Mutta asiallisiakin muistutuksia sisältää Renqvistin kirja. Nordlund oli lausunut: "'Väärän opin kauhistus'-kirjassa on sekin asia väärin, kun siinä sanotaan hädän vaativan herännyttä ihmistä rukoilemaan ja pahasta pois luopumaan sekä hyvään suostumaan, vaikka raamattu sen asian uskolle omistaa". Tämä antoi Renqvistille aihetta kirjoittaa niistä opinkohdista, joissa evankelinen suunta ja herännäisyys jyrkimmin erosivat toisistaan. Huomauttaen, ettei Davidkaan sano "uskossani", vaan "hädässäni huudan Herraa", sekä näyttäen muillakin raamatun esittämillä esimerkeillä, miten hätä ensin ajaa ihmistä Jumalaa rukoilemaan, puolustaa hän oppiaan muun ohessa seuraavin sanoin: "Kuinka hädälläkin hämmästykseen saattamisellansa ilman uskoakin on erinomainen voima muuttamaan ihmistä toisenmieliseksi, kuin hän ennen hätään joutumistansa oli, sen osoittaa luonnollinenkin hätä, koska sekin, vaikkei sillä ole uskoa voimana, saattaa ihmisen luopumaan siitäkin, jota hän eniten rakastaa, ja sensijaan suostumaan siihen, jota hän ennen hätään joutumistaan enimmin vihasi. Esimerkiksi: vaikka kuinka ahne ja tavaroitaan rakastava ihminen olisi ja joutuisi järveen eli muuhun hätään, niin hän sydämen pohjasta luopuisi rikkaudestaan, vaikka hän sitä hyvin rakasti, ja suostuisi köyhyyteen, jota hän ennen hyvin vihasi. Ja se mieli hänellä on, niinkauan kuin hätää kestää. Mutta koko sitä hänen menoansa ei luettaisi muuksi kuin hädän vaikutukseksi; sillä siitä sanottaisiin: hätänsä vaati ja pakotti häntä sitä tekemään. Ja niin onkin sen asian laita. Sentähden olisi toimeton se, joka puhuisi sitä vastaan. Näin toimeton on sekin teko, joka kieltää hädän vaikutuksen eli hämmästykseen saattamisen hengellisissä asioissa, niinkuin 'Väärän opin kauhistus'-kirjan moittija tekee". Väärin olisi syyttää Renqvistiä siitä, ettei hän tarkkaan eroittaisi luonnollisen ihmisen hätää uskosta, lakia evankeliumista. Ei hän uskoa kiellä, mutta hän teroittaa tarkkaan, ettei luulousko ole uskoa. Kirjassa on monta hyvää paikkaa; vahinko vain että niitä kaikkialla pilaavat tekijän tavaton kiivaus ja katkeruus vastustajaansa kohtaan. Miltei koomillisen vaikutuksen tekee alituinen palajaminen viimemainitun kirjan otsakkeessa ilmenevään "koiruuteen". Paremman vaikutuksen saa sitävastoin kirjan loppusanoista. Ne kuuluvat: "Jollei Jumalan kunnia ja sielujen autuus olisi kysymyksessä — — —, niin en kaiketi olisi ottanut kynää käteeni paperin pilaamiseksi vihamiehiäni vastaan. Mutta kun niin verrattomat asiat ovat kysymyksessä, niin en saanut yhtään rauhaa, ennenkuin kirjoitin tämän heikon kirjoitukseni. Mutta rakas taivaallinen Isä, rakkaan Poikansa Jesuksen tähden, laittakoon niin, että tämäkin heikko työni tulisi vähänkin auttamaan sitä asiaa, jota sillä suuressa heikkoudessani olen vilpittömästi tarkoittanut, nimittäin hänen valtakuntansa levittämistä ja saatanan vallan kukistamista".

Niinkuin olemme nähneet, (III, 5-6) ilmestyi Ruotsissa näinä aikoina "Nordisk Kyrkotidning" ja "Pietisten" nimiset uskonnolliset aikakauslehdet. Ensinmainittu, jota J. Ternström toimitti, oli jo Kalajoen käräjien aikoina, jolloin L. H. Laurin siinä julkasi kertomuksia Suomen herännäisyyden silloisista vaiheista, suosittu meidänkin maamme heränneissä piireissä, jotavastoin viimemainittua karsain silmin seurattiin, se kun oli K. O. Roseniuksen äänenkannattaja. Ennenpitkää tuli kuitenkin näkyviin, ettei edellisenkään ystävyyteen ollut paljon luottamista. Liioittelematta saattaa sanoa, ettei Suomen herännäisyyttä Ruotsissa milloinkaan ole ymmärretty. Sitävastoin sai, niinkuin tiedämme, Hedberg paljon kannatusta sikäläisissä uskonnollisissa piireissä. Varsinkin vuodesta 1846, jolloin hän kävi hengenheimolaisiaan Ruotsissa tervehtimässä, oli esim. hänen suhteensa Roseniukseen käynyt hyvin likeiseksi.

Syyskuussa 1847 luettiin Hengstenbergin "Evangelische Kirchenzeitungissa" pitkänlainen selostus Suomessa syntyneistä hengellisistä liikkeistä, etenkin Savon herännäisyyden synnystä, kehityksestä ja luonteesta. "Nordisk Kyrkotidning", joka otti tämän kertomuksen palstoillensa, lausui siitä johdatuksessaan muun ohessa: "Joka ei yksityiskohdissa tunne olosuhteita, ei helposti voi päästä tietämään kirjoittajan omaa kantaa ja mitä hengellisyyttä hän edustaa." Kirjoitus ei ollut varustettu nimimerkillä. "Nordisk Kyrkotidningin" arvelun mukaan oli se "tilattu". Missä hengessä kirjoitus oli kirjoitettu, näkyy seuraavista sen loppusanoista: "Kaikille niille, jotka sydämestään pitävät Jumalan armoa ja syntien anteeksisaamista kalliina, täytyy tärkeimmän kysymyksen olla: saako ihminen, niinkuin Kristus, apostolit ja Luther opettavat, tuntuvan armon puutteessa, yksin Jumalan pyhään sanaan ja lupauksiin turvaten, uskoa hänen armoonsa, vai niinkö on, ettei hän tässä tilassa, niinkuin Paavo opettaa, saa pitää itseään kristittynä, vaan että hänen täytyy yöt päivät murheella taistellen alituisesti rukoilla Kristuksen armoa, kunnes tämä tuntuvasti havaitaan sydämessä. Koko sisällisen elämän suunnan täytyy riippua siitä, kumpaako näistä kahdesta opista kuolemaan saakka tahtoo seurata; sillä nehän ovat selvästikin toisiaan vastaan. Ja jos saan itsestäni jotakin sanoa ja päättää kirjoitukseni avomielisellä tunnustuksella, niin on Paavon erehdys juuri tähän opinkohtaan nähden vaikuttanut, että minä monen muun kera mitä jyrkimmästi olen eronnut hänestä ja hyljännyt hänen oppinsa, vaikka minä jonkun ajan kuluessa, niin monien maallikkojen ja pappien esimerkin eksyttämänä, juuri siinä luulin löytäväni korkeimman hengellisen totuuden ja todellisen elämän salatun aarteen."

"Nordisk Kyrkotidningin" suomalaisten lukijain ei ollut vaikea arvata, kenen kynästä tuo kertomus Suomen herännäisyydestä oli lähtenyt. Oudoksuen, että Ternström, jota he olivat pitäneet ystävänään, oli ottanut kirjoituksen lehteensä, kirjoitti A. V. Ingman hänelle 1848 tämän johdosta pitkän kirjeen, jossa hän vastustaa tässä ja muissa "Nordisk Kyrkotidningissä" niinä aikoina Suomen herännäisyyttä vastaan julaistuja kirjoituksia. Tässä kirjeessä hän muun ohessa lausuu: "— — — Minä jo kernaasti jättäisin sinut rauhaan, jollet lehteesi tänäkin vuonna olisi ottanut aivan itse F. G. Hedbergin kirjoittamaa kieroa ja meitä Suomen heränneitä raukkoja alentavaa kirjoitusta. Toivoimme olevasi vilpitön veljemme. Olisit J. I. Berghin, L. Stenbäckin ja K. K. von Essenin kirjoista nähnyt, minkälainen henkemme ja minkälaiset sydämemme ajatukset ovat, jos olisit kysynyt kirjallisia lähteitä meiltäkin (tiedänhän, että ihastuksella olet lukenut heidän kirjojaan). Sinähän olit erään ystävämme kautta saanut suullisia tietoja suomalaisista oloistamme; kuulit häneltä, että tuo ylönkatsottu talonpoika P. Ruotsalainen on Suomen heränneitten, siis myöskin J. Berghin ja muiden kokenut johtaja, tiesit että pidimme Björkqvistin ruotsiksikin käännettyä ja Tukholmassa saatavana olevaa postillaa mitä suurimmassa arvossa. Kaiken tämän uhalla otat lehteesi kirjoituksen, jossa pahasisuinen vääristely tekee P. Ruotsalaisesta ja Björkqvist-vainajasta lahkolaisia ja tunnekristittyjä. Täytyyhän tämän syvästi meitä loukata. Kirjallisesti emme nyt enää saa omassa maassamme puolustaa itseämme kirkkoruhtinaitamme ja tuomareitamme vastaan — tietänet kai, että Stenbäckin täytyi lakkauttaa jumaluusopillinen aikakauslehtensä? Hedberg saa kyllä oksentaa sappensa meidän n.s. 'lahkoamme' vastaan, mutta että hän sinunkin lehdessäsi saapi esiintyä tuomarinamme, tuo meistä on katkerinta. Ajattelepas, kuinka Hedberg itse nyt mahtaakaan sokeuttasi nauraa. Se meitä suuresti ihmetyttää, ettet tuossa kirjoituksessa ole voinut huomata Hedbergin henkeä. Hänhän tekee niin selvän uskontunnustuksen väitellessään Björkqvistiä vastaan ja puhuessaan P. Ruotsalaisesta. Mutta sinä selvästikin kuuntelet kaikkea, joka on meitä vastaan. Jos sinulla olisi ollut hengelliset silmät, niin olisi sinun kirjoituksessasi löytyvistä, muutamia P. Ruotsalaisen ihmeellisiä kokemuksia kuvaavista kohdista pitänyt huomata, kuinka puhdashenkinen hän on — puhumattakaan Björkqvistin postillasta, joka raamatun jälkeen on Savon ja Pohjanmaan heränneitten pääkirja. Mutta oletko lukenut tätä postillaa? Ethän milloinkaan puhu sanaakaan tästä kirjasta". Kerrottuaan Savon herännäisyyden alkuvaiheista, joiden punaisena lankana Hedberg kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan oli esittänyt kielillä-puhumiset ja muut samankaltaiset ilmiöt, jatkaa Ingman: "Tämä herätys levisi kuni kulovalkea laajalle, sytyttäen tuleen monta tuhatta sielua. Kun sitten nuo voimalliset herätyksen tuulet olivat asettuneet, ovat heränneet nöyrtyneessä hengessä luovuttaneet ratkaisevan tuomio-oikeuden kaikissa asioissa yksin Jumalan sanalle. Heillä on nyttemmin suuri hengellinen kokemus, jonka monivuotisissa kovissa sisällisissä koetuksissa ovat koonneet yksin raamatun puhtaasta sanasta, jonka mukaan he tuomitsevat kaikki asiat hengellisesti. Mainittuja ekstatisia liikutuksia he eivät pidä missään arvossa, jos kohta he eivät uskalla niitä kokonaan kieltää (1 Kor. 14: 22), vaan päinvastoin pelkäävät he saatanan kavaluutta tässäkin, sillä hän osaa mestarillisesti matkia kaikkia Jumalan hengen lahjoja, etenkin liikkuu hän kernaasti yliluonnollisissa näyissä, unissa y.m. Tiedämmehän kirkkohistoriasta hänen kepposensa Petersenin perheessä Spenerin aikana. Kaiken tämän tietävät savolaisemme aivan hyvin ja luottavat sentähden näinä eksytysten aikoina ainoastaan siihen sanaan, joka ei katoa. Hedbergin puhe tuossa kirjoituksessa Savon heränneitten vaatteista lienee sinua pahoin loukannut. Herätysten Savossa ensin syntyessä, käytti jokainen Suomen talonpoika siistiä, alkuperäistä kansallispukuaan. Mutta sittemmin, varsinkin vuoden 1809 jälkeen, on talonpoikiemme nuorempi sukupolvi luopunut tästä esi-isien kauniista puvusta. Synnillisestä turhamaisuudesta he nyt pukeutuvat pukuihin yli säätynsä. Näkee talollisten poikien ja renkien, jos vähänkään vaativat itselleen huomiota, käyttävän simusetteja, valkeita hansikkaita, ranskalaisia bonjoureja, lankkinahkaisia saappaita, sanalla sanoen aivan niinkuin herrasmiehemmekin. Talonpoikaisnaiset taasen ovat vaihtaneet entisen siistin körttiröijynsä leveähihaisiin kirjaviin hameisiin ja venäläisiin päällysnuttuihin, he käyttävät loistavia vöitä, kalliita ulkomaan huiveja, kulta- ja hopeasormuksia y.m turhuutta. Ainoastaan vanha kansa sekä kaikki heränneet Savossa ja Pohjanmaalla säilyttävät vielä alkuperäisen talonpoikaispukunsa Sefan. 1:8 mukaan (katso alkutekstiä ja Starken selitystä). Mutta luopunut Hedberg kehittyi evankelisessa mielessään vapaamieliseksi ajan lapseksi myöskin ylöllisyyteen ja muuhun ranskalaiseen turhamaisuuteen nähden. Nähtiin heti noitten hauskojen uskonsankarien sydämellisen avomielisesti seurustelevan Helsingin ritarillisten keikarien kanssa ja kävelevän heidän kanssaan valkoisissa, tupsuilla varustetuissa hatuissa. He näyttivät kaikki niin kadehdittavan oppineilta kiiltävissä silmälaseissaan, heidän toriprofeettansa käyttivät ranskalaisia päällystakkeja, ja heidän naisensa sulkivat raamatusta pois Jes. 3: 16-24 ja ovat nyt mitä kehittyneimpiä maailmannukkeja. Kummako sitten, että evankelisen Hedbergin suruttoman maailman kera täytyy sanoa kristillistä yksinkertaisuutta lainalaiseksi farisealaisuudeksi".

Niinkuin mainitsimme, käsittelee Ingman muitakin "Nordisk Kyrkotidningissä" löytyneitä, herännäisyyttä koskevia moittivia arvosteluja. Eräässä semmoisessa kirjoituksessa (v. 1846) oli Ternström, silminnähtävästi tarkoittaen Suomen heränneitä, moittinut hartausseuroja, sanoen niiden synnyttävän lahkolaisuutta, teeskentelyä y.m. Ei käy kieltäminen, että kirjoituksessa löytyy varteenotettaviakin kohtia, niinkuin esim.: "pidetään itseään heränneinä; muutkin heistä niin ajattelevat; ollaan iloisia ja tyytyväisiä tuosta muiden antamasta tunnustuksesta, puhutaan heidän tapaansa ja matkitaan heidän sanojaan ja esiintymistään, ja kaikki tämä tulee tavaksi, mutta tämän ohessa palaa sisällinen herätys hiiliksi ja tuhaksi, jättäen jälkeensä tyhjän varjon, 'teeskentelyä' vain". Myöntäen huomautuksen monessa suhteessa oikeaksi, vastaa Ingman: "Jokaisen täytyy kokemuksesta tietää, miten useimpain kutsuttujen sielujen sisällinen herätys ja heidän alussa niin arka omatuntonsa vähitellen jähtyvät hyytyneeksi, hengettömäksi kristillisyydeksi, jossa ilmenee hengellistä lavertelemista vain, paljon hengellistä tietoa päässä, joka paisuttaa, toisten esiintymisen ja liikkeiden matkimista, mutta öljyä, salattua jumalanpelkoa ei enää ole loistavassa, kirkkaaksi kiillotetussa lampussa. Mutta", lisää hän, "tässä kirjoituksessa on pimeyttäkin ja valhetta. Valhetta, että rakennamme kristinuskon tunteitten perustukselle, emme kadotuksen tuntemiseen emmekä, evankelisen salaisuuden nauttimiseen. Me päinvastoin vihaamme kaikkea tunteitten hemmoittelemista. Mutta aivan toista on tämä: missä ei löydy hengellisen köyhyyden tarvetta sekä suuressa että jokapäiväisessä parannuksessa, siellä ei myöskään ole todellista, elävää Kristusta, ei elävää uskoa, vaan ulkokullattua itseään pettämistä, josta Kristus nuhteli Laodikean seurakunnan enkeliä: sinä olet rikas, olet rikastunut etkä mitään tarvitse. Ja aivan toista, kuin valmistavan armon suloisuus, on se hengen todistus, jota me raamatun, Freseniusten, Nohrborgin, Schartaun y.m. mukaan vaadimme uskon todistamiseksi Jumalan elävästä sanasta, jota paitsi taisteleva usko ei voi rauhoittua, sillä se ei lähde pois Herran luota, ennenkuin Herra itse on muuttanut sen tuomion ja kirouksen, josta se suuressa pelvossa taistellen pyrkii vapautumaan, armahtamiseksi ja siunaukseksi. Pimeyttä jälleen on se, ettet ensinkään voi käsittää noita viattomia sanoja 'Herra, löytyykö vielä armoa? Herra, tässä olen, ravitse minua tahi tapa', jotka, tuommoisesta ahdistetun uskon taistelusta ja kestävästä Jumalan omista lupauksista rippuvasta mielestä kun lähtevät, eivät luovu Herrasta, hän tehköön sitten mitä hän tahtoo, joko heittäköön vanhurskaassa ankaruudessaan helvettiin tahi ottakoon suuresta laupeudestaan lapsekseen. — Herraa vain ei semmoinen sielu tahdo jättää. Ja se on pimeyttä, kun kerrassaan hedbergiläisten ja suruttoman maailman tavoin määräät vain sanan kirjaimen ainoaksi todistajaksi. Aivan niin opettavat hedbergiläiset, ei pidä taistella, ei ikävöiden etsiä, vaan turvautua yksin sanaan ja uskoa itsensä Jumalan lapseksi. Juuri tämä on hedbergiläisyyden pääkohta, jonka kera se seisoo tahi kaatuu." Kysymys heränneitten hartausseuroista, joita, niinkuin mainitsimme, Ternström niinikään oli moittien arvostellut, oli heränneille erinomaisen tärkeä, sillä konventikkeliplakaatin säilyttäminen tahi kumoaminen oli juuri niinä aikoina kiivaan keskustelun ja monipuolisen harkinnan alaisena ei ainoastaan Ruotsissa, vaan Suomessakin. Siitä lausuu Ingman kysymyksessäolevassa kirjeessään: "Että näitä hartauskokouksia voidaan väärinkäyttää ja että muutamat niitä väärinkäyttävätkin hengelliseksi ontumiseksi ja itsevanhurskauden tukeeksi sekä ettei valistunut Schartaukaan (jos kohta silminnähtävästi ihmispelosta ja kerrassaan vastoin oppiansa) niitä hyväksy, vaan päinvastoin kerrassaan ne hylkää, sen tiedän aivan hyvin. Mutta Jumalan sana pysyy kuitenkin, näiden väärinkäytösten uhallakin, lujana ja horjumattomana ja se vaatii Jesuksen opetuslapsia, missä ikinä heitä löytyy, yksimieliseen ja tuttavalliseen keskinäiseen seurusteluun, määrää, että Kristuksen sana runsaasti on asuva heidän keskuudessaan, käskee heitä neuvomaan ja opettamaan toisiaan kaikella viisaudella (tässä siis ei tarkoiteta yleistä jumalanpalvelusta) 'psalmin, kiitosvirsin ja hengellisin lauluin.' Tästä veljien yhteydestä ei kukaan pääse, niinkauan kuin hän tahtoo uskoa kaikkeen Jumalan sanaan ja olla Kristuksen tosi opetuslapsi. Sanoohan Kristus selvästi: 'Siitä kaikki ymmärtävät, että te olette minun opetuslapseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte'."

Paljon Suomen heränneet kuitenkin vielä Ternströmistä toivoivat, ainakin jos saisivat hänet tekemään matkan tänne. Tätä toivoi Malmbergkin, vaikka hän siihen aikaan näkyy olleen hyvin tyytymätön häneen. Ingmanin yllämainittu kirje päättyy monen puolesta esitettyyn ystävälliseen kutsuun. Sopivan tilaisuuden tarjosivat heistä J. V. Durchmanin virkaanasettajaiset Ylistarossa 2 p:nä heinäkuuta 1848, johon tilaisuuteen odotettiin paljon heränneitä pappeja, niiden seassa J. I. Berghiä. Ternströmin tulosta Suomeen ei kuitenkaan näy mitään tulleen.

Hedbergin ennen (III, 5) mainittu kirjanen "Pietismi ja kristinusko" oli aiottu laajaperäisen teoksen ensimmäiseksi sarjaksi, jonka tarkoituksena olisi näyttää, miten teko-opin edustajat eri aikoina olivat taistelleet elävää uskoa ja sen tunnustajia vastaan. Tuosta aikomuksestaan perinpohjin selittää kirkkohistoriallisten aatteiden taistelua maailmassa hän kuitenkin suureksi osaksi luopui. Kuitenkin julkaisi hän vuosina 1847 Ja 1848 kaksi osaa aikomastaan teoksesta, antaen niille nimeksi Verklärans vederläggning och evankelii försvar (Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Selitettyään evankeliumin käsitettä ja luotuaan silmäyksen Vapahtajan taisteluun farisealaisia vastaan, kuvaa Hedberg edellisessä osassa muutamia ilmiöitä vanhan kirkon vaiheista, perustuen A. Neanderin historiaan kristillisen kirkon perustamisesta sekä hänen yleiseen kirkkohistoriaansa. Niinpä puhuu hän Vähässä-Aasiassa jo Paavalin aikana ilmestyneistä haaveiluihin ja itsensäkiduttamiseen eksyneistä lahkoista, gnostikoista, Origineksesta, areiolaisista y.m. evankeliumin yksinkertaisesta opista hairahtuneista uskonsuunnista. Varsinkin montanismiin kiinnittää hän huomionsa, huomauttaen miten sen edustajat eksyivät luottamaan tunteisiinsa ja luultuihin ilmoituksiin enemmän, kuin Jumalan sanaan. Sitävastoin ei Hedbergin tarkoitukseen sovellu tunnustaa esim. viimemainitun lahkon suurta herätystyötä, joka, niinkuin tunnettu on, kaiken siihen liittyneen erehdyksen uhallakin vaikutti niin paljon hyvää silloisessa kristikunnassa. — Yhtä yksipuolisesti kuvaa Hedberg seuraavassa osassa Augustinuksen opin taistelua sitä vastustavia suuntia vastaan, koettaen tunnetuilla kirkkohistoriallisilla tosiasioilla mitä johdonmukaisimmin puolustaa vapaata evankeliumia, oman aikansa uskonnolliset taistelut Suomessa ja Ruotsissa aina taustana.

Paitsi ihailijoiltaan Suomessa sai Hedberg Ruotsissakin paljon kiitosta näistä julkaisuistaan. Huomattavin näistä kiittävistä arvosteluista on K. O. Roseniuksen. Saatuaan pari ensimmäistä vihkoa kysymyksessä olevasta Hedbergin kirjasta, kirjoitti hän viimemainitulle: "Mitä 'Teko-opin kumoamiseen' tulee, olemme siitä hyvin iloisia ja pidämme sitä hyvin tärkeänä ja huomattavana kirjana, jos kohta toiset meistä, niiden joukossa minäkin, olemme pitäneet muutamia lausuntoja liika ankaroina". Mutta huomiota ansaitsee toiselta puolen myöskin seuraava samassa kirjeessä löytyvä muistutus: "Kirjoittaessasi tätä teosta, joka on joutuva niin ankaran kritiikin alaiseksi, anna selvästi tulla näkyviin, että eroitat ne kirjoitukset, jotka sisältävät ainoastaan lakia, niistä, jotka väittävät ilmoittavansa kaiken Jumalan neuvon autuudestamme, mutta vääntelevät Kristuksen evankeliumia. Ei ole sanottu, että jokainen kirja, joka ei kykene antamaan elämää Kristuksessa, silti on hyljättävä. Jos siinä on ainoastaan kirjain, joka kuolettaa, niin se kuitenkin on hyvä kirja. — — — Tämän asian selvittäminen, evankeliumin väärentäjäin eroittaminen niistä lakikirjojen kirjoittajista ja lainsaarnaajista, joille Johanneksen parannuskaste on uskottu, on tärkeä asia."

Yhtä puolueettomasti kuin A. F. Granfelt kirjassaan "Kristillisen elämän ehdot ja olemus" oli arvostellut herännäisyyttä, yhtä puolueettomasti oli hän samassa kirjassaan käsitellyt myöskin evankelista suuntaa. Kirja näkyy tehneen syvän vaikutuksen Hedbergiin, niin syvän, että hän lähestyi Lagusta, ehdottaen sovintoa hänen ja muiden entisten ystäviensä välille. Tunnustaen taistelun kiivaudessa yksipuolisesti teroittaneensa evankeliumia ja viitaten "Teko-opin kumoamisessa" esittämäänsä entistä tarkempaan opin selostukseen, kirjoittaa hän muun ohessa: "Sentähden ajattelen, että meidän pitäisi voida yhtyä ja sopia totuuden pohjalla. Saarnatkaamme yhteisin voimin sitä parannusta, joka on Jumalaan ja uskoa Herraamme Jesukseen Kristukseen. Jo kauan on maailma vahingoniloisena iloinnut eripuraisuudestamme; se on vielä enemmän ihmettelevä sovintoamme ja (jos mahdollista) siitä taipuva totuutta kunnioittamaan." Ei tiedetä, saiko Lagus milloinkaan tätä kirjettä, mutta se tiedetään, ettei hän puolestaan sovintoa ajatellutkaan. Hänen mielestään oli herännäisyyden ja evankelisen suunnan välinen juopa siksi suuri, että sovittelu oli mahdoton. Ja yhtä jyrkällä kannalla olivat miltei kaikki heränneet papit, varsinkin Pohjanmaalla. Sitä paremman vaikutuksen tekee Hedbergin sovinnonyritys, jos kohta toiselta puolen täytyykin kummastella, ettei hän näy käsittäneen, miten suuri eroitus kummankin suunnan koko katsantotavan välillä itse teossa yhä edelleen oli.

Pian tuli julkisuudessa näkyviin, mitä Suomen pietistat ajattelivat Hedbergin "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta". V. 1850 julkasi A. V. Ingman kirjan nimellä Hedbergska verklärans vederläggning och evangelii försvar (Hedbergin teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Innolla ja lämmöllä kuvattuaan Savon herännäisyyden syntyä ja leviämistä sekä sitä suurta muutosta, minkä tämä mahtava liike sai aikaan myöskin Pohjanmaalla, lausuu hän esipuheessa muun ohessa seuraavaa: "Sekä yhteinen hätä että kaikille runsaasti Jumalalta valuva Jesuksen rakkauden voima liittivät tämän heränneen joukon yhteen yksimieliseen veljeysliittoon: iloittiin yhdessä ylhäältä saadusta voimasta, siitä puhuttiin, veisattiin ja luettiin yhdessä. Oli kuin olisi sapatin rauha laskeutunut alas ennen niin rauhattomiin ja sekasortoisiin koteihin. Totisesti, autuaita olivat nuo ihmiset silloin. Niiden joukossa oli myöskin nuori, toivorikas pappi F. G. Hedberg. Herännyt kansa rakasti häntä sydämestään, sillä hänen harrastustaan Jumalan asian puolesta pidettiin suurena, jotapaitsi hänen jo nöyrällä ja mielistelevällä luonteellaan onnistui saada osakseen monen ystävyys. Mutta niinkuin on kirjoitettu, että puolueitakin täytyy syntyä, jotta kävisi ilmi, kutka koetuksen kestäisivät, niin on täälläkin käynyt. Tästä F. G. Hedbergistä, joka oli paisunut siitä marttyyrikunniasta, minkä hän Pietari-innollaan kristikunnassa oli saavuttanut, ja siitä hengellisestä valosta, jota hän Kristuksen evankeliumista ajoittain ehkä oli saanut kokea, tuli luopio, ja hän on nyt julkisena vihollisena esiintynyt ei ainoastaan entisiä veljiään, vaan raamatun ja koko lutherilaisen kirkon autuudenjärjestystä vastaan." Huomautettuaan "Nordisk Kyrkotidningin" häntä vastaan tähdätyistä kirjoituksista, mainitsee Ingman, etteivät hänen entiset ystävänsä alussa olleet tahtoneet julkisesti esiintyä häntä vastaan, kun he olivat toivoneet "hänen vielä heräjävän mielenmalttiin ja palajavan totuuteen", kunnes he nyt vihdoin olivat pakoitetut sitä tekemään. Jo esipuhe todistaa siis selvästi, etteivät heränneet tahtoneet tietääkään mistään sovinnosta Hedbergin kanssa.