntonsa todistusta sovittaa itseensä jumalan sanan armonlupaukset, hän ei armoa todellisuudessa osakseen saa. [Paavo Ruotsalainen, "Muuan sana heränneille talonpojan säädystä.">[ Minkälaista tuo "ahtaasta portista sisälle tuleminen" Paavo Ruotsalaisen opin mukaan on ja mihin se johtaa, siihen saamme selitystä heränneitten kirjevaihdosta ja miltei kaikista heidän uskontoa koskevista kirjoituksistaan. Kauniimmin ja syvällisemmin kuin ehkä kukaan muu on J. I. Bergh kirjasessaan "Kenessä on Pyhä henki?" puhuessaan Jesuksen kuolemasta ristillä, seuraavin sanoin ilmaissut tämän opin ytimen: "Eikö löydy koko maailmassa ainoatakaan, joka tahtoo riippua Jesuksessa ja tunnustaa häntä tuona äärettömän tärkeänä hetkenä, jona hän vuodattaa verensä maailman sovinnoksi? Kiitos Jumalan, että toki yksi on löydetty! Häntä tulee ihmiskunnan pitää edustajanaan, asettaen hänet ja hänen tunnustuksensa esikuvaksi, jonka kaltaiseksi tulee pyrkiä. Tuo ainoa on toinen Jesuksen kanssa ristiinnaulituista pahantekijöistä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa, mutta hän ei tunne ainoastaan kovia ruumiillisia tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on menettänyt oikeutensa saada elää, ja tuntien sekä tunnustaen syntinsä, antautuu hän nöyrästi siihen rikoksentekijän kuolemaan, minkä tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', sanoo hän onnettomuuskumppanilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, millä hän katselee itseään synteineen, velkoineen, se se on, joka avaa hänen silmänsä näkemään ristiinnaulitun Jesuksen kirkkauden, ja tämä katse antaa hänelle Jesuksesta tiedon, joka on salattu kaikilta muilta. Hän puhuttelee ristiinnaulittua ja kirouksen alaista herraksi hetkenä, jolloin Jesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, tunnustautuen hänen ijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi ymmärtää, miten tunnustuksemme Jesukseen herrana täytyy syntyä, jos se on oleva luja ja pysyväinen. Samankaltaisella totuutta rakastavalla ja vilpittömällä katseella tulee meidän katsella syntiämme, ei ylimääräisesti vain, vaan varmasti, kuni tuo pahantekijä, mutta sitävastoin tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, oikeuden mukaisena ja kohtuullisena rangaistuksena vastaanottaa kaiken sen pahan, mikä osaksemme tulee ja jonka alaisina kärsimme." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Helige Ande? s. 17.]

Mutta ahtaasta portista sisälle tulemaan Ruotsalaisen oppi ei vaadi ainoastaan niitä, jotka, heränneinä synnin unesta, vasta lähtevät elämän tietä vaeltamaan, vaan kaikkia, jotka tällä tiellä kulkevat. Kristuksen armon omistaminen, jota paitsi ei kukaan voi astua askeltakaan Herran tiellä, edellyttää tämän opin mukaan uudelleen ja uudelleen tuota samaa ahtaan portin läpi kulkemista kuin alussa, sillä eroituksella vain, että pääsy armonistuimen tykö käypi sitä varmemmaksi, jota useammin, ahtaan portin läpi kilvoiteltua, sinne on päästy. Tämäkin näkökohta löytyy J. I. Berghin vasta mainitsemassamme kirjasessa, siinä kun muun ohessa tapaamme seuraavat sanat: "Niin usein kuin itsessäsi huomaat jotakin eksyvää ja harhaan johtavaa, voit, jos tahdot, aina uudelleen antaa tuon ajaa itsesi samalla tiellä, kuin ensi kerran, Jesuksen luo; mutta siten olet joka kerta suhteessasi häneen saavuttava sen kohdan, missä aina uudelleen, mutta aina yhä selvemmin saat nähdä ristiinnaulitun kunnian". [Hos hvem finnes d. Hel. Ande? s. 18-19.]

Ahtaan portin läpi käyminen merkitsee Ruotsalaisen opinohjelmassa Kristuksen tykö tulemista armoa armosta saamaan. Joka väittää tämän opin johtavan siihen erehdykseen, että heräämistä, katumista, synnin surua, Herraa odottamista ruvetaan pitämään hyvinä, Jumalan armoa ansaitsevina töinä, hän käsittää asian aivan väärin. Päinvastoin on Ruotsalaisen vanhurskauttamisoppi kirkkaan puhdas. Sattuvasti on joku lausunut: "Paavo Ruotsalaisen koko elämä oli vastalausetta itsevanhurskautta vastaan." Ei pelännyt hän mitään syntiä niin, kuin tätä. Olemme ennen huomauttaneet, miten hän monesti pani kerrassaan alttiiksi kaiken arvonsa ihmisten silmissä, jotta häntä ei tekopyhäksi luultaisi eikä tekopyhyyden julistajana otettaisi vastaan. Silti juuri kehoitti hän kaikkia ihmisiä, julki jumalattomia, katumukseensa, synninsuruunsa, pyhitykseensä mieltyneitä, niinkuin vilpittömiäkin heränneitä, asettumaan Jumalan kasvojen eteen, että sanan kaksiteräinen miekka saisi "tunkea läpi" ja sydämestä eroittaa pois kaikki, mikä ei ollut Jumalasta. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että, käyttääksemme Vilcocksin sanoja, "ei mikään maailmassa ole niin työlästä, kuin yksin Kristuksen vanhurskaudeksi vastaan ottaminen, s.o. hänen Kristukseksi tunteminen ja omistaminen." Juuri itsevanhurskaus, jonka muodot ovat lukemattomat, on tässä esteenä. Mikä asettaa kurjuutensa ja katumuksensa, mikä pyhityksensä ja uskonsa Vapahtajan rinnalle vanhurskauttamisen toivon perustukseksi eikä ole altis tulla riisutuksi niin alastomaksi, että yksin Kristus turvaksi jäisi. Tuohon tapaan on Ruotsalainen ajatellut ja opettanut. Tarkoin on tässä huomattava, ettei hän milloinkaan ole kehoittamalla kehoittanut katumukseen ja synninsuruun eikä näistä kristityn kasvatuksen välikappaleista ylimalkaan paljon puhunutkaan.

Mutta sitä useammin on hän teroittanut Jumalan eteen pysähtymistä, jotta hän saisi sydämessä vaikuttaa, mitä ei kukaan ihminen vaikuttaa voi, siis myöskin katumusta ja synnin surua, joita paitsi ei kukaan vielä — siitä oli Paavo elävästi vakuutettu — ollut armon ovea kolkuttanut. Mutta juuri sentähden, että Ruotsalainen piti noita Pyhän hengen armonvaikutuksia Jumalan eikä ihmisten työnä, kielsi hän mitä jyrkimmin niiden katkaisemisen. Yksin Herralla olisi oikeus määrätä, kuinka kauan ja miten katkerasti kulloinkin syntisen tulisi tuntea katumuksen hellettä ja armon ikävää, ennenkuin hän, Kristuksen sovintokuolemaan turvaten, saisi kokea vanhurskauttamisen armoa. "Kärsi ja ole luja, älä liehu pimeyden aikana, pahana päivänä: odota Herraa! Hänen apunsa hetki tulee ajallansa. Lymytä itsesi vähäseksi silmänräpäykseksi, siksi kun viha ohitse menee" [Akiander VI, 81.] (Jes. 26: 20). Tämän neuvon on hän kovissa hengellisissä taisteluissa oleville antanut. Mutta niille, jotka alkoivat tyytyä tuohon pimeyteen, pitäen sitä tosi uskon pysyväisenä tuntomerkkinä, lausui Ruotsalainen empimättä sen tuomion, että he olivat sortuneet suruttomuuteen. Elävän uskon rinnalla kasvaa Paavon käsityksen mukaan kasvamistaan synnin tunto. Huomattavat ovat tässä suhteessa hänen sanansa: "Näiden (omatekoisen pyhityksen) välikappalten kautta kadotetaan ihmisissä oikea synnin tunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan." Ellei Herra saa tätäkin työtä jatkaa, ei tulla "syntisistä suurimmaksi" eikä päästä Herran armoa yhä suuremmassa määrässä nauttimaan, vaan päinvastoin johtaa tuo auttamattomasti penseyteen ja hengelliseen kuolemaan. Mutta epätoivoon ei elämän tien kulkija silti jää. Pyhän hengen synnyttämä ja hoitama usko — niin Paavo opetti — elää pimeässäkin siitä toivosta, että se on Vapahtajan löytävä, eikä lakkaa kilvoittelemasta, ennenkuin se on saanut kokea, kuinka suloinen hän on. Tämä kokeminen taas saattaa Ruotsalaisen opin mukaan olla joko pitempiaikaista tahi ainoastaan "vilaus", jolloin Herra ahdistetulle sielulle lausuu: "Mikä on hätänä?" [Muuan sana heränneille talonpojan säädystä.]

Vaikka Paavo aina neuvoi kiusauksissa ja pimeässä taistelevia riippumaan Jumalan sanan horjumattomissa lupauksissa, "kunnes päivä jälleen valkenisi ja kointähti koittaisi sydämessä", ei hän tuota tilaa tunnusta armon tilaksi tämän sanan täydessä merkityksessä. Joka, saamatta kokea "tuttavaa armoa", "Pyhän hengen sisällistä todistusta", yksin sanan lupauksiin ja vakuutuksiin turvaten omistaa itselleen Jumalan armon ja uskoo olevansa Jumalan lapsi, hänen uskonsa on Ruotsalaisen opin mukaan luulouskoa, ei muuta. [Kert. N. G. Arppe, K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] On väitetty, että tämä oppi johtaa luottamaan tunteisiin, jonka vuoksi Paavo Ruotsalaisen edustamaa herännäisyyttä onkin nimitetty katumus- tahi tunne-pietismiksi. Kun otamme huomioon, miten usein heränneet käyttivät ja yhä edelleen käyttävät sanoja "tuntuva" eli "tuttava-armo", ei sovi kummastella, että moni arvostelija on tähän johtopäätökseen tullut. Lisää tuetta tuolle käsitykselle on moni saanut siitä erehdyksestä, että heränneitten monessa osassa maata käyttämää sanaa "tunto" on ruotsiksi käännetty sanalla, joka merkitsee samaa kuin suomalainen sana tunne (känsla), vaikka he sillä tarkoittavat omaatuntoa. Myönnämme, että kysymyksessä oleva kohta on heikoin Paavo Ruotsalaisen opissa, mutta jos muistamme, missä merkityksessä hän käytti sanaa tunto, poistuu ainakin osaksi se yksipuolisuus, josta tätä oppia on syytetty. Silloin näet ei jää armon omistaminen tunteitten varaan, vaan omatunto ratkaisee, onko mieli todella sellainen, kuin Jumalan sana edellyttää niillä olevan, joille se Kristuksen tähden julistaa vanhurskauttamisen armon, vai eikö. Tästä ei kyllä seuraa, että Ruotsalainen olisi pitänyt Pyhän hengen "sisällistä todistusta" ja omaatuntoa samana asiana, ja siitäkin syystä jää kysymyksessä olevaan opinkohtaan lopullisestikin jotakin hämärää, vieläpä harhaan johtavaakin varsinkin sille, joka etsii tarkkoja, dogmaattisesti määrättyjä käsitteitä ja vaatii näiden johdonmukaista selvittämistä tuolta oppimattomalta talonpojalta. Tuo vaatimus on sitä kohtuuttomampi, kun Ruotsalainen ei edes itse ole kirjoittanut niitä harvoja kirjoituksia ja kirjeitä, joihin hänen oppiaan arvosteltaessa vedotaan. Mutta pääasia on selvä. Ihmeen syvästi ja monipuolisesti käsitti Ruotsalainen ihmissydämen pohjattoman turmeluksen ja Jumalan äärettömän armon. Näitten totuuksien esittäminen oli hänen julkisten ja yksityisten puheittensa punaisena lankana. Tunnettu on, miten hellästi hän on lohduttanut murheellisia ja vilpittömiä ihmisiä Kristuksen "avaralla armolla". Heihin nähden on hän asettunut samalle kannalle kuin Jonas Lagus tunnetuissa sanoissaan: "Kuinka paljon vaatii Jumala ihmiseltä, ennenkuin hän rupeaa häntä armahtamaan? Niin paljon kuin hän Aatamilta vaati, tämän paetessa häntä paratiisissa". Mutta juuri sentähden, että Jumalan armo Ruotsalaisesta oli niin sanomattoman suuri ja ylistettävä, piti hän sen väärinkäyttämistä niin vaarallisena. Sentähden ei sitä myöskään millään ehdolla saisi sovittaa murtumattomaan mieleen ja katumattomaan, omaan vanhurskauteen tyytyvään tilaan. Kernaammin mitkä kärsimykset tahansa, mikä epäilyksen kuilu hyvänsä, kuin "aivouskon" valheellinen rauha.