Teroittaen vanhurskauttamisen objektiivista puolta, Kristusta meidän edestämme, huomauttaa Ingman kirjansa alussa, että elävä usko, jonka kautta Kristus elää meissä, on autuutemme välttämätön ehto. "Kaikkia puolueita ja lahkoja vastaan", hän lausuu, "ylistää lutherilaisuus oppiansa koko Kristuksesta", "toisistaan tarkoin eroittaen ansaitun ja sovelletun armon." — Käsiteltyään ensin muutamia Hedbergin hengenheimolaisten herännäisyyttä vastaan samaan aikaan kirjoittamia julkaisuja, siirtyy tekijä tarkastamaan Hedbergin kirjoja "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta." Yhtä asiallinen kuin sattuva on hänen huomautuksensa farisealaisen ja publikaanin rukouksesta temppelissä. "Edellisen järjestys", hän lausuu, "alkaa heti Jumalan kiitoksella ja ylistyksellä. Hän on omissa silmissään oman uskonsa mukaan jo Jumalan lapsi — — — hän on ympärileikkauksen sakramentin kautta uudesti syntynyt Jumalan lapsi, lujasti uskoen eikä epäillen, että hän jo on vanhurskautettu. — — — Tämä autuas uskon mies ei siis ole noita 'katumusvaivaisia isiä', joiden, monien omantunnon kauhujen, suuren epäilyksen ja epäuskon kautta valittaen ja Herraa avuksi huutaen, kadotettuina syntisinä täytyy taistellen pyrkiä Jumalan armonistuimelle. Tuommoinen sisällinen työ, semmoinen sureminen ja sydämen ikävöivä pyrkiminen Jumalan armon turviin, semmoinen rukoileminen ja etsiminen ovat hänestä pelkkää lankkivoidetta. Tämän farisealaisen kuvassa esittää siis Kristus itse meille mitä räikeimmillä väreillä hedbergiläisen uskontien". "Publikaani raukka", niin jatkaa Ingman, "seisoo kaukana, s.o. näkee kauhistuksella, kuinka kaukana hän on elävästä kanssakäymisestä Jumalan kanssa, ja tuo hämmästyttää häntä niin, ettei hän tahdo nostaa silmiään taivasta kohti. Hänellä ei siis ole mitään järjelle näkyvää uskon luottamusta. — — — Hän ei tiedä rukouksestaan, ei astumisestaan Herran eteen, sentähden hän ei myöskään uskovana Jumalan lapsena uskalla luoda katsettaan taivaaseen, vaan lyö katuen rintaansa, siten ilmaisten sitä sydämensä raskasta surua, joka häntä syntiensä tähden painaa. Siis näkyy tuossa publikaanin taulussa yötä, pimeyttä vain, epäuskoa ja toivottomuutta. Mutta, huomaa, kaikki tämä pakottaa häntä vihdoinkin huutamaan: Jumala, armahda minua syntistä. Kamalimman pimeyden ja toivottomuuden läpi tunkeutuu hän kuitenkin Jumalan armonistuimelle, kurjana ja hyljättynä rukoilee ja huutaa hän hartaasti armoa ja sääliväisyyttä luvatun Messiaan tähden. — Näin synkillä väreillä kuvaa Herra Kristus tämän publikaanin esimerkillä meille sitä määrättyä autuudenjärjestystä, jossa syntinen aina ja horjumattoman varmasti voi saada Jumalan armon vanhurskauttamiseksi. Näin pimeään ja rumaan tauluun ei siis pilkkaava järki voi muuta kuin sylkeä: ratsionalistiselle silmälle on publikaani raukka sietämättömän ikävä 'katumusvaivainen isä', häväisty epäuskon pukki' ja pysyy sille semmoisena. Mutta Jumala antaa kuitenkin toisen todistuksen, sanoen että tämä publikaani meni vanhurskautettuna pois temppelistä, sillä joka itsensä alentaa se ylennetään."
Samankaltainen on Ingmanin esitys vertauksesta tuhlaajapojasta. Teroittaen ettei tämäkään vedonnut lapsenoikeuteensa, ei edes toivonut siksi pääsevänsä, näyttää hän, miten vilpitön synnintunnustus ja oman mahdottomuutensa tunteminen johdattavat Jumalan armon turviin. Paljon enemmän kuin pietistain hartauspuheissa ja heidän "autuuden järjestystä" koskevissa neuvoissaan, tulevat Ingmanin kirjassa, varsinkin hänen selityksessään tuhlaajapojasta, näkyviin ne eri "asteet", joiden liiallisesta teroittamisesta Suomenkin pietismiä syytettiin. Niinpä hän esim. yksipuolisesti painostaa sitä, ettei tuhlaajapoika vielä isän sylissäkään eikä hänen suuteluistaan saa muuta kuin "valmistavaa suloisuutta" kokea ja että hän yhä edelleenkin on "katumusvaivainen", hän kun sanoo: minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua nimitetään sinun pojaksesi. Täydellä syyllä sopii kysyä: eikö jo se, että tuhlaajapoika, nähtyään miten armollinen hänen isänsä oli, jättää sanomatta nuo heräämisensä kovimpina hetkinä tuumimansa sanat "tee minut yhden palkkalaisesi vertaiseksi", ilmaise toivoa ja uskoakin. Teroittaen vain tuhlaajapojan synninsurua, hän tästäkin lausuu: "Tämmöisen epäilyksen ja epäuskon alaisena lähestyy siis taistelevan ja syntejänsä rehellisesti surevan uskon esikoinen Jumalan lempeää isänsydäntä Kristuksessa". Tuntuu kuin olisi Hedbergin vastakkainen yksipuolisuus ajanut Ingmania pitemmälle, kuin hän muutoin olisi mennyt, venyttämään ja Jumalan sanan muiden totuuksien kustannuksella teroittamaan synnintunnon ja synninsurun välttämättömyyttä armon saamisen ehtona. Hedberg oli lausunut: "Armonjärjestys autuuteen on itsevanhurskauden järjestys kadotukseen". Viitaten tuhlaajapoikaan, vastaa Ingman: "Tästä näemme siis raamatun tuomion mukaan, että hedbergiläisyyden peruseksytys on siinä, että se vanhurskauttamisen objektiivisella toimella tahtoo sulkea pois Jumalan autuudenjärjestyksen. Sen oppi on, että jo olemme vanhurskautettuja".
Tärkeänä todistuskappaleena pitää Ingman, samoinkuin Hedbergkin, kirkkomme tunnustuskirjoja. Niinpä vetoaa hän todistelussaan seuraaviin Sovintokaavan sanoihin: "Tarkoin on huomattava, jos muutoin tahdomme säilyttää väärentymättömänä artikkelia vanhurskauttamisesta, ettei siihen sekoiteta sitä, joka käypi uskon edellä, eikä sitä, joka on sen seurauksena. — — — Ei ole samaa puhua ihmisen kääntymisestä ja hänen vanhurskauttamisestaan. Ei kaikki, jota vaaditaan tosi kääntymiseen, kuulu vanhurskauttamiseen. — — — Sentähden ei niissä ole oikeaa ja autuaaksitekevää uskoa, joilla ei ole mitään katumusta ja synninsurua, vaan tahallisesti yhä edelleen tekevät syntiä. Sillä vilpitön katumus ja suru käypi edellä ja vanhurskauttava usko on niissä, jotka tekevät todellista ja vilpitöntä parannusta". Tätä ja muita tunnustuskirjojen samankaltaisia todistuksia sanoo Ingman Hedbergin ja tämän puoluelaisten niin lukevan, että he "koko suruttoman maailman kera" sanovat parannusta, synninsurua, synninvihaa, koko autuudenjärjestystä "paavilaisiksi säädöksiksi". Hän väittää heidän kieltävän varsinkin "valmistavan parannuksen, jonka kestäessä usko syntyy". Väitettään, että synninsuru ja synninviha ovat armon ikävöimisen peruuttamattomana edellytyksenä, tukee Ingman miltei lukemattomilla otteilla tunnustuskirjoista sekä raamatun henkilöitten esimerkeillä ja todistuksilla. Varsinkin kiinnittää hän lukijan huomion Johannes Kastajaan, muun ohessa lausuen: "Ennenkuin Jesus saattoi esiintyä lohdullisella evankeliumillaan valtakunnasta, täytyi hänen enkelinsä Johanneksen käydä edellä ja (huomaa!) valmistaa hänen tietänsä." Hän esiintyy "tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt" saarnatekstinään, saarnaa voimallisesti, eikä niinkuin fariseukset ja kirjanoppineet, niin että hänen täytyy h:ra Hedbergin mielestä olla mitä sietämättömin synninsurun saarnaaja. Ei tunnu hänellä myöskään olevan lihalle ja verelle aivan hyvästi valittuja ja sopivia lausetapoja, sillä hän puhuttelee kaikkia aatamilaisia pyhimyksiä näillä kauheilla arvonimillä: "te kyykäärmeitten sikiöt" ja sanoo heille: "kuka on teille neuvonut pakenemaan tulevaista vihaa?" Tässä puheessa ei kuulu meidän uudenaikaisia "rakkaat ystävät", "arvoisat kristityt", "aviopuolisojen autuas kohtaus taivaan ilossa", vaan "kyykäärmeitten sikiöt", "tulevainen viha", "ijankaikkinen tuli". Kovalla äänellä hän huutaa kaikille, sivistyneille ja sivistymättömille: "Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen". Johanneksemme ei siis olisi kelvannut kaupunginsaarnaajaksi yhdeksännellätoista vuosisadalla, sillä hän on ankara ja säälimätön kaikille syntisille ilman poikkeuksetta, etenkin suruttomille, "uskoville" teeskentelijöille, jotka "aivan tosissaan" ympärileikkauksen sakramentin perustuksella "uskovat" olevansa Abrahamin lapsia. Ja huomauttaen Johannes Kastajan itsensäkieltämisestä ja miten hän kaikkia siihen vaati, kysyy Ingman Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemien syytösten johdosta: "Kuka pietista on itsensäkieltämisen työssä mennyt niin pitkälle, kuin hän?"
Syyttäen hedbergiläisyyttä perisynnin aivan pintapuolisesta käsittämisestä ja sanoen sitä uskoa, joka ei synny omantunnon ahdingossa ja parannuksen kuumassa taistelussa, "ajatuksen tyhjäksi, platonilaiseksi luuloksi", väittää Ingman Hedbergin kirjoittaneen itseänsä vastaan "Teko-opin kumoamisensa". Hän sanoo tätä "surkeaksi ja naurettavaksi".
Niinkuin Hedbergin oppia uskostakin, jossa Ingmanin väitteen mukaan totena-pitämisen puoli, varmuus semmoisena, on pääasiana, pitää hän hänen sakramentti-oppiaankin katoolisena. Kaste, samoinkuin ehtoollinen, niin hän arvelee, vaikuttaa evankelisen suunnan käsityksen mukaan ex opere operato. Näissäkin toimituksissa jätetään, niin hän väittää, subjektiivinen puoli kerrassaan syrjään. Tämän yhteydessä huomauttaa Ingman siitäkin, että Hedberg "Allmän evangelisk tidning'issään", joka, niinkuin ennen on mainittu, lakkasi ilmestymästä v. 1848, oli vaatinut yleistä ja ehdotonta synninpäästöä julistettavaksi ehtoollisvieraille. "Hedbergiläisyyden oppi siitä, että rippipuheessa tulee ainoastaan lohduttaa", lausuu hän, "on juuri paavilaisuuden oppia — sakramentti muka vaikuttaa myöskin (hengellisesti) kuolleitten hyväksi".
Nämä näkökohdat keskustana torjuu Ingman tässä 180 sivua käsittävässä kirjassaan Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemät syytökset. Selvää on, että hän, tunnustuskirjoihin ja Lutherin sanoihin vedotessaan, valitsee miltei yksinomaan semmoisia kohtia, jotka tukevat hänen käsitystään katumuksesta, synninsurusta, parannuksesta, kääntymisestä, etsivästä uskosta, uudistuksesta, pyhityksestä y.m. herännäisyyden opin pääkäsitteistä. Ei sovi kummastella, että hän, varsinkin puhuessaan synninsurusta, joskus eksyy yksipuolisuuteen. Mutta ylimalkaan huomaa, että hän tasapuolisesti koettaa esittää uskonelämän edellytykset ja sen tuntomerkit. Että opin puhtaus hänestä on tärkeä asia, näkee siitä huolellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla hän koettaa näyttää, että herännäisyys oli Lutherin ja kirkkomme tunnustuskirjojen kannalla. Jos hänen esityksensä teroittamalla muutamia herännäisyyden lempikäsitteitä muiden kustannuksella siellä täällä ontuukin, on muistettava, ettei Ingmanin kirja ole tyyntä, herännäisyyden opin kaikinpuolista esitystä, vaan taistelun helteessä kirjoitettua polemiikkaa.
Kuinka perinpohjin Ingman koettaa selvittää herännäisyyden oppia, osoittaa varsinkin hänen puheensa valmistavasta parannuksesta. Huomauttaen evankelisen suunnan tavallisesta vastaväitteestä: "miten voi ihminen tehdä parannusta, ellei hän usko", lausuu hän esim.: "Tuo sofistinen muistutus johtuu ainoastaan valmistavan parannuksen väärinkäsittämisestä. Sillä 'isät' opettavat yksimielisesti, että tämä parannus ei sisällisen laatunsa puolesta oikeastaan ole aktiivinen, niinkuin myöhempi parannus, vaan passiivinen: se ilmenee oman puutteellisuuden ja kykenemättömyyden tuottamissa kärsimisissä, nöyryytetyssä mielentilassa, joka lain ja evankeliumin valistuksen kautta on päässyt näkemään, mitä ihmisessä löytyy". Syvällinen ja pietismin katsantotapaa oivallisesti kuvaava on seuraava näihin sanoihin liittyvä miete: "Tosi ja vanhurskauttava usko voi syntyä ainoastaan ihmisen nöyrtyessä parannuksessa tuohon itsensätuntemiseen, johon hänen ensin täytyy päästä, ennenkuin hän todellisesti voi tuntea tarvitsevansa Kristuksen armoa. Mutta ettei tämä ole niinkään helppo askel eikä niin nopeasti tehty, kuin viirinkukot arvelevat, sen tietävät ainoastaan uskon oikeat harjoittajat, joiden täytyy Jumalan kurittavan käden alla käsittää luonnon syvää ja kauheaa lankeemusta perisynnissä. Ihmisessä löytyy niin paljon aatamilaista evankeliumia, hänessä asuu tuo syvään ulottuva turmiollinen luulo omasta hyvyydestään, joka juuri pitää hänet vangittuna ratsionalistisen itsensä-jumaloimisen sitkeässä unessa, joko ajattelemattomassa suruttomuudessa tahi Jumalaa pilkkaavassa epäuskossa, joka, jos kohta nöyryyden toukan muodossa, kuitenkin todellisuudessa on tuo itsevanhurskas, paisunut ja ylpeä mieli, joka ei suostu raukeamaan tyhjäksi Jumalan edessä ja juuri sentähden ei tarvitse Kristuksen armoa ja välitystä. Nämä ovat ne 'kovat solmut', joista Luther niin usein ja luultavasti omasta kokemuksesta puhuu ja joita ainoastaan Jumalan henki todellisessa parannuksessa ja katumusvaivassa voi ihmiselle hänen nöyryyttämisekseen näyttää, ajaen häntä Kristuksen ansaitsemattoman armon tykö ja tehden hänet soveliaaksi vastaanottamaan tätä armoa, joka on ja pysyy loukkauskivenä kaikille murtumattomille ihmisille".
Mutta hedelmätön ei Ingmanin käsityksen, mukaan valmistavakaan parannus ole, vaikka se onkin passiivista laatua. Se näet saa ihmisen vihaamaan syntiä. Hän ei enää tee tahallisia syntejä, ilmaisten tässäkin passiivista laatuaan, "aktiivisesti negatiivisella" tavalla. Sitäpaitsi painostaa Ingman, ettei tämä parannus suinkaan ole yhdellä kertaa suoritettu, vaan että se uudistumistaan uudistuu kääntyneen ihmisen elämässä.
Itsestään on selvää, että Ingman verraten vähän puhuu uskosta. Jotta häntä ei käsitettäisi väärin, teroittaa hän kuitenkin varsinkin yhtä tähän kuuluvaa kohtaa. Hän näet huomauttaa, ettei etsivä usko tyydy epävarmuuteen, vaan etsii, kunnes se Herran löytää ja häneltä saapi vastauksen. Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta sydämessä puhuu hän niinikään ja siitä ilosta, jonka tämä syntiselle tuottaa, mutta torjuu jyrkästi Hedbergin herännäisyyttä vastaan tunnekristillisyydestä tekemää syytöstä.
Samana vuonna, 1848, jolloin Hedberg julkaisi "Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus"-nimisen teoksensa toisen vihkon, ilmestyi kirjakauppaan kaksi kirjaa, jotka novellin muodossa puolustivat evankelisen suunnan katsantotapaa ja oppia, samalla kuin ne koettivat tehdä herännäisyyttä epäluulon alaiseksi yleisön silmissä. Niiden nimenä oli "Flickan på Inderskär" (Inderskärin tyttö) ja "Tvillingsbarnen" (Kaksoislapset). Tekijä, joka ei ilmaissut nimeään, oli Inkoon kirkkoherranapulainen E. O. Reuter. Hänkin saa osansa Ingmanin kirjassa, tietysti sivumennen vain, mutta paikoin hyvinkin tuntuvasti.