Siis neljä postillaa, joiden sivumäärä yhteenlaskettuna teki yli 5,000 sivua, neljän vuoden kuluessa! Painosten suuruutta ei tarkkaan voitane arvioida, mutta päättäen Suupohjan heränneitten pappien kirjeenvaihdosta näiltä ajoilta, saattaa erehtymättä väittää, etteivät ne olleet pieniä. Ja kun tämän lisäksi muistamme, että Björkqvistin, Vegeliuksen ja Nohrborgin postilloja luettiin yksinomaan heränneissä piireissä, täytyy todella ihmetellä sitä lukuhalua, jonka herännäisyys oli kansassa herättänyt. Tuskin koskaan muulloin, ei aikaisemmin eikä myöhemmin, olisi kannattanut koettaakaan yhtaikaa toimittaa kirjamarkkinoille neljää näin suurta postillaa. Kuinka tuo silloin onnistui, se on 1840-luvun herännäisyyden salaisuus.

Eikä siinä kyllin, että postillat näin tavattoman suuressa määrässä saivat lukijoita. Paljon muuta samaan aikaan heränneitten pappien toimesta ilmestynyttä hartauskirjallisuutta levisi, niinkuin tiedämme, yhtä helposti heränneessä kansassa. Varsinkin muutamien pienempien lempikirjojen menekki oli hämmästyttävän suuri. Kun esim. Vilcocksin "Hunajan pisarat", jota kirjaa sitä ennen oli suomeksi ilmestynyt seitsemän eri painosta, v. 1849 painettiin uudestaan (Oulussa), loppui painos jo parin vuoden perästä, vaikka sitä sitäennen, niinkuin Malmberg v. 1848 J. I. Berghille kirjoittamassaan kirjeessä lausuu, "aikaisemmin oli myyty tavattomat määrät". Viimemainitun toimesta ja hänen kustannuksellaan ilmestyi tämä Paavo Ruotsalaisen lempikirja uudelleen Kuopiossa v. 1852. Eikä sekään riittänyt. Kolme vuotta myöhemmin painettiin viimemainitussa kaupungissa vieläkin yksi painos. Esimerkin vuoksi mainittakoon niinikään, että yksin Malmberg tilasi J.I. Berghin v. 1847 kääntämää O. J. Hoofin saarnaa "Kymmenestä neitseestä" 800 kappaletta ja 300 kappaletta Arndtin "Totisen kristillisyyden" kolmatta osaa. Berghille lähetti hän seuraavana vuonna 300 kpl. Björkqvistin postillaa, jota määrää hän piti kohtuullisena Kuopion seudun heränneille. — Muista heränneissä piireissä yleisemmin luetuista kirjoista ansaitsee mainitsemista etenkin Lutherin "Isä meidän selitys", jonka N. K. Malmberg v. 1841 toimitti entistä parempaan kieliasuun. Tämä käännös painettiin uudestaan Oulussa, missä edellinenkin oli ilmestynyt, v. 1854. — Huomattava on myöskin, että heränneetkin ostivat niitä Lutherin muiden kirjojen suomennoksia, joita evankelisen suunnan miehet samaan aikaan toimittivat kirjamarkkinoille.

Heränneitten käyttämään hartauskirjallisuuteen sopii tavallaan lukea myöskin kirkkomme Tunnustuskirjat, jotka, niinkuin ennen on mainittu, Jos. Grönberg alkukielestä käänsi suomeksi. Käännökseen liitettiin, niinkuin niinikään ennen on mainittu, J. I. Berghin kirjoittama "Lyhykäinen johdatus tunnustuskirjoihin" sekä "Upsalan kokouksen päätös". Teos ilmestyi Vaasassa P. F. M. Lundbergin kirjapainossa. Kustantajana oli Jos. Grönberg. Emme tässä yhteydessä olisi puhuneet "Tunnustuskirjoista", ellei herännäisyyden oppiriitoihin eksynyt henki olisi saanut aikaan, että niistä siellä täällä ruvettiin etsimään tyydytystä sielun puhtaasti uskonnollisillekin tarpeille. Niinpä esim. Wilhelm Niskanen hyvin ahkerasti luki näitä kirjoja. Samoin jotkut muutkin liikkeen johtomiehistä. Suurten joukkojen kirjaksi teos tietysti ei päässyt.

Yhtä rikas kuin tämän ajan suomenkielinen hartauskirjallisuus on käännöksistä, yhtä köyhä on se alkuperäisistä teoksista. Renqvistiä lukuunottamatta, eivät heränneet papit kysymyksessä olevalla aikakaudella mitään omaa julkaisseet, jota sopisi lukea hartauskirjallisuuteen kuuluvaksi. Tämä on puute, jota emme saa jättää mainitsematta. Kynämiehiä, vieläpä eteviäkin, heränneitten joukossa kyllä löytyi, mutta he käyttivät kykyään riitakirjoitusten kirjoittamiseen.

Raamattua, varsinkin Uutta Testamenttia levitettiin kaikissa heränneissä piireissä. Että kirjojen kirja on ainoa ehdottomasti oikea autuudenohje, sen kaikki tiesivät ja tunnustivat. Mutta myöntää täytyy, ettei se käytännössä aina päässyt yksin semmoisena esiintymään. Sitä ei viljelty niin ahkerasti, kuin muita hartauskirjoja. Niinpä sitä ei missään seurakirjana käytetty; tämän oikeuden olivat postillat ja jotkut muut hartauskirjat itselleen anastaneet. Samoin oli kotihartaudenkin, vieläpä sanan yksinäisyydessäkin viljelemisen laita. Useimmin nähtiin moni herännyt pappikin postillansa, kuin raamatun ääressä. Kansassa oli tämä tietysti paljon yleisempää. Kun tämän lisäksi muistamme, että toisilla paikkakunnilla yksi, toisilla toinen postilla tahi muu hartauskirja oli eniten käytännössä, syntyi helposti yksipuolisuutta uskonnollisessa katsantotavassa. Emme luule erehtyvämme väittäessämme, että herännäisyydessä ilmenevät hajoittavat riidat ainakin jossain määrin johtuivat juuri tästä. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että juuri hartauskirjat ovat tuottaneet tälle liikkeelle niin paljon siunausta, että niiden merkitystä sen synnyttämisessä ja kehittämisessä tuskin voitaneen liika suureksi sanoa. [K. Hallio, Katsaus hengelliseen kirjallisuuteemme; Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus 1544 — 1877; Renqvistin kirje Monellille 29/6 1848; Jonas Laguksen kirje N. K. Malmbergille 12/10 1849; A. Kihlmanin kirje R. Helanderille 2/11 1846; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille 14/3 1848, 21/11 1849, 11/2 1850; K. V. E. Ranckenin, Kustaa Malon, J. Vallenbergin, Paavo Niskasen, J. Hirvelän, A. O. Törnuddin y.m. vanhojen heränneitten kertomukset; A. V. Ingmanin kirjekonsepti J. Ternströmille.] Merkille on myöskin pantava, etteivät heränneet papit niin yksipuolisesti arvostelleet-kansan tarvetta hengelliseen kirjallisuuteen nähden ja tätä kirjallisuutta semmoisenaan, että olisivat pitäneet mitään hartauskirjaa riittävänä yksin ohjaamaan ketään autuuden tielle ja sillä tiellä johtamaan. Suruttomalle annettiin hänen tilaansa sopiva kirja, vasta heränneelle toinen, hengellisesti kokeneempia neuvottiin syvempiä uskonelämän salaisuuksia käsitteleviä kirjoja itselleen hankkimaan. Asiaa valaiseva on seuraava ote A. V. Ingmanin J. Ternströmille v. 1849 kirjoittamasta kirjeestä:

"Jolleivät heränneet heti huomaa lukea oppi-isäsi Schartaun hyvin arvokkaita kirjoja, vaan ensi hädässään turvautuvat esim. täällä vanhastaan tavallisiin 'Huutavan ääneen', 'Autuuden järjestykseen', 'Sanaan syntisille', 'Siionin virsiin' y.m., niin syytät heitä huolimattoman hengellisen opin sekoittamisesta Jumalan puhtaaseen ja väärentämättömään sanaan y.m. Vieläpä näyt teräväpäisen Schartaun esimerkkiä noudattaen arvelevan, etteivät mainitut kirjat voi tyydyttää muita kuin lahkolaismielisiä sieluja. Myönnän kyllä, etteivät nämä kirjat ajanpitkään voi ylläpitää hengellistä elämää, mutta sen tiedän kokemuksesta myöskin, että ne ovat kantaneet siunauksesta rikkaita hedelmiä synnin unesta herättämiseksi. Tuolla sinun halveksimallasi roskalla on Kristus meidänkin maassamme avannut monen tuhannen silmät, varsinkin 'Huutavan äänellä', 'Sanalla syntisille' ja 'Autuuden järjestyksellä'. Raamattu, Luther, Björkqvist, Vegelius, Freseniuksen rippikirja sisältävät liika voimallista ravintoa vastaheränneille: he tarvitsevat vielä maitoa. Mutta anna heidän Jumalan oman johdatuksen alaisina päästä syvempään hengellisen ravinnon tarpeeseen, niin he jättävät lapsenruuan, ja raamattu, Luther, Björkqvist, Fresenius y.m. tulevat heidän ainoiksi opettajikseen. Niin ainakin on aivan asianhaarojen pakosta täällä Suomessa käynyt. 'Siionin virsiä', tahi oikeammin muutamia siinä löytyviä virsiä veisasi alussa vastaherännyt kansa syvällä lämmöllä, heidän vielä hekumoidessaan tuntuvamman armon helmassa s.o. tuntuvammassa synninsurussa ja tuntuvammissa evankeliumin virvoituksissa, jota Jumala alussa antaa kaikille heränneille sieluille, mutta nyttemmin on syvästi hengellinen vanha virsikirjamme ainakin vanhempien heränneitten rakkain lukukirja".

X.

Herännäisyyttä koskena arvosteluja ja riitakirjoituksia 1840-luvun loppupuolella ja 1850-luvun alussa.

"Väärän opin kauhistus" ei ollut Renqvistin viimeinen riitakirja. Ennen mainitsemamme (III, 10-11) K. I. Nordlundin sitä vastaan kirjoittama vastalause antoi hänelle aihetta jälleen tarttumaan kynään. V. 1848 julkaisi hän "Vastauskirjan sille kirjalle, joka Väärän opin kauhistus-kirjaa vastaan on Turussa painettu v. 1846, jolla nimenä on Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta." Esipuheessa huomautettuaan, "monen oikeankin opin noudattajan mielipiteestä, ettei pitäisi kirjoittaa taistelukirjoja villihenkiä vastaan, jotta ei sielun asia joutuisi taistelunaineeksi", puolustaa hän esiintymistään sillä, että villihenget kuitenkin kirjoittaisivat "sekä entisiä että nykyisiä oikeita jumalisia kirjoja vastaan" ja siten eksyttäisivät ihmisiä pitämään vääriä kirjoja oikeina ja oikeita väärinä, ellei kukaan kirjoittaisi heitä vastaan. Painavin syy Renqvistin esiintymiseen oli seuraava. Nordlund oli varustanut kirjasensa otsakkeella: "Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana." Viimeiset sanat "muutama sana" ovat painetut pienemmillä kirjasimilla, niin että lukija tuskin huomaa ne. Täydellä syyllä huomauttaa Renqvist uudessa kirjassaan, että moni lukija on luullut hänen kirjoittaneen tuon toisenkin riitakirjan ja siten kerrassaan eksyneen itse asiaankin nähden, lisäten: "Kun kirjan tekijällä on ollut mielessä sellainen koiruus, niin hän on ajatellut: nuo jatkosanat (muutama sana) ovat niin pantavat, ettei lukijat niitä huomaisi, vaan luulisivat tämänkin kirjan H. Renqvistin tekemäksi. Mutta sellaisen koiruutensa kautta on hän pudonnut omaan kuoppaansa, sillä ihmiset ovat hänestä joutuneet ajattelemaan: kaikenlaisia ihmisiä ja villihenkiä pitää maailmassa viimeisillä ajoilla oleman kuin sekin mies on, joka on mokoman valhekirjansa kirjoittanut ja ollut niin häpeämätön, että on pannut sen toisen työksi."

Vaikea on otaksua, että Nordlund olisi tarkoittanut tuollaista petosta, mutta jos niinkin oli, ei Renqvistkään kysymyksessä olevassa vastauksessaan esiinny hyvinkään edullisessa valossa. Hänen naiivisen itsetietoista, kiivasta polemiikkiansa kuvaamaan lainaamme tähän toisenkin otteen samasta kirjasta: "Jumalan sanan vääntelemisellä ja muilla valheilla ja kavalilla juonilla on hän (Nordlund) kirjansa täyttänyt ja kehdannut panna sen sen miehen (Renqvistin) työksi, jolla ei sinä ikänä ole ollut yritystäkään sellaisen valhekirjan kirjoittamiseen, sitä vähemmin olisi hän niitä kirjoittanut, jonka yltäkyllin osoittavat ne monet hyvät kirjat, joita H. R. osittain kääntämisellä muista kielistä, osittain suoraan kirjoittamisella on Suomen kieleksi toimittanut. Tämänkin koiruutensa kautta 'Väärän opin kauhistus'-kirjan moittija yllinkyllin osoittaa, minkälainen kristitty hän on, nimittäin ettei hänellä ole ihmistenkään häpyä, sitä vähemmän Jumalan pelkoa. Mutta vaikka hän sellainen on, kerskaa hän kuitenkin kylkiänsä sangen valkeiksi ja puhtaiksi, jonka hän ilmoittaa, kun sanoo mustan kylen olevan kummallakin, sekä sillä mainiolla ukolla (Ruotsalaisella), jota 'Väärän opin kauhistus'-kirjassa moititaan, että itse moittijallakin. Sillä senkautta tulee hän näin kerskaamaan: minä olen kolmas, jolla on hyvin valkea kylki, en ole mustakylkinen, niinkuin he ovat. Kuinka hurskas ja viisas minä olen, sen voitte ymmärtää siitäkin, että minä kirjalleni osasin panna niin sukkelan nimen, että jokainen luulee sen sen miehen kirjoittamaksi, jota vastaan minä kirjani kirjoitin, ja osasin sen sisältäpäinkin niin viisaasti valheella ja väärillä mutkilla täyttää, etteivät viisaatkaan ja oppineet huomaa niitä. Siitä myöskin voisitte havaita, kuinka vahvauskoinen minä olen, jonka vahvan uskon minä olen saanut, kun olen hyljännyt parannuksen opetuksen ja noudattanut vaan evankeliumiin uskomista. Niin tekin saisitte kun lähtisitte minun rekeeni minun opetustani ja esimerkkiäni noudattamaan, tulisitte niin valkeakylkisiksi ja taitaviksi, kuin minä olen, polkemaan kirjoja ja opetuksia, vaikka ne kuinka jumaliset ja raamatun kanssa yhtäpitävät olisivat."