Paavo Ruotsalaisen vanhuus ja pitkällinen sairaus olivat jo 1840-luvun viime vuosina vaikuttaneet, että Savon herännäisyyden johto jäi J. I. Berghin huoleksi. Jo se seikka, että hän niin mielellään istui kirjojensa ääressä, riittää todistamaan, ettei hän tuohon asemaan pyrkinyt. Syynä siihen, että hän niin innokkaasti seurasi liikkeen kehitystä ei vain Kuopiossa ja Savossa, vaan muuallakin, oli hänen vakaumuksensa herännäisyyden suuresta tehtävästä Suomen kirkossa ja hänen rakkautensa tähän kirkkoon. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergh ahkerassa kirjeenvaihdossa Malmbergin, Lauri Stenbäckin ja Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa, Lagus kirjoitti hänelle usein, veljensä J. F. Berghin kautta sai hän tietoja Karjalan herännäisyyden vaiheista, ja suureksi osaksi hänen kauttansa levisivät tiedot Savon liikkeen kehityksestä ja Paavo Ruotsalaisen neuvoista Pohjanmaalle ja muuhun Suomeen.
Tarkasti seurasivat viranomaiset Berghin tointa Kuopiossa. Siksi jyrkästi pietististä oli hänen esiintymisensä, ettei hän voinut välttää heidän vainoaan, varsinkin kun viimemainitussa kaupungissa löytyi monta, jotka heille toimittivat tietoja sikäläisen herännäisyyden vaiheista. Piispa Ottelinin maaliskuussa 1850 Kuopiossa pitämä ennen (III, 236) mainittu tarkastus tarkoitti Berghiä, ja Paavo Ruotsalaista vastaan samaan aikaan nostettu oikeusjuttu oli pantu vireelle hänen häväisemisekseen. Jollei Berghin elämä olisi ollut niin nuhteetonta, kuin se oli, ja jolleivät hänen vastustajansakin olisi olleet pakoitetut tunnustamaan hänen etevyyttään, olisi hänen toimintaansa herännäisyyden edustajana varmaankin ryhdytty pakkokeinoilla estämään. Mutta jos semmoisiin ei enää ryhdyttykään, sai Bergh jokapäiväisessä elämässään sensijaan yllinkyllin kokea, ettei elävä kristillisyys ole omiaan saamaan osakseen maailman ystävyyttä ja kiitosta.
V. 1850 valitsivat Kuopion lukion opettajat Berghin opiston rehtoriksi. Millaiset hänen kasvatusopilliset periaatteensa olivat, näkyy ainakin osaksi seuraavista hänen sitä tilaisuutta varten tekemistään muistiinpanoista, jolloin hän syyslukukauden avajaisissa s.v. astui tähän toimeen. Pitämässään puheessa Bergh muunohessa lausui: "Ensi kerran esiintyessäni tämän minulle rakkaan oppilaitoksen rehtorina, tahdon muutamin sanoin pääpiirteissään ilmaista ne periaatteet, joita minä Jumalan avulla aion seurata sitä painavaa tehtävää toimittaessani, johon virkaveljieni luottamus on minut kutsunut. Tietysti en saa enkä tahdo noudattaa muita periaatteita, kuin esivallan laki ja H. Keis. Majesteettinsa määräämä koulujärjestys säätävät ja joita juhlallisesti ja pyhästi olen luvannut seurata, mutta yksilöllisen käsityksen lain hengestä sekä koulun tarkoituksesta ja päämäärästä täytyy jokaisessa opettajassa, semminkin sen johtajassa, muodostua jossain määrin erilaiseksi, ja samassa määrässä täytyy myöskin eri henkilöiden toiminnan pääsuunnassa tulla näkyviin eroavaisuutta. Niinpä oli opiston ensimmäisen rehtorin, arvoisan virkaveljeni, t:ri Fabian Collanin käsitys, että koulun tarkoitus on humaanisen sivistyksen istuttaminen nuorisoon, minun vakaumukseni mukaan aivan ilmeinen. Sentähden painoikin kiitettävä pyrkimys humaniteetin kautta nuorisossa herättää tätä tuntoa ja tietojen kautta kartuttaa ja edistää sitä, niin että se pääsisi toteutumaan elämässä, leimansa hänen väsymättömään toimintaansa. Tämä nuorison luottamuksen ja harvinaisen työkyvyn kannattama katsantotapa ja kiitettävä harrastus eivät ole, niinkuin luulen, ainoastaan saaneet osakseen yleisön ansaittua tunnustusta, vaan, niinkuin toivon, myöskin kantaneet hyviä hedelmiä. Kunnioittaen huomautan siis tästä katsantotavasta ja tästä harrastuksesta, lisäten että rehtori Collanin persoonallisuus, niinkuin hänen toimintansakin, vaikka hän itse ainaiseksi onkin eronnut meistä, on säilyvä rakkaassa muistossa, niinkauan kuin jokukaan hänen aikuisistaan on jälellä ja sama pyrkimys silmämääränään tekee työtä tässä oppilaitoksessa. Olkoon tämä sanottu todistukseksi, etten läheskään kaikissa asioissa, niinkuin moni lienee ajatellut, ole ollut eri mieltä tämän arvoisan ja kunnioitetun virkaveljen kanssa. En kuitenkaan koskaan saata tulla vakuutetuksi siitä, että mainittu mielipide koulun merkityksestä on täysin riittävä. Tässä ei minulla kuitenkaan ole tilaisuutta täydellisemmin selvittää käsitystäni asiasta. Tahdon ainoastaan huomauttaa siitä, niinkuin luulen, jo yleisesti oikeaksi tunnustetusta mielipiteestä, että koulun tulee olla ei vain sivistys-, vaan myöskin kasvatuslaitos, sekä julki lausua, että tämä on minunkin mielipiteeni. Mutta juuri sentähden, etten minä kristinopin kannalta katsoen voi myöntää humaanisella sivistyksellä olevan tätä voimaa, pidän koulua tietopuolisen sivistyksen ja uskonnollis-siveellisenä kasvatuslaitoksena. Ja tämä koulun korkea päämäärä vaatii opettajilta ja etenkin johtajalta: 1:ksi tosi ja elävää jumalanpelkoa, 2:ksi nuhteetonta elämää, 3:ksi vilpitöntä rakkautta nuorisoon, 4:ksi horjumatonta oikeudentuntoa ja puolueettomuutta sekä 5:ksi vakavaa järjestyksen-tunnetta. Rukoilen sentähden tällä hetkellä elävää Jumalaa, varjelijaamme, auttajaamme, johdattajaamme, että hän oman kunniansa tähden ja tämän rakkaan nuorison tähden antaisi minulle nämä ominaisuudet ja auttaisi minua toiminnassani niitä kartuttamaan". Bergh päätti puheensa vetoamalla virkaveljiensä myötävaikutukseen sekä lausumalla lukion oppilaille vakavia ja herättäviä kehoitussanoja.
Miten kohteliaasti ja tunnustavasti Bergh tässä avajaispuheessaan puhuikin yliopiston palvelukseen siirtyneen edeltäjänsä johtaja toimesta Kuopion lukiossa, niin ei ole vaikea huomata, että hän uskonnollisessa suhteessa ei ollut hyväksynyt tämän mielipiteitä ja menettelytapaa nuorison ohjaamisessa. Oppilaitoksessa vallitsikin höllä järjestys, eikä ollut oppilaiden käytös sen ulkopuolellakaan kehuttavaa. Tarmolla, vakavuudella, joskus ankaruudellakin, jossa kuitenkin rakkauden käskyllä aina oli paljon sananvaltaa, ryhtyi uusi rehtori virkaansa hoitamaan. Että suureen vapauteen tottuneet lukiolaiset monesti hyvin vastahakoisesti taipuivat hänen määräyksiään noudattamaan, on selvää. Niinpä upottivat he muutamana yönä Kallaveteen lukion soittokellon, jonka Bergh oli hankkinut opistoon lukutuntien tarkasti noudatettavaa aikaa ilmoittamaan. Rehtorin uudistetuista kehoituksista ja rangaistuksista huolimatta ei saatu asiaa selville. Bergh lausui: "Saatte nähdä, että Jumalan rangaistus vielä kohtaa syyllisiä". Kertomusten mukaan kävikin näiden elämässä myöhemmin onnettomasti.
Jos Berghin ystävä Lauri Stenbäck opettajana ja opiston johtajana muutamissa suhteissa olikin häntä etevämpi, jätti viimemainittu kristittynä oppilaisiinsa syvemmän vaikutuksen. Hänen muuttumaton suhteensa herännäisyyteen oli kyllä siksi tunnettu ja niin selvästi näkyvää, että Kuopion lukiolaisetkin keskenään monesti puhuivat hänen "ahdasmielisyydestään" ja "yksipuolisesta uskonnollisuudestaan", mutta niidenkin, jotka pysyivät kylminä kristinuskon totuuksille, täytyi myöntää, että hänen todistuksensa synnin ja armon salaisuudesta oli kotoisin elävästä vakaumuksesta. Berghin kodissa pidettiin edelleen hartausseuroja heränneitten tapaan, ja näissä tilaisuuksissa nähtiin usein lukiolaisiakin, jotka hartaudella kuuntelivat vakavan opettajan puheita ja ottivat osaa veisuuseen.
Erityisellä rakkaudella seurasi Bergh edelleen herännäisyyden vaiheita kotipitäjässään Suonenjoella. V. 1846 jälkeen, jolloin L. J. Landgren ja J. Majander, siellä muutamia kuukausia pappeina toimittuaan, siirrettiin muihin seurakuntiin, kaipasivatkin sikäläiset heränneet suuresti taitavaa johtajaa ja kääntyivät sentähden, Kuopiossa käydessään, usein Berghin puoleen. Suuren työtaakkansa ja monien toimiensa takia tämä ei kuitenkaan saattanut käydä Suonenjoella kuin harvoin vain, ja silloinkin täytyi hänen kuluttaa aikaansa veli-vainajansa N. H. Berghin taloudellisten asiain selvittämiseen, kun nim. viimemainitun leski Katarina Charlotta Fonseliuskin v. 1848 oli kuollut. Muutoin muistutti tämä kuolemantapauskin suonenjokelaisille, että Bergh-suvun likeinen suhde heihin, jonka muistot olivat heille niin kalliit ja joka sikäläiselle herännäisyydelle oli tuottanut niin paljon siunausta, oli loppumassa. Pois oli myöskin muuttanut Gabriel Markkanen (III, 221), eikä voinut Pentti Korhonenkaan, vaikka hän siellä "veljellisellä käytöksellään" oli saanut monta ystävää, enään samalla menestyksellä, kuin ennen, jatkaa siunauksellista työtään. Hän asui loisena Vaajaniemen talossa, jonka asukkaat olivat heränneitä, mutta hänen omat perheolonsakin näkyvät olleen esteenä hänen toiminnalleen. Sensijaan alkoivat uudet, johtajiksi pyrkivät saamamiehet yhä julkisemmin esiintyä heränneitten neuvojina. Paavo Ruotsalaisen kuolema näkyy Suonenjoella, niinkuin muuallakin, antaneen paljon rohkeutta monelle onnenonkijalle.
Niinkuin ennen olemme nähneet, olivat Gabriel Markkanen ja Pentti Korhonen tunnetut etäällä olevilla seuduillakin. Heränneitten pappien kirjevaihdossa (Bergh-veljesten, F. H. Bergrothin y.m.) näkee usein heidän nimensä. Joskus matkustivat he Pohjanmaalle asti, usein Keuruulle. Niinä aikoina, jolloin riita Malmbergin ja Suupohjan heränneitten pappien välillä oli kiivaimmillaan, näkyvät viimemainitut heidän kauttansa koettaneen vaikuttaa sanankuulijoihinsa. Luultavasti neuvotteli esim. F. H. Bergroth heidän kanssansa tästä asiasta maaliskuussa 1852, jolloin he olivat hänen vierainaan Keuruulla neljä päivää. Suupohjaan asti he tällä matkalla eivät kuitenkaan näy matkustaneen.
Nilsiän ja Iisalmen herännäisyydessä alkoi heti Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen yhä selvemmin näkyä hajaantumista ja lamautumista. Vielä kuolinvuoteeltaankin oli hän tavattomalla auktoriteetillaan, josta joku nuhteen, varoituksen tahi kehoituksen sana joskus muistutti, pitänyt koossa tämän puolen heränneitä ja estänyt eripuraisuuden siemeniä itämästä. Hämmästyksellä huomasivat kaikki todellisesti heränneet, miten nämä siemenet nyt alkoivat itää. Heränneitä pappeja ei näillä seuduin enää ollut, J. I. Bergh ei ehtinyt kuin joskus vain käydä horjuvia ystäviään herättämässä ja neuvomassa, ja ainoa näinä aikoina siellä toimivista johtomiehistä, L. J. Niskanen, oli kykenemätön työtään jatkamaan, hän kun, niinkuin ennen on mainittu, oli sortunut juoppouden syntiin. Viimemainittu ei enää pystynyt unholan pimeästä pelastamaan herännäisyyden muistojakaan, vaikka hän vielä näinä aikoina suunnitteli Paavo Ruotsalaisen elämäkerran kirjoittamista. J. I. Berghkin lienee häntä tähän työhön kehoittanut, mutta turhaan. Luultavasti tarkoitti tämä kehoitus lähteiden kokoamista sitä Ruotsalaisen elämäkertaa varten, johon Bergh itse aikoi ryhtyä, mutta josta aikomuksesta hän, saatuaan Lauri Stenbäckin tätä asiaa koskevan, ennen (III, 455), mainitun kirjeen, luopui. Aika oli lainautumisen, ei tarmokkaan toiminnan aikaa. Todistuksena on monen muun herännäisyyden vaiheissa tunnetun johtomiehen kera tämän liikkeen muistojen lahjakas kertoja Lauri Juhana Niskanen. Hän elää vielä tämän aikakauden lopussa, mutta surkeaa on hänen elämänsä ilta.
Kun Iisalmen kirkkoherranvirka v. 1851 tuli avonaiseksi, toivoivat Pohjois-Savon heränneet vihdoinkin saavansa heränneen papin paimenekseen. He kääntyivät J. F. Berghin puoleen, pyytäen häntä virkaa hakemaan. Hanketta kannatti lämpimästi J. I. Bergh, joka jo kauan oli toivonut saavansa rakkaan veljensä lähemmäs Kuopiota. Tämä suostuikin, vaikka epäillen ja vastahakoisesti, pyyntöön ja haki sekä sai vaalisijan. Mutta tässäkin toivossaan pettyivät, niinkuin vasta saamme nähdä, Iisalmen heränneet.
Muutoin on huomattava, että Kalajoen-varrella syntynyt "tuvanjako" lamauttavasti vaikutti Iisalmenkin heränneisiin. Jos L. J. Niskanen ei ollut syytön niihin vikoileviin kertomuksiin serkkunsa opista, joita tähän aikaan yhä yleisemmin alkoi kuulua viimemainitussakin seurakunnassa, lisäsivät varsinkin Laguksen ja luultavasti myöskin J. I. Berghin hylkäävät arvostelut näitä epäluuloja. Sitävastoin ei tiedetä, että Kiuruveden kappalainen J. J. Rahm, miten likeinen hän olikin ensinmainitulle ja kuinka uskollisesti hän edustikin Paavo Ruotsalaisen kantaa, olisi koettanut estää sanankuulijoitaan seurustelemasta "vilhelmiläisten" kanssa. Seurauksena oli kuitenkin, että Pohjois-Savon ja Kalajoen-varren heränneitten välit kylmenemistään kylmenivät, vahingoksi kummallekin ryhmälle. Ensinmainittujen omassa keskuudessa ei sensijaan, niinkuin jo ennen on mainittu, "toistupalaisuuden" ja "niskaslaisuuden" jaonhenki päässyt vallalle. Muussa Savossa tiedettiin siitä vielä vähemmin.