Berghin vastaus Stenbäckin kysymyksessä olevaan kirjeeseen ei valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Varmuudella tiedetään kuitenkin, ettei hän hyväksynyt vanhan ystävänsä muuttunutta katsantotapaa. Stenbäck ei näykään olleen oikein tyytyväinen Berghin selitykseen, vaan päinvastoin panneen pahakseen muutamia siinä olleita lausuntoja. Hän vastasi:

"Yhdyn täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat minua loukkasivatkin. Niinpä tuntui minusta oudolta, että sinä, vaikka, niinkuin kirjoitit, kauan olet huomannut useita epäkohtia ja erehdyksiä, varsinkin ihmisjumaloimisen ja riippuvaisuuden ihmisistä, kuitenkin olet vaiennut etkä asettunut sitä vastaan. Minusta näyttää, että tämä olisi ollut kristillinen velvollisuutesi. Mutta yleensä näkyy, että edelleenkin väärin käsität ja epäilet sitä itsenäistä suuntaa, joka täällä monessa vaikuttaa, sitä hengellistä kehitystä, joka, johtuen Jumalan sanasta ja sen valosta, tahtoo repiä poikki kaikki muut siteet tehdäkseen Herran siteen lujaksi, likeiseksi ja ainoaksi. — — Nykyinen suunta on minusta välttämätöntä palajamista Jumalan maassamme synnyttämän armontyön alkuun, joka aamuruskon tavoin ennusti raitista ja ihanaa päivää Suomen kirkolle, kunnes lahkolaismieliset puoluehenget hämmensivät ja turmelivat tämän alun ja se oli joutua halvaksi puolueasiaksi. Ne jotka eivät tahdo eivätkä voi katkaista ihmisten määräämiä siteitä ja hyljätä heidän säätämiään sääntöjä antaakseen yksin Jumalan loppuun kehittää tuon hyvän työn, jääkööt jälkeen ja pysähtykööt hiljaa vanhalle kannalle. Sitä ei voi auttaa, mutta muut tulevat tämän uhallakin edistymään ja yhä enemmän puhdistumaan, pelastuen Jumalan hengen johdattamina kaikkeen totuuteen kuolettavan pysähtymisen jähmettymisestä ja levosta".

Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen alkoivat Savon papit tuumia hänen elämäkertansa kirjoittamista. Bergh-veljesten kirjeenvaihdosta näkyy, että varsinkin nämä "ukon" likeiset ystävät pitivät tuommoisen kirjasen ilmestymistä suotavana. Myöskin L. J. Niskanen aikoi ryhtyä semmoista kirjoittamaan, mutta valitettavasti oli hän, niinkuin olemme nähneet, niinä aikoina väkijuomien turmelema ja siksi heikko, ettei hän siihen pystynyt. Sovittiin, että J. I. Bergh pitäisi ruumissaarnan ja kirjoittaisi sen niin, että siitä myöhemmin lisäyksiä siihen tekemällä saataisiin Paavon elämäkerta. Tästä tuumasta ei kuitenkaan mitään tullut, silminnähtävästi siitä syystä, ettei Bergh saanut tarpeeksi lähteitä. Hän pyysi muunmuassa Stenbäckiä Suupohjassa tiedustelemaan Paavon kirjeitä, mutta sai vastaukseksi, että se henkilö — F. P. Kemell — jolla oli näitä kirjeitä, muuttaessaan s.v. Oulaisiin, oli ne sijoittanut muistamatta mihin eikä hakemallakaan ollut niitä löytänyt. Ehkä vaikutti myöskin ensinmainitun selvin sanoin ilmaisema vastenmielisyys koko tuumaan nähden lamauttavasti Berghiin, niin että hän siitäkin syystä luopui aikeestaan. Stenbäckin, mielipidettä asiasta hän ei silti kannattanut, vaan päinvastoin. Bergh näet käsitti Paavo Ruotsalaisen suuren merkityksen historiallisena henkilönä, ja herännäisyyden muistot olivat hänelle siksi kalliit, etteivät vanhan ystävänkään ajatukset asiasta, jos menivätkin aivan vastakkaiseen suuntaan, voineet hänen mielipiteitään järkyttää. Mutta selvä on, etteivät ne olleet omiaan kehoittamaan häntä ryhtymään tuohon työhön, joka sitäpaitsi hänen likeiseen suhteeseensa nähden Paavo Ruotsalaiseen sekä herännäisyydessä syntyneen eripuraisuuden tähden oli vaikea. Vahinko tämä joka tapauksessa on, sillä siten on varmaankin moni tärkeä tieto joutunut hukkaan. — — Mitä Stenbäckin käsitykseen tästä asiasta tulee, niin ei ole se hänelle eduksi. Viimemainitussa kirjeessään hän näet kirjoittaa: "Jos saan lausua ajatukseni, jota sitäpaitsi useat muutkin kannattavat, niin en pidä ukon elämäkerran kirjoittamista ja julkaisemista viisaana enkä hyödyllisenä. Jos tahdotaan esiintuoda hänen hyviä puoliaan, niin syntyy siitä vain yksipuolinen panegyrika ilman totuutta ja tunnollisuutta; jos taasen tämän ohessa tahdotaan esittää varjopuoletkin, niin ovat nämä semmoisia, että näyttää paraalta ja oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittaviksi ja antaa niiden jäädä unholan pimeään. Joka tapauksessa, niin ajattelen, tulisi hänen elämäkertansa vain lisäämään hämmennystä ja antamaan aihetta uuteen eripuraisuuteen. Ukon sokea epäjumaloiminen on ainakin näillä seuduin kärsinyt auttamattoman tappion — sitä suuremmalla syyllä kuin muutamat tosiseikat ovat liiaksi räikeitä".

Ei saata kummastella, että Stenbäckin vastaus kipeästi koski Berghiin, eikä sitäkään, että hän muutamin paikoin katkerinkin sanoin torjui siinä löytyviä hyökkäyksiä. Hän kirjoitti: "Elokuun 30 p:nä päivätyn, yhtä monimutkaisen kuin surullisen kirjeesi olen saanut ja tahdon sen johdosta muutamin sanoin tervehtiä sinua, vanhaa, viime aikoina kärtyiseksi käynyttä ystävääni. Jätän omaan arvoonsa kirjeesi katkerat ja purevat purkaukset, jotka minusta aiheutuivat osaksi (luultavasti) savolaisten ja minun lahkolaisuudesta, osaksi siitä väärinkäsityksestä ja niistä epäluuloista, jotka arvelusi mukaan olisivat johtaneet minua arvostellessani teidän itsenäistä suuntaanne. Tahdon vain mainita, etten ole johtanut johtopäätöksiäni sanottuun suuntaan nähden huhuista ja epäluotettavista tiedoista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, etten ole ollut vapaa pelosta, ehken epäilyksistäkään tuon suunnan laatuun nähden. Mutta nämä epäilykset eivät johdu juoruista eivätkä huhuista, vaan lyhyesti puhuakseni 1:ksi siitä omaan kokemukseeni perustuvasta ja — olkoonpa niinkin — tutkimusten kautta saavuttamastani tiedosta, että jyrkät käänteet silloin, kun ne katkaisevat historiallisen kehityksen, tavallisesti sortuvat rabulismiin ja muihin kuoppiin, 2:ksi siitä katkerasta hengestä, jota olen ollut huomaavinani kirjeissäsi, 3:ksi niistä puutteista ja erehdyttävistä kohdista opissa, joita todellisella mielipahalla olen huomannut A. W. Ingmanin viimeksi julkaisemassa kirjassa (Hedbergiläisyys II, 1), jossa minun käsitykseni mukaan 'itsenäisemmän suunnan' johdanto s.o. alku on tehty, josta asiasta jo olen Ingmannille lyhyesti kirjoittanut. Jos tätä vastaan tahtoisit huomauttaa, että juuri tämä kirja vielä muistuttaa siitä hapatuksesta, jota vastaan te kiivailette, niin on tuo kaikki hyvä; mutta siihen minä vain tahtoisin sanoa, ettei ainakaan tämä hapatus ole kotoisin Savosta. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa; tahdon kernaasti luopua kaikista epäilyksistäni teidän pyrintöihinne nähden, toivoen että Herra on johdattava kaikki asiat hyvään, ja tämän teen vaatimatta sinua luopumaan epäilemästä minua ja minun suhteitani. Ei sekään minua raskauta, että sinä a priori 25 vuotta kestäneen suhteeni jälkeen Savon 'lahkolaisuuteen' (jos niin tahdot) pidät minua kykenemättömänä huomaamaan siinä olevaa vikaa sekä etten ymmärrä, mikä se siinä ilmenevä subjektivismi eli spiritualismi, jota siinä olen ollut näkevinäni, oikeastaan on. Ainoastaan kaksi seikkaa tahdon meidän välisiin suhteisiin nähden sinulle mainita. Toinen näistä on, että pidän sitä, mitä Savossa olen oppinut jokapäiväisestä uudistuksesta, sen tarpeellisuudesta ja laadusta, niin puhtaana ja kalliina oppina, ettei minulla ole mitään halua vaihtaa sitä kaiken maailman itsenäisiin suuntiin, en 'kirkolliseenkaan suuntaan', jota muutoin pidän suuressa arvossa, jos siltä tämä elämän aines puuttuu. Tuo toinen asia on, että kaikesta sydämestäni halajaisin vielä kerta, jos kohta en useammin, saada sinun ja muiden ystävien kanssa suullisesti neuvotella näistä asioista, joista näkyy olevan riitaa sinun ja minun välillä, en tiedä onko tuo sitten todellista vai leikkiäkö. Mutta kuinka tämä voi tapahtua? Minun täytyy suoraan tunnustaa pelkääväni, että sinä olet liika korkea matkustaaksesi tänne luokseni, ja minä liiaksi sidottu päästäkseni sinne sinun ja teidän muiden tykö".

Malmbergista ja Paavo Ruotsalaisesta, joista Stenbäck oli lausunut niin häikäilemättömät tuomiot, ei Bergh kirjeessään puhu sanaakaan. Liika hyvin käsitti hän näiden miesten merkityksen herännäisyysliikkeen vaiheissa ja liika rakas oli tämä liike hänelle salliakseen hänen väitellä niin puolueellisen arvostelijan kanssa, kuin viimemainittu kysymyksessä olevissa kirjeissään oli osoittanut olevansa. Puhumattakaan siitä, että muutamat henkilökohtaiset seikat estävät Stenbäckiä käsittämästä herännäisyyden ja sen huomatuimpien merkkimiesten historiallista arvoa, oli Berghillä täysi syy loukkaantua ystävänsä arvostelusta hänen suhteestaan Savon herännäisyyteen. Muistettava on näet, että Stenbäck tiesi hyvin vähän viimemainitusta liikkeestä, jonka Bergh sitävastoin pitkän ajan kuluessa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Tähänkin nähden täyty kummastella Stenbäckin häikäilemättömän varmoja tuomioita. Jollei kirjoittajani välillä vallinnut vanha ystävyys olisi sitä estänyt, olisi Bergh epäilemättä paljon jyrkemmin näitä hyökkäyksiä torjunut.

Niiden hylkäävien lausuntojen rinnalla, joita tähän aikaan herännäisyydestä ja sen vasta haudan lepoon saatetusta ensimmäisestä suurmiehestä kuului liikkeestä eroavien ryhmästä, esiintyvät sanomalehtien arvostelut hyvinkin edullisessa valossa. Ilman häiritseviä lisäyksiä julkaisi esim. "Suometar" maaliskuussa 1852 Nilsiästä lähetetyn myötätuntoisen ja varsin ystävällisen kertomuksen Paavo Ruotsalaisen kuolemasta ja hänen hautajaisistaan, ja samaan aikaan kirjoitti "Helsingfors Tidning" otsakkeella "En märkvärdig man" (Merkillinen mies): "Nilsiästä kerrotaan, että Savon herännäisyyden päämiehenä historiallisesti merkillinen Paavo Ruotsalainen siellä joku aika sitten on kuollut. Arvosteltakoon hänen hengellistä toimintaansa miltä kannalta tahansa, niin ei kukaan kieltäne, että Paavo Ruotsalainen enemmän kuin yhdessä suhteessa oli rikaslahjainen ja harvinainen henkilö. Taitavan käden tekemänä olisi hänen elämäkertansa epäilemättä mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoinen". Samassa hengessä kertoivat useat muutkin lehdet Syvärin saarelta saapuneesta kuolonsanomasta. Huomiota ansaitsee varsinkin "Litteraturbladetin" kirjoitus, etenkin siitä syystä, että siinä tunnustetaan herännäisyyden historiallinen merkitys. Lehti näet lausuu: "Mies, joka on ollut tärkeä Suomen kirkon historialle, nykyisen varsinaisen herännäisyyden päämies Paavo Ruotsalainen on helmikuun 2 p:nä [Niinkuin olemme nähneet, ei ole päivämäärä oikea.] kuollut Nilsiässä. Niinkuin kaikki puoluejohtajat, on hän ollut sekä ylenmäärin suuren kiitoksen että katkeran moitteen esineenä. Pietismin kannattajat Pohjanmaalla ja Savossa ovat tehneet toivioretkiä hänen luoksensa etäisistä seuduista ja kunnioittaneet häntä auktoriteettina, jonka orakelivastauksista ei vetoaminen ole ollut mahdollista. Häntä pidettiin hengen miehenä, jolle omistettiin jonkunlainen profetallinen arvo. Pastori Renqvist taasen on kirjoituksissaan mitä kiivaimmin moittinut sekä hänen oppiansa että hänen elämäänsä; kirja 'Väärän opin kauhistus' on suurimmaksi osaksi tähdätty Ruotsalaista vastaan. Hedbergkin, joka kerran lähetti uskonveljen pyytämään Ruotsalaiselta neuvoa uuden, uskoa ja evankeliumin voimaa koskevan käsityksen suhteen, esiintyi hiljattain julkaisemassaan kirjassa häntä vastaan, vaikka jonkunlaisella varovaisuudella. Historiallisen tasapuolisuuden takia ovat kummankin puolen lausunnot otettavat huomioon, ja ehkä pääsemme totuutta likelle, jos sanomme, että hän oli rikaslahjainen puoluemies, jolla oli tavaton viisaus ja vaikutuskyky ja joka sitäpaitsi oli hyvin perehtynyt uskonnon-asioihin sekä todella hurskas mies, jos kohta hän inhimillisestä heikkoudesta toisinaan törkeällä tavalla elämässään erehtyi. Hänen suuri vaikutuksensa 20 vuoden aikana lukuisiin henkilöihin, joista viimeksi h:ra A. W. Ingman on kunnostanut itsensä kirjallisuuden alalla, tekevät hänet joka tapauksessa huomattavaksi henkilöksi, etenkin koska hän oli vain oppimaton talonpoika". [Lähteitä: J. I. Berghin ennen mainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; Lauri Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille 14/2 52 ja 30/8 52 (ennen julkaissut Eliel Aspelin teoksessaan "Lars Stenbäck"); J. I. Berghin kirje Stenbäckille 21/9 52 (löytyy yliopiston kirjastossa); kert B. K. Sarlin, Kusti Niskanen y.m.; Suometar n:o 12, 1852; Helsingfors Tidningar n:o 23, 1852; Litteraturbladet n:o 2, 1852.]

XV.

Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo Ruotsalaisen kuoleman aikana.

Toukokuussa 1852 teki Wilhelm Niskanen matkan Suupohjaan, missä hänellä oli paljon kannattajia ja ystäviä, hän kun näet Malmbergin kehottamana siellä jo edellisinä vuosina monesti oli seurapuhujanakin esiintynyt. Riita Malmbergin ja hänestä luopuneiden pappien välillä oli kiivaimmillaan. Kuinka uuden suunnan miehet asemaa arvostelivat, näkyy seuraavasta F. O. Durchmanin kirjeestä Jos. Grönbergille lainatusta otteesta: "Heränneet täällä ovat jakauneet eri joukkoihin. Toiset noudattavat Malmbergiä ja innoitetaan häneltä hyvin riivatuiksi ja tulisiksi. Eivät ne meitä muiksi sano kuin perkeleiksi, fariseuksiksi, tekopyhiksi, villihengiksi ja pimitetyiksi. Me emme ole tietävinämmekään heistä, vaan elämme niinkuin ennenkin — se vain eroituksena, että välttelevät meitä ja seuranpitoa meidän kanssamme, niinkuin myrkkyä ja kuolemaa. He nauravat ja ilakoitsevat meidän saarnoillemme; heikompi puoli heistä ei käy kirkoissa muualla kuin Lapualla vain. Voi kuitenkin, minkä sotkun saatana sai aikaan! Kuinka kauan tätä ilvenäytelmää kestänee? Jotka muinen resu-parannuksensa tähden, juopumuksensa, ahneutensa, epärehellisyytensä ja jaetun mielensä tähden olivat hylkyinä, ovat nyt hyviä parannuksen tekijöitä siinä puolikunnassa. Heidän profeettansa antaa heille palavalla kiivaudella lihan makeata evankeliumia, ja se aina nepsäyttää, tuoreuttaa ja kiehuttaa heitä hyvään intoon. Et usko kuinka väkevä ja innotteleva se henki on, joka heidät täyttää. Nyt kuitenkin, kun kovasti olemme neuvoneet ja varoittaneet meikäläisiä rupeamasta heitä vastaan väittelemään, riitelemään ja hasailemaan, vaan olemaan ääneti ja vaikenemaan, näkyy sen puolikunnan into vähitellen rupeavan haihtumaan, höröstymään ja masentumaan. Lapualla ei ole päämiehellä paljon puoluetta; sentähden hänen täytyy matkustella Ylihärmässä ja Ylistarossa väkeä keräämässä ja värväämässä. Näissä seurakunnissa hänellä onkin paras joukko lahkoansa". — Ei ollut helppo semmoisissa oloissa joukkoja johtaa. Jos Malmbergin asema, niinkuin hänen vastustajainsakin, oli vaikea, ei ollut Niskasenkaan helppo.

Mainitulla matkallaan tapasi Niskanen Ylihärmässä A. W. Ingmanin ja keskusteli hänen kanssaan. Niinkuin ennen (III, 88) on mainittu, näkyy hän silloin, samoinkuin edellisilläkin matkoillaan Suupohjassa, tehneen viimemainittuun verraten edullisen vaikutuksen, jos kohta ei yksimielisyyttä heidän välillään syntynyt, vaan päinvastoin. Ingman kuvaa heidän yhdessäoloaan seuraavin sanoin: "Kysyin häneltä suoraan, mitä hän nyt ajatteli Ruotsalaisesta, joka hänet oli synagogastaan sulkenut. Hän vastasi: 'En ole milloinkaan jumaloinut Paavoa ihmisenä, enkä myöskään ajattelevana ihmisenä ole voinut sitä tehdä, koska hänen vaelluksensa ulkonaisessa suhteessa ei ole ollut semmoinen, että lihan jälkeen olisin voinut häneen mieltyä. Luottamukseni Paavoon ei siis ole perustunut inhimillisen auktoriteetin vaatimuksiin, mutta se totuuden sana, jota Paavo puhui, on syvään tunkeutunut sydämeeni. Siihen täytyy minun luottaa, jos kohta tuo pian sen jälkeen kuollut heikko mies, vihollisteni, Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa eksyttämällä, loppuijällään minut hylkäsikin. Olen kuitenkin Paavo Ruotsalaisen vilpitön ystävä ja opetuslapsi ja semmoisena pysyn. Näihin asti en ollut milloinkaan selvin sanoin ilmaissut Niskaselle, mitä hänen suhteestaan Jumalaan ajattelin. Sentähden olin nyt pakotettu rehellisesti varoittamaan häntä ja kehoittamaan häntä, joka jo oli vanha mies, kääntymään pois eksytystensä tieltä. Mutta tämä puhe ei miellyttänyt tuota paisunutta ja kaikkien Pohjanmaan heränneitten siihen asti suuresti kunnioittamaa hengellistä isää; hän suuttui siitä silmittömästi, lausuen: onko saatana sinunkin sovaissut? Erosin silloin haikein sydämin 60-vuotiaasta ukosta; surulla huomasin, että tämä luonnon puolesta tavallaan rakastettava ja erinomaisen lahjakas mies niihin määrin oli lahkolaishengen turmelema, ettei hän enää voinut päästä tosi kristilliseen vakaumukseen."