A. F. Granfeltinkin ennen mainitsemaamme esitystä Suomessa siihen aikaan esiintyneistä uskonsuunnista, koskettelee Ingman kirjassaan. Hän ei sitä hyväksy, vaan sanoo sitä "omaksi filosofoimiseksi", siinä kun ei näytetä, missä suhteessa kukin näistä uskonsuunnista opissaan eroaa lutherilaisen kirkon tunnustuksesta. Odottaisi Ingmanilta edes jotakin tunnustusta Granfeltin tasapuoliselle ja syvämietteiselle esitykselle, kun hän siitä kerran puhuu. Monta sanaa ei hän kyllä siitä lausu, mutta ne sisältävät yksinomaan moitetta.
Hedbergin vastaus Ingmanin kirjaan ei viipynyt kauan. Jo v. 1851 julkaisi hän sen "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta"-nimisen teoksensa kolmannessa vihkossa, jonka otsakkeena oli: "Fredrik Gabriel Hedbergin tunnustus ja evankeliumin puolustus Suomen pietismin hyökkäyksiä vastaan". Edellisissä vihkoissa ollut kirkkohistoriallinen esitys rajoittuu tässä osassa selostukseen tekijän omista elämänvaiheista sekä herännäisyydestä, jota vastaan hän taistelee. Kirja, jonka Hedberg omistaa "rakkaille vanhemmilleen", sisältää, paitsi selostusta hänen suhteestaan herännäisyyteen menneinä aikoina, lähes 200 sivua.
Viitaten Roomalaisepistolan ensimmäisiin lukuihin, huomauttaa Hedberg, "ettei töiden laki, jos se olisi vaikka kuinka pitkälle ulotettu, milloinkaan voi niin perinpohjin lyödä maahan kaikkea inhimillistä kiitosta, kuin uskon laki ja oppi". Tätä kyllä ei Ingman kirjassaan ollut sanonut, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että hän ja herännäisyys ylimalkaan olisi kieltänyt sen totuuden, että synti tulee oikein suureksi vasta uskon kautta Kristukseen. Hedberg kertoo v. 1849 kuulleensa "pietismin ensimmäisen ja eniten kiitetyn puolustajan" saarnaavan Kristuksen Jerusalemin tähden vuodattamista kyyneleistä, mutta kaivanneensa saarnassa todistusta siitä, että Jerusalemin suurin synti oli se, ettei se uskonut Jeesukseen. Kiivaasti torjuen Ingmanin syytöksiä antinomismista ja synnin vähäpätöisenä pitämisestä, koettaa Hedberg otteilla ennen kirjoittamistaan kirjoituksista ja kirjoista todistaa teroittaneensa sekä Jumalan lakia ja parannusta että pyhitystä, joka on uskon välttämätön seuraus. Joskus käyvät kummankin lauseet niin yhteen, että on vaikea huomata, mistä he niin kiivaasti taistelevat. Aivan herännäisyyden opin mukaan lausuu esim. Hedberg: "Tiedämme varsin hyvin sekä raamatusta että omasta pitkällisestä kokemuksesta, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat, sekä etteivät muut käsitä evankeliumin suuruutta, kuin nöyryytetyt ja hengessään köyhät, jotka Jumalan edessä kokonaan epäilevät itseänsä ja kaikkea omaansa. Ja juuri sentähden onkin Herra itse todistanut, että evankeliumi on saarnattava köyhille s.o. vaikka se ilmeisesti saman Herran käskyn mukaan on saarnattava koko maailmalle, niin eivät muut ota sitä vastaan, kuin hengessään köyhät, jotka tarvitsevat ja ikävöitsevät tätä armoa". Eroitus on vain siinä, että pietismi jyrkästi kieltää sovittamasta Jumalan vanhurskauttavaa armoa murtumattomaan sydämeen, Hedberg taasen painostaa sitä totuutta, ettei semmoinen sydän uskossa omistakaan tätä armoa. Mutta näin opettaessaan hän unohtaa, että kääntymätön ihminen kyllä on hyvinkin taipuvainen itseensä, sovittamaan Jumalan armon, luulemaan ja sanomaan itseään Jumalan lapseksi, tyytymään uskoon, joka ei ole muuta, kuin kristinuskon objektiivisen puolen totena pitämistä. Väärin olisi sanoa, että Hedberg tuommoista luulouskoa uskoksi sanoo, mutta hänen oppinsa ei ole omiaan estämään sanankuulijoita siihen eksymästä, varsinkin kun kääntynyt ja vanhurskauttamisen armoa todella nauttinutkin ihminen luonnollisen ylpeytensä takia työläästi pysyy siinä hengen köyhyydessä, joka Hedberginkin tunnustuksen mukaan on Jumalan armon jokapäiväisen uudistumisenkin ehtona. Tuo alituinen uskon teroittaminen kehoittaa parannuksettomaan kristillisyyteen, jossa synnin todellinen katuminen jo on voitettu kanta ja luulouskon varmuus lapseudesta sulkee sydämen Jumalan hengen nuhteilta. Tässä on kysymyksessä se ahdas portti, josta Paavo Ruotsalainen niin paljon puhuu. Sanoen herännäisyyden "ylönkatseen saarnattua sanaa ja siihen perustuvaa uskoa kohtaan" johtuvan Paavosta ja tämän tavattoman suuresta vaikutuksesta heränneisiin pappeihin, tarkastaa hän kysymyksessä olevassa kirjassaan muutamia kohtia hänen tunnetussa kirjoituksessaan "Muuan sana Suomen talonpojan säädylle". Varsinkin seuraavia siinä löytyviä sanoja arvostelee hän hyvin ankarasti: "Kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä — — — eikö hänen pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä — — — kunnes hän saapi sisällisesti tuta, että hänellä on tuttava armo". Myöntäen oikeaksi, että syntisen, niinkuin Luther sanoo, tuossa tilassa tulee pysyä hiljaa alallaan ja antaa jumalan esteettömästi toimittaa työnsä, lisää hän: "Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei syntinen tuossa tilassa saisi vastaanottaa evankeliumin todistusta armosta sillä uskolla, jonka Jumala itse vaikuttaa saman sanansa kautta. Semmoinen tuttavan armon odottaminen", lisää Hedberg, "estää ja hävittää uskon, joka on luja luottamus Jumalan sanoihin ja lupauksiin. Niin jyrkästi toisiaan vastaan kuin viimeksi mainitut Paavo Ruotsalaisen ja Hedbergin sanat tuntuvatkin olevan, on juopa niiden välillä pienempi, kuin luulisi. Niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, ei näet edellisen puhetta 'tuttavan armon sisällisestä tuntemisesta' saa selittää Jumalan sanan horjumattomille lupauksille vieraan tunne-elämän epämääräiseksi havainnoksi, vaan etsivän uskon näiden lupausten pohjalla saavuttamaksi vakaumukseksi armon osallisuudesta Kristuksessa. Väittämällä, että valmistavaan parannukseen kuuluisi vain synninsurua, tuskaa ja kauhistusta, antoi Ingman aihetta siihen käsitykseen, että heränneet 'armonjärjestyksessään' asettivat uskon aivan syrjään ja että he kielsivät ihmisiä Jumalan evankeliumissa tarjoamaa armoa vastaanottamasta; ja teroittamalla uskoa, varsinkin sitäpuolta siitä, joka koskee varmuutta armontilasta, johdatti Hedbergin oppi heränneitten vakaumuksen mukaan suruttomat ihmiset 'aivouskon petokseen' ja heränneet penseyteen. Eroa kyllä on opissakin, sen myönnämme, mutta riidan pääsyynä on opin soveltaminen saarnassa ja opetuksessa."
Viimemainittu opinkohta, kysymys parannuksesta ja uskosta on Ingmanin ja Hedbergin välisen väittelyn keskipisteenä. Turhaa on kiistellä siitä, kummanko huomautukset tunnustuskirjojen todistuksista, joihin molemmat tuontuostakin vetoavat, ovat oikeammat ja asiallisemmat. Yksipuolisuutta huomaa tässä suhteessa helposti kummankin esityksessä, samoinkuin raamatun esimerkkien käsittelyssä. Että toinen, niinkuin toinenkin, vaanii harhaoppia vastustajansa sanoissa siinäkin, missä sitä ei löydy, siihen on syynä se kiivaus, josta Suomen herännäisyyden merkkimiehet väittelyissään ylimalkaan tunnetaan. Heidän häikäilemätön suorapuheisuutensa pukee sitäpaitsi heidän ajatuksensa monesti karkeampaan muotoon, kuin sisällys olisi vaatinutkaan, siten jälkimaailman silmissä näyttäen riidan ja katkeruuden vielä suurempana, kuin se todellisuudessa olikaan. Mutta kyllä löytyy toiselta puolelta kysymyksessä olevassa väittelyssä semmoisiakin kohtia, joissa vikojen etsiminen vastustajan väitteistä tuntuu täysin aiheettomalta, vieläpä aivan tahalliseltakin. Muutama esimerkki vain. Paavo Ruotsalainen oli kirjoituksessaan "Muuan sana heränneille" muun ohessa lausunut: "— pitkitä niinkauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajaksi, vaikka olisin kuinka suuri syntinen". Näiden sanojen johdosta lausuu Hedberg: "Ken ei näe, ettei tässä evankeliumista ja uskosta ensinkään ole kysymystä", ja hän huudahtaa: "omistaa Kristus auttajaksi, huomaa! ei edes vapahtajaksi." Semmoinen on sanansaivartelua, varsinkin kun otetaan huomioon, että Hedberg kyllä tiesi, millä tavoin Paavo Ruotsalaisen kirjoitukset syntyivät.
Vielä kirjansa lopussa olevassa tervehdyksessä entisille ystävilleen, sanoo Hedberg heränneitten kantaa aivan vääräksi, muun ohessa heille lausuen: "Älkää, rakkaat veljet, enää asettuko Kristuksen evankeliumia vastaan, vaan vastaanottakaa se ensin itse sydämen uskolla Jumalan voiman kautta autuudeksenne ja julistakaa sitä sitten puhtaudessa ja totuudessa myöskin sanankuulijoillenne, jotka jo ylenmäärin kauan ovat kuulleet lakia ja tarvitsevat vihdoinkin saada kuulla sitä sanaa, joka yksin voi heidän sielunsa pelastaa". Mutta näihin hänen kirjansa loppusanoihin, joita sopisi nimittää hänen hyvästijättöpuheekseen herännäisyyden työmailla kilvoitteleville entisille ystävilleen, kuuluu sovinnollisuudenkin ja rakkauden ääni siksi selvästi, ettei mikään herännäisyyden vaiheita käsittelevä kertomus ole oikeutettu jättämään sitä mainitsematta. Hedberg näet lausuu muun ohessa: "Toivomme sydämestämme jälleen tulevamme yhdistetyiksi teidän kanssanne, kuitenkaan emme suinkaan totuuden kustannuksella, vaan samankaltaisessa uskossa ja hengessä. Miten suotavaa olisikaan, ettei meidän enää tarvitsisi taistella toisiamme vastaan sokean, uskottoman maailman vahingoniloksi ja perkeleen suureksi voitonriemuksi. Ja miten autuasta onkaan Kristuksen tähden unohtaa ja antaa anteeksi kaikki kärsityt loukkaukset ja vääryydet, niinkuin nämä jo meidän puoleltamme ovat unohdetut ja anteeksiannetut! Emme toivo teille mitään pahaa, vaikka te nyt hylkäätte meidät kerettiläisinä. Mutta me toivomme ja rukoilemme Jumalalta, että hän henkensä valolla valaisisi sydämenne käsittämään ja oikeassa uskossa säilyttämään Jesuksessa Kristuksessa salatut sanomattomat autuuden aarteet. Silloin te selvään näette ja sydämestänne tunnustatte meidän kanssamme: että kaikki parannus ilman uskoa, on yhtä turhaa, kuin usko ilman parannusta, sekä että usko tulee saarnasta ja että evankeliumi sentähden välttämättömästi on saarnattava kaikille luoduille (Mark. 16: 15) — ottakoon se, joka ottaa tahtoo (Ilm. k. 22: 17); sekä vihdoin, ettei usko ainoastaan synny tästä sanasta jumalan hengen vaikutuksesta, vaan että sillä samassa sanassa myöskin on ainoa, ijankaikkisesti pysyvä perustuksensa, koska Kristus itse on sanassa ja usko sanassa käsittää Kristuksen".
Valitettavasti näkyvät ainoastaan Hedbergin "Teko-opin kumoamisen ja evankeliumin puolustuksen" viimeisessä osassa tekemät hyökkäykset ja ankarat syytökset herättäneen vastakaikua herännäisyyden riveissä, vaan eivät ne sovinnollisuuteen kehoittavat sanat, joilla kirja päättyy. Tällä emme suinkaan tahdo väittää, että herännäisyyden edustajain olisi tullut luopua ainakin niistä opinkohdista, jotka jyrkimmin eroittivat heidät evankelisesta suunnasta, voidakseen siten ryhtyä yhteiseen työhön entisen ystävänsä ja asetoverinsa F. G. Hedbergin kanssa. Se uskonnollinen vakaumus, joka rauhan ja yksimielisyyden saavuttamiseksi suostuu senkaltaiseen sovitteluun, ei ansaitse sitä nimeä. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa, että heränneitten vakaumus kysymyksessä olevista opinkohdista on heidän uskonnolliselle käsitykselleen yhtä oleellista, kuin Hedbergin vastakkainen mielipide on hänelle ja hänen hengenheimolaisilleen. Vakaumuksen, etenkin uskonnollisen vakaumuksen alalla ei ole tinkiminen luvallista. Ja jota elävämpää tämä vakaumus on, sitä mahdottomampaa on siitä luopuminen. Tämä koskee herännäisyyttä yhtä paljon, kuin Hedbergiäkin. Mutta se tuntuu oudolta, ettei taistelun loppuvaiheissakaan kummaltakaan puolelta kuulu apostolin todistusta: "me ymmärrämme puolittain". Epäilemättä moni niin ajatteli, mutta ei kukaan sitä ainakaan julkisesti lausunut. Ja tämän yhteydessä täytyy niinikään myöntää, ettei herännäisyyden riveistä kuulu sanaakaan, joka todistaisi, että Hedbergin vasta kertomillemme sovinnollisille sanoille olisi arvoa annettu. Varmaankin olivat ne herättäneet vastaavia tunteita monen herännäisyyden edustajan sydämessä, mutta julkisesti sitä ei tunnustettu. Sensijaan kirjoitti Ingman vielä toisen kirjan Hedbergiä vastaan, joka ei sekään ollut vapaa katkeruudesta. Se ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1851 ja 1852 nimellä "Hedbergianismen" (Hedbergiläisyys).
Niinkuin vasta saamme nähdä, ei Ingmanin suhde herännäisyyteen, hänen viimemainittuja kirjoja kirjoittaessaan, enää ollut sama kuin ennen. Tämä seikka ja siitä riippuvat osaksi muuttuneet mielipiteet tulevat näissä kirjoissa siellä täällä näkyviin, mutta hedbergiläisyyteen nähden on kirjoittajan kanta yhtä jyrkkä, kuin ennenkin. Muuten on huomattava, että Ingman tuskin oli ehtinyt lukea Hedbergin viimeistä kirjaa, ainakaan ei sen jälkimmäistä osaa, ennenkuin hän kirjoitti kysymyksessäolevan selostuksensa "Hedbergiläisyydestä" ja sen opista. Ne tarkoittavatkin viimemainitun aikuisempia julkaisuja. Mitä edelliseen osaan tulee, ei sisällä se mitään vasituisesti uutta, jos kohta lukija siinä tapaakin monta entistä perusteellisemmin selvitettyä näkökohtaa. Sen tarkoituksena on kumota Hedbergin raamattuun ja tunnustuskirjoihin perustuvat väitteet uskon synnystä ja luonteesta. Toinen vihko arvostelee Hedbergin "Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus"-nimisen teoksen kirkkohistoriallista osaa, kääntäen huomiomme väittelyn puhtaasti opillisesta alasta niihin kirkkohistoriallisiin ilmiöihin, joilla kumpikin koetti todistaa kantansa oikeaksi. Jos kohta tämäkin Ingmanin kirjan osa edelleen koskee oppia, tulee siinäkin muita näkökohtia näkyviin, jonka vuoksi lyhyt selostus siitä tässä on paikallaan.
Se ivallinen ja ylimielinen henki, joka kirjan alkulehdillä kohtaa meitä, ei tee hyvää vaikutusta. Ingman näet muun ohessa lausuu: "Hedbergiläisyys tahtoo esiintyä myöskin oppineena ryhmänä ja seisoa historiallisella pohjalla. Meistä tuntuu kuin olisi sen päämies oikeastaan tällä alalla luullut voittavansa lakastumattoman laakerin, koska hän koko 'Teko-opin kumoamisessa' liikkuu vain historiallisilla aseilla. Oppimaton voi ihmettelystä miltei hämmästyä oppineen historioitsijan tietoja, joka on lukenut kaikki kirkkoisien teokset, sekä ajatella, ettei niin oppinut mies koskaan voisi erehtyä. — — Emme tahdo kadehtia tätä teologi Hedbergin mainetta ja kernaasti antaisimme hänen ihailla tieteen valon päivänpaistetta, jollei kristillinen totuus hänen tälläkin alalla tekemiensä väärennysten kautta kärsisi sietämätöntä vahinkoa. Emme salaa totuutta vakan alle: sen täytyy päästä esille, ja sentähden aiomme ryhtyä puolueettomasti tarkastamaan hedbergiläisyyden kirkkohistoriallista katsantotapaa."
Mitä ensin tulee Hedbergin yritykseen kirkkohistorian avulla koettaa todistaa oppiansa oikeaksi, niin ei tämä hanke semmoisenaan suinkaan ansaitse moitetta, vaan päinvastoin. Suotavaa olisi, että tätä todistamistapaa olisi enemmän käytetty, sillä varsinkin myöhäisemmässä kehityksessään ilmaisee kukin uskonnollinen suunta monesti paljon selvemmin kuin tunnustuskirjoissaan, minkä hengen lapsi se on. Näyttää kuin tämä olisi ollut Hedbergin tarkoitus, mikäli muutoin tuosta hänen kesken katkenneesta yrityksestään voi päättää. Toinen kysymys on, miten puolueettomasti hän on voinut käsitellä niitä uskonnollisia liikkeitä ja kirkkohistoriallisia henkilöitä, joihin hän vetoaa koettaessaan kumota "teko-oppia" ja puolustaa omaa kantaansa. Vaikea on arvostella keskeneräistä työtä, mutta liioittelematta voitaneen kuitenkin näistä Hedbergin kirkkohistoriallisista silmäyksistä sanoa, että hän monesti, mielivaltaisesti karsien, on historiallisesta yhteydestään irroittanut ja yksipuolisesti esittänyt vain niitä ilmiöitä, joista hän on luullut saavansa tuetta lempiväitteilleen. Siten kiinnittää hän esim. huomionsa moneen suhteellisesti vähäpätöiseen seikkaan, jättäen tärkeät ilmiöt aivan syrjään, varsinkin jos nämä olisivat omiaan kumoamaan hänen väitteitään ja johtopäätöksiään. Mutta samaan erehdykseen tekee myöskin itsensä Ingman syypääksi, jos täytyykin myöntää, että hänen kirkkohistorialliset kuvauksensa ovat paljon perusteellisemmat ja paremmin valitut. Niinpä hän esim. uhraa monta sivua näyttääksensä, että Marcion-nimisen gnostikon oppi muka ainakin muutamassa suhteessa oli Hedbergin opin kaltainen, moittien vastustajaansa siitä, ettei hän ollut puhunut sanaakaan tästä asiasta. Parempi ja asiallisempi on Ingmanin selostus montanismista, jota Hedberg oli arvostellut hyvin ankarasti. Etenkin huomattava on edellisen esitys niistä erinomaisista hengenlahjoista, joista sanotun uskonlahkon perustaja, Montanus, niin paljon puhui ja joista hän kerskasi. Ingmanin pietistinen kanta tulee tässä selvään näkyviin. Ilmeistä on, että hän laveasti ja seikkaperäisesti kuvaamalla tuota omituista vanhan kirkon liikettä ja sen tunnustajien näkyjä, ennustuksia, kielilläpuhumisia y.m., tahtoi selittää vastaavia ilmiöitä herännäisyyden alkuaikoina, joista ilmiöistä Hedberg ja Paavo Ruotsalaisen muut vastustajat luulivat saavansa tuetta sille väitteelleen, että viimemainitun oppi liikkui tunnekristillisyyden pohjalla. Vedoten Irenaeuksen ja Tertullianuksen todistukseen, näyttää Ingman, että nuo montanismin ekstatiset ilmiöt, miten harhaan ne monesti johtivatkin, eivät suinkaan ilmaise yksinomaan varjopuolia silloisessa kirkossa, vaan elämääkin ja Herran läsnäoloa.
Montanismista johtuu Ingman puhumaan Tertullianuksesta. Syistä, jotka ovat yhteydessä hänen juuri siihen aikaan tapahtuneen eronsa kanssa herännäisyydestä ja joihin myöhemmin palajamme, omistaa hän tuon tunnetun kirkkoisän kuvaamiselle monta sivua. Samalla on esitys tietysti polemiikkia Hedbergiä vastaan. Tekijä teroittaa Tertullianuksen jyrkkää kantaa maailman- ja itsensäkieltämiseen nähden, pitkillä otteilla hänen teoksistaan näyttäen, mitä hän ajatteli parannuksesta, syntien anteeksi saamisesta, pyhityksestä y.m. kristityn elämän tunnusmerkeistä. Mitä hän näillä otteilla tarkoittaa, huomaa selvästi muun ohessa seuraavista sanoista: "Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoinakin löytyi monta noita epäuskon velttiötä, jotka luopumatta lihasta ja verestä tahtovat mennä Jumalan valtakuntaan, ihmisiä, jotka kyllä kernaasti toivovat itselleen tuon kalliin aarteen, syntien anteeksisaamisen, mutta kuitenkin vihaavat vilpitöntä elämää Kristuksessa. Jo siihen aikaan tahdottiin syntien anteeksisaamista ilman synnistä kuolemista, ilman elävää ja rehellistä parannusta."