XVI.

Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-1852.

K. R. Pettersonin ja hänen etevien apumiestensä, Trastin ja Jansonin, johtamana oli herännäisyysliike Sotkamossa 1840-luvun loppuvuosina kasvanut huomattavan suureksi. Jollei se seudun harvan asutuksen ja sikäläisen kansan alhaisen sivistyksen takia päässytkään niin järjestymään kuin Pohjanmaan rannikkoseuduilla, pakotti yhä kasvava hengellinen nälkä ihmisiä liikkeelle lähtemään ja ravintoa sieluilleen noista elävähenkisistä hartausseuroista etsimään, joita näillä mailla siihen aikaan niin runsaasti oli tarjona. Petterson oli etevä seurapuhuja ja oli aina valmis esiintymään. Nopeasti kasvoi niiden luku, jotka tositarpeen vaatimina tulivat häntä kuulemaan, niin että hänen johtamansa seurat ennenpitkää muodostuivat suuriksi. Pienemmissä seuroissa ja yksityisen sielunhoidon alalla tekivät Janson ja Trast ahkerasti työtä, istuttaen herännäisyyden nöyrää ja palvelevaa henkeä näiden seutujen heränneeseen kansaan ja neuvoen sitä ahtaan portin kautta pyrkimään Jumalan valtakuntaan. Varsinkin niinä aikoina (1841-45), jolloin Paavon ystävä L. A. Landgren oli pappina Rautavaaralla, olivat Sotkamon ja Kajaanin puolen heränneet tottuneet ensinmainitun seurakunnan kautta, missä heitä tuon heränneen papin kodissa aina ystävällisesti kohdeltiin, kulkemaan Nilsiässä, ja näitä matkoja jatkui ukon viime aikoihin asti. Janson ja Trastkin ottivat osaa niihin, milloin muiden seurassa, milloin yksinänsä. He palasivat aina "uusilla eväillä" ja uusilla voimilla siunauksesta rikasta työtään jatkamaan. Trastia, joka etenkin herätyssaarnaajana oli helläluonteista ja evankelista Jansonia etevämpi, kutsui Paavo "kyntömieheksi", viimemainittua "karhimieheksi", näillä nimillä ilmaisten heidän erilaiset lahjansa. Mutta kumpaakin hän piti oikeaoppisena sekä toinen toiselleen tarpeellisena apuna, osaten tässäkin, niinkuin ylimalkaan ihmisten kykyjä ja hengellistä tilaa arvostellessaan, oikeaan. Kuinka suuriarvoisena kumpikin piti Ruotsalaisen ystävyyttä, näkyy muunohessa siitä tavasta, millä Trast, käytyään häntä vähää ennen hänen kuolemaansa tapaamassa, Jansonille esitti ukon tervehdyksen. Hän näet lausui: "Sanoisin sinulle, mitä ukko sinusta puhui, mutta en tiedä, uskallanko — — sinä ehkä tulisit ylpeäksi". "Sano vaan", kehoitti Janson, "minulla on niin monta painoa, etten jaksa kohota ylpeäksi". Hetken mietittyään, lausui Trast: "Paavo sanoi: vie terveisiä minun rakkaimmalle ystävälleni".

Jo ylioppilaana oli Petterson tutustunut Jansoniin. Kerrotaan, että hän hänen kauttansa sai ensimmäisen herätyksensäkin. Nyt oli yhteinen, entisten muistojen lämmittämä työ Herran viinimäessä heidän silloin syntynyttä ystävyyttään lujittamassa. Jos Janson, niinkuin ennen (III, 97) on mainittu, Pettersonin ja V. L. Helanderin neuvosta ei puhujana esiintynytkään suurissa seuroissa, ei tämä suinkaan todista, että välit millään tavoin olisivat rikkoontuneet. Kaikesta päättäen olivat Kainuunmaan heränneet papit sitä mieltä, että tuo heidän ystävänsä eniten voisi vaikuttaa yksityisen sielunhoidon alalla sekä puhujana pienissä seuroissa, jommoisissa tilaisuuksissa hänen hartaaseen Jumalan sanan viljelemiseen ja tosi heränneen kilvoittelijan kokemukseen perustuva uskonnollinen tietonsa paraiten pääsi tunkeutumaan ihmisten sydämiin. Jollei siis hänen työnsä ollutkaan omiaan herättämään niin suurta huomiota kuin Trastin, jonka voimallinen herätyshuuto kaikui suurille kansanjoukoille, ei tuottanut se sentähden vähemmän siunausta. Päinvastoin tiedetään, että Janson voimallisesti tuki Kainuunmaan herännäisyysliikettä ei vain Sotkamossa, vaan lähiseurakunnissakin. Jo Saxan aikoina (katso I, 301-302) nähtiin hänet usein Suomussalmella, ja hänen käyntinsä niillä tienoin uudistuivat, kun ennen mainittu K. A. Lilius v. 1848 tuli Suomussalmen kappalaiseksi ja herännäismielinen K. O. Tenlén (1849) ylimääräiseksi papiksi Hyrynsalmelle. Usein esiintyi Janson hengellisenä neuvonantajana myöskin Ristijärvellä, Paltamossa ja Kajaanissa, joissa seurakunnissa hänellä niinikään vanhastaan oli paljon ystäviä. Niille, jotka hänelle sydämensä avasivat, kirkastui ristin tien salaisuus, jollei heti, niin jälestäpäin, sillä hän oli noita syvällisiä, Pyhän hengen koulussa kasvaneita kristityitä, joiden sanat tunkeutuvat sydämeen ja saavat aikaan pysyvän vaikutuksen. Harvoin on herännäisyydenkään viljavainioilla kaksi niin etevää kansanmiestä käsi kädessä niin uskollisesti ja samalla itsenäisesti tehnyt työtä. Kummankin vakaumus oli tuota sanan paraimmassa merkityksessä itsenäistä tosi kristillistä vakaumusta, joka kaavaan kangistumatta tai itsekkäiseen viisasteluun eksymättä, saa voimansa Herrasta ja julistaa hänen kunniaansa. Mitä kauniimmalla tavalla täydensivät Janson ja Trast lahjoillaan toisiaan, saarnaten esimerkillään vielä voimallisemmin kuin puheillaan sanankuulijoilleen rakkauden suurta käskyä.

Sotkamon herännäisyysliikkeen johtomiehet saivat yhtä etevän kuin luotettavan apumiehen, kun A. N. Holmström v. 1849 ryhtyi kappalaisenvirkaa Kuhmoniemellä hoitamaan. Jo vähän aikuisemmin oli Sotkamon-puoleisessa osassa seurakuntaa herätyksiä syntynyt, mutta se elinvoimainen liike, joka siellä 1840-luvun lopussa ja lähinnä seuraavina vuosina alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, oli pääasiallisesti hänen työnsä hedelmää. Holmström oli ollut mukana Kalajoen-varren ja Suupohjan valtaavaa liikettä luotaessa, hänen kodissaan olivat tämän liikkeen etevimmät johtomiehet usein käyneet ja hänen kanssaan solmineet lujan ystävyyden-liiton, ja kaikkialla, missä hän oli pappina toiminut tahi matkoillaan ystäviensä luona sanan julistajana esiintynyt, oli herännyt kansakin oppinut häntä kunnioittamaan ja rakastamaan. Miten likeinen hän oli Pohjanmaan herännäisyysliikkeen huomatuimmille johtomiehille, osoittaa esim. Jonas Laguksen vähää ennen hänen muuttoaan Kuortaneelta Kuhmoniemelle kirjoittama kirje, jonka lähinnä syynä oli Holmströmin vaimon kuolema. Koska tämä kirje ainakin osaksi kuvaa kirjeen vastaanottajankin luonnetta ja samalla hänen ja Laguksen välistä ystävyyttä, lainaamme sen tähän:

"Tämän kuun 2 p:nä päivätystä kirjeestäsi näen, mitä sinulle on tapahtunut, ja ymmärrän, mihin asemaan tämän tappion kautta olet joutunut. En kirjoita sanaakaan sinua lohduttaakseni, sillä nykyinen tilasi ei sovellu lohdutusta vastaanottamaan eikä tuntemaan. Jos usein tuon hetkeksi unohtaisitkin ja mielessäsi rauhoittuisitkin, niin ei tuota kauan kestä, sillä syvään on nuoli tunkeunut, läpi kaiken sen, jota lihaksi ja vereksi sanotaan, eikä meidän luonteillamme, ei sinun eikä minun, helposti voida tukehuttaa ja kuolettaa alituisesti ja kaikissa muodoissa palajavaa tuskaa. Pienin esine voi helposti saada liikkeelle näennäisesti tyyntyneen pinnan. Löytyy minua ja sinua viisaampia henkilöitä, jotka tyynesti ja nöyrästi kestävät semmoiset iskut, ja minä onnittelen heitä heidän nöyrään kärsivällisyyteensä, mutta en voi luopua siitä ajatuksesta, että tuommoisia sydämiä haittaa luonnollinen puunkaltaisuus. Sitten tahtoo perkelekin menneestä yhdyselämästämme vainajan kanssa vetää esille sekä hyvää että pahaa. Hän hyökkää meidän omiatuntojamme vastaan, vetää esille syntimme ja nuhtelee meitä siitä, että olemme laiminlyöneet vainajan saattamista Jumalan lapseksi y.m. y.m. Mitä on meillä sanottavaa tässä hädässä? Tässä täytyy meidän heittäytyä ijankaikkisen armahtajan käsiin ja antaa hänen puhdistaa meitä kaikesta meitä hävittävästä spitaalisuudesta. Ei riitä tässä mikään tietoon perustuva lohdutus, tässä täytyy meidän taistella, alituisesti taistella, jos mielimme päästä voitolle. On suuri eroitus rauhallisina aikoina ja tavallisissa olosuhteissa etsiä ja löytää Israelin lunastaja tai katsoa häneen katkerimmissa maallisissa kärsimyksissä ja niihin liittyvissä kiusauksissa. Kaikki olisi hyvä, jos antaisimme tuommoisten iskujen ajaa itsemme lähemmäs Herraa. Jos hätä, suru ja kaikenkaltaiset kärsimykset saisivat ahdistaa meidät armonistuimen tykö, niin ei pitäisi meidän olla tyytymättömiä semmoisiin ystäviin, mutta kun hullu sydämemme vaatii alituista paranemista, niin täytyy meidän alituisesti myrskyssä, tuskissa ja rajuilmassa etsiä puhdistusta hänen veressään, joka tuli ja vieläkin joka päivä tulee kutsumaan syntisiä eikä vanhurskaita parannukseen. Mutta huomaa toki, kuinka kuolleina ja kylminä, jos kohta tuttuinakin, nämä totuudet ovat tuossa paperilla siihen kovaan taisteluun verrattuina, jota kysytään niiden toteuttamisessa! Usein olen yksinäisyydessäni, jossa olen elänyt monta vuotta, ollut sitä mieltä, että minulla on ollut kaikenkaltaisia kärsimyksiä ja ne ovat kyllä silloin ajaneet minua eteenpäin; mutta kuitenkin ymmärrän, että pääasia on tuo vapaaehtoinen käyminen armonistuimella ja vapaaehtoinen kilvoitus, sillä yöhalla ei hävitä turmeluksen myötäsyntyneen siemenen kasvua eikä tämä häviä ennenkuin kuolemassa. Katso — — sinulla ja minulla on toki jotakin, jos kohta ei niin paljo kuin monella muulla! Näiden maallisten katoavaisuus voi opettaa meille, mitä myöskin raamattu opettaa, että ajan ja paikan ulkopuolella on yksi, jota ainoaa kannattaa rakastaa. Hän on myöskin ensin meitä rakastanut. En siis erehdy uskoessani, että hän, saadakseen opettaa meille tätä läksyä, on lyönyt maahan ne kotijumalat, jotka olivat nuoruutemme ilona ja joita emme tienneetkään niin rakkaiksi, kuin olivat, ainoastaan temmatakseen meidät ijankaikkisesta tulesta, johon veltto, aistielämään kytketty luontomme meitä vetää. Mutta voi toki, miten kipeästi tuo koskee! Veljeni, rakas ystäväni! Olen sinulle laulellut, mitä mieleeni on juolahtanut. Jos olisin luonasi, niin tuskin ymmärtäisin lopettaa".

Ei kenelle hyvänsä olisi Lagus näin kirjoittanut. Kirjeensä edellyttää mitä likeisintä ystävyyttä ja tuota luonteiden ihmeellistä sopusointua, jolle tunteiden aivan välitön ilmaiseminen missä olosuhteissa tahansa on ainoa mahdollinen kieli.

Tämmöisillä eväillä saapui Holmström uuteen paikkaansa. Hänellä oli muitakin likeisiä ystäviä, jotka rakkaudella ja ymmärtämyksellä ajattelivat hänen eristettyä asemaansa Kuhmoniemen jylhässä erämaassa. Niinpä kirjoitti hänelle W. Österbladh: "Ajattelet ehkä joskus, että ystävät ja tuttavat ovat sinut unohtaneet, sinut joka olet siellä Suomen kaukaisessa loukossa metsien ja soiden takana. Mutta ainakin minä olen usein sinua muistanut näinä aikoina ja tuntenut halua tervehtiä sinua kirjeellä, omasta kokemuksesta kun aivan hyvin tiedän, miten mieluista on yksinäisinä hetkinä saada muutamiakin veljellisiä rivejä. Yksinäisyyden pimeät hetket perkeleilleen ja laskuineen ovat minulle valitettavasti siksi tutut, että kyllä voin ottaa osaa muiden samankaltaiseen asemaan. Jos tähän vielä liittyy hengellistä pimeyttä, vaikeuksia sekä vastenmielisiä ulkonaisia seikkoja, niin ne kyllä miestänsä koettelevat ja millä pohjalla hän on".

Tästä kirjeestäkin voi päättää, että siirtyminen Kuhmoniemen erämaahan oli tuntunut Holmströmista ikävältä ja että siellä olo ainakin alkuaikoina tuotti hänelle monta raskasta hetkeä. Mutta hän oli tullut sinne Herran työtä tekemään, ja tämä tietoisuus tuki häntä. Väleen alkoivat hedelmät näkyä. Kuhmoniemellä syntyi huomattava herätys. Tänne ei sitäpaitsi ulottunut tuo katkera, Kalajoen-vartta ja Suupohjaa hävittävä eripuraisuus, joka tuotti sikäläisille sielunpaimenille niin paljon huolta ja surua, joka repi rikki niin monet ystävyyden-siteet ja kylvi epäluuloa ja penseyden rikkaruohoa herännäisyyden viljavainioihin. Täällä tehtiin vielä ensimmäisen rakkauden töitä, autuuden-asia oli vielä alulla, ei ollut kenelläkään aikaa vikoillen tarkastaa muita. Jos nuo vasta heränneet korven lapset eivät osanneetkaan niin puhua ja käyttäytyä, kuin Holmströmin entiset sanankuulijat, niin kehoittivat häntä voimallisesti työtä jatkamaan heidän vilpitön yksinkertaisuutensa ja tuo osaamattomien nöyrä tiedustelu: "mitä minun pitää tekemän, jotta autuaaksi tulisin?", joka ei vielä tiedä mistään kaavasta eikä osaa opista viisastellen väitellä. Tuon kysymyksen oli hän monesti ennen kuullut, se palautti hänen mieleensä varsinkin hänen nuoruutensa muistot Kalajoen herännäisyyden alkuajoilta. Hän osasi vastata siihen, ja hänen opastaminaan lähtivät Kuhmoniemenkin heränneet elämän tielle.

Holmströmin vaikutuksesta syntynyt liike liittyi likeisesti Kainuunmaan muuhun herännäisyyteen. Kuhmoniemeläisiäkin alkoi yhä useammin näkyä heränneitten Sotkamossa y.m. toimeenpanemissa suurissa seuroissa. Näiden seutujen heränneitten pappien ystävyyttä ei suinkaan Holmströmkään häirinnyt. Pitkien matkojen takia hän kyllä ei usein voinut heitä tavata, mutta sitä ystävällisempää oli seurustelu, kun hän oli tilaisuudessa heidän luonaan käymään. Paitsi varsinaisia pappeja olivat Kajaanin koulun opettajat, V. L. Helander ja J. Krank, hänen ystäviään. Varsinkin tuntuu ensinmainittu olleen hänelle likeinen. Myöskin Jansonia ja Trastia piti Holmström suuressa arvossa, samoinkuin he puolestaan häntä kunnioittaen rakastivat.