Kun ruumis oli laskettu hautaan ja Hjelmman tarttui lapioon alottaakseen toimituksen, sattui omituinen kohtaus, joka moneen teki syvän vaikutuksen. Kirkonavaimet näet putosivat suntion, Paavon ystävän A. Möykkäsen kädestä kirstun kannelle, kolisten sitä vastaan niin kuuluvasti, että kaikki lähellä seisovat sen huomasivat. Vasta toimituksen päätyttyä otettiin ne ylös. "Hän vei kirkon avaimet muassaan", kuului hämmästyneen kansanjoukon keskuudesta.

Osa hautajaisvieraista kutsuttiin puoliselle Rissaseen. Viimemainittujen joukossa oli Hjelmmankin. Ruokapöydässä istui hän Bergh-veljesten keskellä. Ivallisesti hän tämän johdosta lausui: "miten minä kestän kahden vuoren välissä?" "Eiköhän kilpi [Ruotsalainen sana berg on suomeksi vuori, sana hjelm merkitsee kilpeä.] kestä", vastasi siihen painolla J. I. Bergh. Joitakuita muitakin pistonsanoja kuultiin tuon herännäisyyden katkeramielisen vastustajan suusta, mutta pian hänestä päästiin, sillä heti aterian jälkeen hän lähti pois. — Vieraat palasivat Aholansaareen, missä vielä pidettiin seurat. Puhujina esiintyivät Bergh-veljekset sekä luutnantti Colliander. He puhuivat voimallisesti ja pyhien muistojen valtaamina erinomaisen hellästi. Illemmalla oli liikutus yleinen, eikä viipynyt kauan, ennenkuin kielilläpuhujatkin alkoivat saarnata. Semmoisina huomattiin edellä muiden Bergh-veljesten sisar, ennen (III, 237), mainittu Lisette Bergh sekä kielilläpuhujana niinikään tunnettu Kaisa Kajanus. Heidän kiivaat, salaperäiset puheensa eivät olleet omiaan rauhaa rakentamaan, niistä kun tuon tuostakin kuului tuomitsevia sanoja W. Niskasesta, joka, niinkuin olemme maininneet, itse oli tilaisuudessa saapuvilla. Miten käsittämättömiä heidän tunteenpurkauksensa suurimmaksi osaksi olivatkin, olivat tuo puoli puheista ja siihen liittyvät tuomitsevat ennustukset kiusallisen selviä. N. K. Malmbergille muutamia päiviä myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän kertoo Ruotsalaisen hautajaisista, lausuu Niskanen: "Minua tuomitsivat ennustajat eli kielilläpuhujat, mutta minä sanoin heille: en usko teitä, saatanat". Muutoin tunnustaa hän, että "muut eivät mitään puhuneet, eivät oppineet eivätkä oppimattomat, vaan antoivat hyvän rauhan ja pitivät maahanpaniaisvieraana". Haikein sydämin palasivat heränneet Paavo Ruotsalaisen hautajaisista. Ei kaipuu vain täyttänyt heidän mieliään surulla; heitä painoi se raskas, tämänkin tilaisuuden vahvistama tunne, että aika oli muuttunut ja koko herännäisyyden tulevaisuus pimeään peittynyt. Yllämainitussa kirjeessään kirjoittaa Wilhelm Niskanen: "Juhana Niskanen ei jaksanut tulla maahanpaniaisiin; hänet on viina heikontanut. Surkea on asia. Auta Herra, pyhät ovat vähentyneet". Surulla mainitsee hän niinikään, että J. I. Bergh "oli kauheassa sapessa" Malmbergiä vastaan sekä että "kaikki uskoivat todeksi", mitä viimemainitusta puhuttiin. "Voi, hyvä Jumala, tätä vimmaa, mikä nyt on maailmassa", huudahtaa Niskanen kirjeessään. Ei sekään lyhyt selostus, jonka J. F. Bergh muutamassa samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä antaa Paavon hautajaisista, ole omiaan rauhaa ennustamaan, hän kun siinä moittivasti puhuu Wilhelm Niskasesta. Kaikkialla epäluuloa, riitaa, hajaannusta. Ei Paavo Ruotsalaisen vasta täytetty hautakaan eivätkä Syvärin saaren hongat, jotka talvisessa juhlapuvussaan vartioivat hänen kotinsa suuria muistoja, olleet voineet taivuttaa heränneitten mieliä ensimmäisen rakkauden aikoja oikeassa hengessä muistamaan ja Jumalan voimalla palauttamaan. [Lähteitä: Paavo Ruotsalaisen v. 1839 ja 1845 tekemät, asianomaisessa oikeudessa vahvistetut testamentit, jotka kirkkoh. Kleofas Hymander, joka nyk. omistaa Aholansaaren, on Paavon säiliöistä löytänyt ja hyväntahtoisesti minulle lähettänyt; Paavon kirje Charlotta Helanderille 19/1 51 (omistaa pastorinrouva Anna Arvonen). Kert. Albertina Nenonen, joka hoiti Paavo Ruotsalaista hänen kuolinvuoteellaan, K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Julius Tenhonen, P. Ruotsalainen (Paavon sukulainen), Liisa Markkanen (Paavon tytär) y.m.; J. I. Berghin kirjeet F. O. Durchmanille 7/2 52 ja 8/5 52; J. F. Berghin kirje Otto Hjeltille 16/4 52; Wilhelm Niskasen kirje N. K. Malmbergille 15/3 52; Litteraturbladet 1852 N:o 24; Aukusti Oravala, Paavo Ruotsalainen.]

* * * * *

Kutsuessaan F. O. Durchmanin ja Suupohjan muita heränneitä pappeja Paavo Ruotsalaisen hautajaisiin, kirjoitti J. I. Bergh Syvärin saarelta saapuneen surusanoman johdosta: "Ukko on vihdoinkin voitollisesti päättänyt kovan taistelunsa ja autuaallisesti vapautunut vihollisten raivosta ja riitojen ahdingoista. Jos vain voisimme oikein käyttää, mitä me ja rakas isänmaamme häneltä enemmän kuin yhdessä suhteessa olemme oppineet". Tämä oli kaiken eripuraisuuden uhallakin heränneitten yleinen ajatus. Poikkeuksena ovat ainoastaan muutamien uuden suunnan edustajain jo näihin aikoihin esiintyvät vastakkaiset mielipiteet. Huomattavimmat jälkimaailmalle säilyneet tämän ryhmän katsantotapaa ilmaisevat todistukset ovat muutamat Lauri Stenbäckin J. I. Berghille kirjoittamat kirjeet. Tärkeä on varsinkin helmikuun 14 p:nä 1852 päivätty kirje, joka on vastauksena viimemainitun tiedonantoon Paavo Ruotsalaisen kuolemasta. Se kuuluu:

"Monet kiitokset kirjoittamistasi riveistä. Olin pahoillani, etten saanut tavata sinua Lapualla [Berghin käydessä Malmbergin vaimon hautajaisissa.]; jos olisin voinut aavistaa, että olit siellä, niin olisin varmaankin sinne tullut, millä tavoin hyvänsä. Mutta kuinka saatoin aavistaakaan, että voisit päästä sinne, täällä kun oli aivan sula maa ja mitä pahin kelirikko. Mikset minulle ilmoittanut tänne tulostasi? — Merkillinen uutinen tuo oli, että ukko Paavo on päässyt pois pitkällisistä tuskistansa. Meidän asiamme ei ole esiintyä hänen tuomareinaan eikä hänen pyhimykseksi julistajinaan, mutta parasta voimme hänestä toivoa. Sanot, että me luultavasti huonolla menestyksellä saatamme sanoa: rauha hänen jälkeensä. Minkätähden emme? Olen kylliksi sangvininen uskaltaakseni toivoa ja uskoa ihan vastaista. Mistä johtuvat nuo monet puolueet ja kaikki rauhattomuus, jollei hyvin suureksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten jumaloiminen ja ihmisistä riippuminen on vallinnut koko meidän joukossamme? Heränneet talonpojat ovat riippuneet papeistansa ja itsetietoisista holhoojistaan, ja nämä taasen muutamista hengellisistä käskijöistä ja paaveista. Siten on pystytetty papistinen hierarkia ja järjestelmällinen ihmisorjuus, joka on sulkenut heränneen joukon kuni läpitunkemattomaan verkkoon. Miten sanomaton tästä aiheutuva vahinko on ollut ja edelleen kieltämättömästi on, sitä on raskas ja kauhea ajatella. Eikö se työ, minkä Jumala armosta ja niin voimallisesti on maassamme alottanut, siten olisi joutunut kokonaan harhaan tällä tiellä ja kristinuskomme kehittynyt surkeaksi ja tuhoa tuottavaksi lahkolaisuudeksi kaikkine siihen kuuluvine vikoineen ja kuolettavine tauteineen? Ja ennemmin tahi myöhemmin olisi koko rakennus särkynyt pelkiksi pieniksi, intohimoisesti keskenään riiteleviksi puolueiksi, jotka olisivat tehneet kaikki nämä herätykset ei vain turhiksi, vaan turmiollisiksi kristinuskon kehitykselle maassamme. Sinnepäin olemme olleet kulkemassa hyvää vauhtia. Toisistansa ovat heränneet riippuneet ja tirannimaisista holhoojistaan enemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kiivailleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian puolesta, he ovat viljelleet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja heidän selitystensä mukaan, kuin että Jumalan henki olisi saanut sen selittää tahi että olisi pidetty hänen valoaan tarpeellisena ja sen etsimistä kaikkialla ja aina tärkeänä. Harvat ovat varmaankin ne, jotka seisovat omilla jaloillaan, jotka 'tietävät, keneen he uskovat' ja joiden ainoana ohjeena on oma Jumalan valaisema ja johdattama omatunto ja siten rakentavat yksin Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku heidän 'isistään' on sanonut tahi uneksinut, se on varmaan hyvin usein ollut suuriarvoisempaa kuin sana; sitä on noudatettu ja ajattelemattomasti pidetty salattuna viisautena, jota ei vielä ole präntättykään. Eikö tämä ole kauheaa? Ja mistä se johtuu? Varmaankin tuosta ihmisorjuudesta, tuosta meillä tapahtuneiden herätysten hapatuksesta — epäilemättä pääasiallisesti juuri siitä. Eikä ole minun vakaumukseni mukaan tämä hapatus valitettavasti syntynyt ilman muutamien korkeitten, ihmiskiitokselle alttiiden henkien tarkoittamaa ja itsetietoista pyrkimystä, tuo kiitos kun on ollut heille mieliksi ja heitä on lumonnut. Sentähden on myöskin painettu alas ja sortaen lyöty maahan kaikki epäilykset heidän erehtymättömyydestään ja mahdistaan, niin että jokainen on pelännyt tuommoisen ajatuksen syntyä, pitäen sitä saatanan kiusauksena ylpeyteen, jota vastaan heti tulisi taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa kuulluksi ja epäjumala-istuimensa säilytetyksi — niinkauan kuin Jumala viisaudessaan on tuon sallinut, mutta ei myöskään pitemmäksi ajaksi; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä tahdo antaa meidän ijankaikkisesti nääntyä tiranniemme ja käskijäimme ikeen alle, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti ostanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka tahtoo ja voipi johdattaa meitä kaikkeen totuuteen eikä, niinkuin kaikki inhimilliset puoluejohtajat, puolitotuuteen ja puolivalheeseen. Ja juuri sentähden, rakas veli, minä toivon, että rauha vasta nyt voi tulla ja että se todellakin on tuleva; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on 'hengen yhteys', mutta ihmisen auktoritetista ja epäjumaloivasta riippumisesta hänestä johtuva yhdysside ei onneksi toki kauan kestä; se katkaistakoon kernaasti, kun määrätty aika tulee, ei meidän määräämämme aika, vaan kasvattajamme ja Herramme määräämä aika. Suoraan sanoen pidän Jumalan sormen viittauksena, että ukko kuoli samaan aikaan, kuin me täällä niin katkerasti likeltä olemme kokeneet hengellisen ylimielisyyden hedelmiä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat tulleet päivän valoon, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvinne sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän mahdikasta rehentelijää ilkeyksineen vieretysten ja samalle asteelle. Mutta täytyyhän sinun myöntää, että niin toinen kuin toinenkin on ollut monen epäjumalana, joka on riidellyt pois Jumalalta hänen sijansa ja suuressa määrässä edistänyt hengellistä alaikäisyyttä. Ja entäs jos oppikin on ollut väärä. Ainakin on M(almberg), jota niin moni on sokeasti seurannut, teroittamalla teroittanut, että omantunnon tulee olla levottoman ja tuomitsevan (joka tavallaan on oikein), mutta kun sitten tuosta levottomuudesta ja omantunnon-ahdingosta tehdään vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvaudutaan — tuo on oppi, jonka turvissa kaikki synnillinen elämä hyvästi voi viihtyä, on ainakin yhtä suuri erehdys, kuin hedbergiläisyyden konsanaan ja tähtää samaan kuin sekin, nimittäin Jumalan armontyön ja armonvaikutusten kieltämiseen, hylkäämiseen ja vastustamiseen herätetyssä sielussa. Siinä on usko saavuttamaton, epäiltävä asia, jos se — niinkuin sanakin opettaa ja sen luonne vaatii — tuo mukanaan rauhan Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, rauhan ja ilon. Kun sentähden Kristus sielulle kirkastuu, niin että se todellisesti on tätä kokemasa, niin tämä oppi kiiruhtaa repimään pois kaiken tämän sekä syöksemään sielun alas tuohon paavilliseen epävarmuuden hämärään, vaatien sitä tyytymään rauhattomuuteen, jonka perustuksen raamattu ilmaisee, todistaessaan: jumalattomilla ei ole rauhaa. Tähän suuntaan menevä oppi se on, joka hierarkkisen omantunnonpakon kera, tahi oikeammin juuri likeisessä yhteydessä sen kanssa, on ollut vallalla meidän keskuudessamme. Mutta mitä arvelet? Onko se Jumalan sanan mukainen ja oikea? Kirjoita minulle, mitä tästä ajattelet, niinkuin minä avomielisesti olen ajatukseni ilmaissut. Ennen oli suuren melun nostaminen ja tuomioilla toisia vastaan hyökkääminen tavallista, jos joku uskalsi ajatella toisin, kuin hyväksytty tapa määräsi; erehtyvän oikaiseminen ja vakaumuksen tiellä neuvominen ei kelvannut, siihen piti jokainen itseään liika hyvänä ja toista raukkaa kelvottomana. Eihän tämä enää saa tapahtua meidän välillämme".

"Kaukana siitä että M(almberg) olisi ottanut varteen veljelliset varoitukset ja antanut niiden johdattaa itseään tunnustamaan erehdyksensä, nöyrtymiseen ja parannukseen, on hän vain yltynyt yhä suurempaan intoon ylläpitämään mahtiaan ja kiihoittamalla voittamaan puoluetta itselleen. Säälin Lapuan seurakunta-raukkaa ja muita sikäläisiä pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut väitettävän, että sinä olisit vastustanut julkista liiton-rikkomista M(almbergin) kanssa sekä ennustanut, että tuosta seuraisi kaikenlaisia vaikeuksia. Olen kysynyt itseltäni: miten on tuo mahdollista, onko Julius sitten unohtanut 1 Kor. epistolan 5:nen luvun? Tahi tahtoisiko hän todella vieläkin ylläpitää ihmisorjuuden järjestelmää ja pitää sitä hyödyllisenä? Näin olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä saanut vastausta siihen. Itse voit paraiten tämän vastauksen antaa."

Kuinka aivan toisin kuului kymmenen vuotta aikuisemmin ja vielä paljon myöhemminkin Stenbäckin arvostelu Malmbergista. Niinpä kirjoitti hän esim. Skarstedtille v. 1841, kertoessaan Pohjanmaan herännäisyydestä: "Etenkin on Malmberg voimallinen ase Jumalan kädessä: Hänen eloisaan Luther-luonteeseensa ja innostukseensa Jumalan asian puolesta, jotka eivät mitään vaivoja eivätkä vaaroja säikähdä, liittyy suuri hengellinen valo. Niissä seurakunnissa, missä hän on työskennellyt, on herännyt ja liikkuu raikas hengellinen elämä. Nykyään toimii hän Vaasan seuduilla, ollen niiden nuorten pappien keskustana, jotka siellä palavalla innolla taistelevat Herran asian puolesta". Silloin oli kiitoksella tuskin mitään rajoja, nyt ovat moitteiden ja hylkäämistuomioiden sanat yhtä rajattomat.

On kuitenkin olemassa eroitus Stenbäckin ja uuden suunnan muiden edustajain katsantotavan välillä. Hän tunnustaa menneiden aikojen herännäisyyden arvon Suomen Siionin vaiheissa, kun sitävastoin muut puhuvat siitä sivumennen vain, miltei vastahakoisesti. Mutta toiselta puolelta on eroitus hänen ja Berghin kannan välillä silminnähtävästi vielä suurempi. Kyllästyneenä Malmbergin hallitsevaan asemaan ja siihen monesti loukkaavaankin määräämisvaltaan, jonka tämä tavattomalla henkisellä voimallaan oli itselleen anastanut, eksyy hän yksipuolisesti ja liika ankarasti arvostelemaan johtomiesten merkitystä siinä hengellisessä liikkeessä, johon hän näihin asti on kuulunut. Hän tuomitsee heidän toimensa ja kaikki, mitä siihen kuuluu, kerrassaan Jumalan sanan vastaiseksi, arvellen, että herännäisyyden tulevaisuus suureksi osaksi riippuisi sen täydellisestä poistamisesta. Sentähden hän pitää Paavo Ruotsalaisen kuolemaakin miltei onnena. Jos täytyykin myöntää, että heränneet liika suuressa määrässä olivat luottaneet johtajiinsa ja, syrjäyttäen Jumalan sanan auktoriteettia, orjallisesti olivat muodostaneet uskonnollisen katsantotapansa heidän opetustensa ja neuvojensa mukaiseksi, niin ei tuosta seurannut, että se yksinomaan yksilön suhteesta Jumalaan riippuva kristillisyys, josta Stenbäck puhuu ja jonka hän toivoo voivan palauttaa liikkeen alkuaikojen elävän hengellisyyden, oli ainoa oikea ja tosi herännäisyyden kehitykselle välttämätön. Jos kerran Spenerin ja Francken "ecclesiola in ecclesia"-aate on oikeutettu — eikä Stenbäck ole sitä milloinkaan kieltänyt — niin olihan herännäisyys vieläkin kaikkien erehdystensä ja yksipuolisuuksiensa uhallakin oikeutettu koettamaan ylläpitää tätä aatetta ja sen lipun alla säilyttämään ja kartuttamaan isien perintöä. Tähän perintöön kuuluivat myöskin nuo liikkeelle ominaiset muodot, joihin heränneen kansan uskonnollinen elämä vuosien kuluessa oli pukeutunut ja joissa se oli ryhmittynyt ja vakaantunut juuri siksi uskonnolliseksi liikkeeksi, jona se on tunnettu. Mikä näissä muodoissa ja niissä vaikuttavassa hengessä oli erehdyttävää, se oli poistettava, mutta ei muu. Ja tuo poistaminenkin oli toimitettava sillä rakkaudella, joka "kaikki toivoo, kaikki kärsii, kaikki peittää", eikä ylimielisellä hylkäämisellä, joka, väkivaltaisesti ja yhdellä iskulla katkaisten kaiken historiallisen kehityksen, tahtoo luoda uutta hylkäämällä miltei kaiken vanhan. Jos Stenbäck enemmän olisi seurustellut heränneen kansan kanssa, olisi hän epäilemättä huomannut, kuinka paljon hyvää juuri nuo tuomitsemansa johtomiehet ja näiden suunnittelema järjestys olivat aikaansaaneet, sekä ymmärtänyt, että kaiken tämän hylkääminen tiesi koko liikkeen kuolemaa.

Stenbäckin kirjeen tasapuoliseen arvosteluun kuuluu myöskin, että hänen ja hänen hengenheimolaistensa orjallinen kuuliaisuus Malmbergin säädöksiin ja määräyksiin nähden ei suinkaan ollut yksinomaan viimemainitun, vaan paljon enemmän heidän oma syynsä. Tähän soveltuu tuo tunnettu lause "ei tiranni itse, vaan orjat hänet synnyttävät". Miksi olivat he niin kauan, käyttääksemme Laguksen ennen kerrottuja sanoja, "olleet sokkosilla Malmbergin selän takana"?

Mitä Stenbäckin Malmbergin ja samalla koko herännäisyyden oppia vastaan tekemiin muistutuksiin tulee, niin ovat ne siksi liioiteltuja, että sekin, mikä niissä on oikeutettua, tässä yhteydessä menettää suuren osan arvostaan. Ei ole oikein sanoa, että herännäisyys on vetänyt Jumalan armon synnin peitteeksi. Lukemattomia todistuksia löytyy siitä, ettei esim. Malmberg niin saarnannut eikä neuvonut. Mitä hän omassa elämässään on rikkonut, on toinen asia. On väärin tästä johtaa se johtopäätös, että hän tuosta syystä olisi julistanut evankeliumia tahallisissa synneissä eläville ihmisille. Tämä olettaminen oli kyllä monen mielestä psykologisesti oikea, mutta sille ei saada historiallista todistusta. Sen ovat useat täysin luotettavat henkilöt, moni niistäkin, jotka erosivat hänestä, vakuuttaneet.