Paljon kaipasi Bergh uskollista työtoveriaan ja ystäväänsä Brofeldtia, ja kaipuulla muisteli tämäkin etäisessä Nurmeksessa entisiä aikoja, jolloin hän tuon tuostakin saattoi käydä Jaakkimassa. "Voi veikkonen", kirjoitti viimemainittu syksyllä 1851 rakkaalle ystävälleen; "kuinka olemme kaukana toisistamme. Tänne en saata sinua odottaakaan, mutta laita niin, että talvimarkkinoiksi tulet Kuopioon". Mitä Brofeldtiin muutoin tulee, niin näkyy hän ainakin alussa huonosti viihtyneen Nurmeksessa. Ei ollut hän tyytyväinen niihin kansanmiehiinkään, jotka silloin toimivat herännäisyyden johtomiehinä näillä seuduin. Paitsi ennenmainittua T. Piiraista, näkyvät Peti Lind ja muuan Björkman johtamillaan seuroilla herättäneen hänessä epäilystä. Vastamainitussa kirjeessään kuvailee hän sikäläisiä oloja synkin värein, m.m. lausuen: "Jota suurempi leipä, sitä enemmän hätää. Kesälahti oli pieni paikka ja sen silloiset asukkaat huolimattomia, mutta avomielisiä. Täällä on kaikki kylmää ja suljettua. Karjalaisten kavaluus ja arasteleva varovaisuus vaivaavat minua. Muutoin ovat he seisalleen nukkuneet, Pitäjän pohjoispuolinen osa on minun tänne-tuloni jälkeen alkanut vähän liikahtaa. Muiden todistusten mukaan on siellä suurimmat syntiset. Ymmärtäväisten suhteen emme ole sen pitemmälle päässeet. Pari kertaa olemme yrittäneet, mutta päämiehet T. Piirainen, Peti Lind ja Björkman kiertelevät, kuin kissa kuumaa puuroa. Tietämättäni pitävät he hyvin usein kokouksia. — — — Mikäli minä yksityisten keskustelujen kautta heidän johdatettavinaan olevien henkilöitten kanssa, jotka ovat kutsutuita, mutta eivät ole saaneet rauhaa, olen saattanut käsittää, ovat he jonkunlaisia hedbergiläisiä. Kaikkea, joka tekee omantunnon levottomaksi, sanovat he lainalaisuudeksi ja päästävät heti siitä. Sisällistä elämää tarkkaavia saarnoja sanovat he laillisiksi, sillä he halajavat kuulla puhetta, joka maistuu hyvältä ja kutkuttaa. Miehet juovat aikalailla, väittäen parannuksen paremmin menestyvän, kun ollaan humalassa. Tässä asiassa on heillä minussa päävihollinen, sillä juuri tuon tähden on minusta tullut kiivas raittiussaarnaaja. Paitsi näitä löytyy täällä myöskin rakkauden-saarnaajia, täynnä henkeä. He ovat jonkunlaisia renqvistiläisiä, mutta välttävät hänen tapaista ulkonaista rukousta. Voi veljeni, miten ahtaalla usein olen! Mutta minä toivon, että Jumala vielä tästä kaikesta auttaa. Olen päättänyt, etten antaudu keskusteluun kenenkään kanssa, ennenkuin näen, että hänen silmänsä avautuvat. Vastaan heille, kun he koettavat saada minut keskusteluun: itsehän tiedät, kun niin kauan olet vaeltanut elämän tiellä, onko asiasi oikea vai väärä; koettele, tunnetko jokapäiväiset Jumalan vihan syyt. Mutta tuosta asiasta he eivät mitään tiedä".
Tämä kirje todistaa, ettei Brofeldt ollut tullut Nurmekseen joukkoa itselleen kokoamaan, vaan Herran työtä tekemään. Siinäkin suhteessa noudatti hän uskollisesti Paavo Ruotsalaisen neuvoja ja Savon herännäisyyden traditsiooneja. Epäilemättä oli hän näiden seutujen etevin pappi. Paitsi hyviä saarnalahjoja ja väsymätöntä, tarmokasta ahkeruutta, oli hänellä tarkka psykolooginen silmä, joka auttoi häntä olosuhteita ja henkilöitä oikein arvostelemaan. Niinpä osoittautui hänen arvelunsa, että hedbergiläinen henki oli voittamassa jalansijaa Pohjois-Karjalan heränneissä, muutamia vuosia myöhemmin aivan oikeaksi. Paavo Ruotsalaisen eläessä Tuomas Piironen (III, 202) ei uskaltanut näyttää taipumustaan tuohon suuntaan, mutta hänen kuolemansa jälkeen tuli se vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin.
Brofeldt oli Paavo Ruotsalaisen luotettavimpia ystäviä. Elokuussa 1851 kävi hän häntä viimeisen kerran tapaamassa, ja oli, niinkuin tiedämme, yksi niistä harvoista papeista, jotka saattoivat "ukkoa" hänen viimeiseen lepoonsa. Ensinmainitulla matkalla kävi hän asioitaan Kesälahdella selvittämässä, mutta vaikka aikansa silloin oli niin vähissä, ettei hän ehtinyt poiketa Jaakkimaankaan, teki hän tuon mutkan Nilsiään, "Halikon kautta Ruotsiin", niinkuin hän vasta mainitsemassamme kirjeessään Berghille kirjoittaa.
Pohjois-Karjalan muista heränneistä papeista (Saurén siirrettiin, niinkuin olemme maininneet, v. 1852 Maaningalle) ovat muistettavat myöskin Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä L. A. Landgren, joka v. 1851 Nilsiästä muutti Enon kylmään seurakuntaan, Klas Weisell Pielisjärvellä sekä N. G. Arppe, jonka Juuan seurakunta, missä voimallinen herätys paraikaa liikkui, v. 1851 oli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen. Brofeldtin kykyä ja tarmoa ei näillä elävähenkisillä paimenilla kuitenkaan ollut, vaikka onkin tunnustettava, että hekin saivat paljon hyvää aikaan, varsinkin Arppe. Raskas oli näiden Pohjois-Karjalan harvaan asutuissa seurakunnissa toimivien heränneitten pappien työtaakka, sillä he tahtoivat toimittaa Herran työtä ahkerasti, ja varsinkin herännyt kansa kutsui heidät usein seuroja pitämään. Etenkin Brofeldt liikkui ahkerasti seurakunnassaan, vaikka hän oli lihava mies ja vaivaloisilla matkoillaan usein tunsi suurta ruumiillista väsymystä. Hän oli sitäpaitsi paljon vanhempi, kuin Landgren, Weisell ja Arppe. Mitään vainoa muun papiston puolelta ei näiden heränneitten pappien tarvinnut kokea. Päinvastoin tarjosi esim. Nurmeksen kelvoton kirkkoherra I. K. Kroijerus, joka kyllästyneenä tahtoi päästä vapaaksi työstään, Brofeldtille pastorintoimen seurakunnassa, luvaten sitäpaitsi pitää apulaista. Siihen tämä suostuikin, koska hän, niinkuin hän Berghille kirjoitti, pelkäsi muussa tapauksessa joutuvansa "poikanulikkojen ja tanssimestarien käsiin".
Sortavalassa jatkoi Henrik Renqvist samalla väsymättömällä ahkeruudella, kuin ennenkin, työtään. Ystävänsä G. Monellin kautta, johon hän apua tarvitessaan aina vetosi, sai hän 1852 apulaisekseen Filip Wiitikan. Tuskin olisi tämä suostunut rupeamaan tähän toimeen, jos olisi tietänyt, mitä Renqvist apulaiseltaan vaati. Alussa koetti hän kuitenkin nöyrästi tehtävänsä suorittaa. Minkälaiset nämä olivat ja kuinka uutterasti Renqvist yhä edelleen virkaansa hoiti, kuvaa seuraava viimemainitun v. 1852 Monellille kirjoittamasta kirjeestä lainattu ote:
"Joka aamu ja ilta pidämme vuorotellen kotihartautta rukouksilla, lukemisella ja veisaamisella. Lauvantaina illalla kokoontuu kirkkoväkeä, jolloin minä tavallisesti opetan heitä kello 6-9 tahi 8-10. Silloin on myöskin Wiitikka saapuvilla. Kello 9 tahi 10 syötyämme, menee Wiitikka jälleen tupaan Uutta testamenttia selittämään, tämän ohessa rukoillen ja veisaten kello 10-12 ja 1:teen sekä sunnuntaiaamuna klo 8-10, kunnes lähdetään kirkkoon. Sieltä tultuamme, joka tavallisesti tapahtuu kello 2 (kello 3 tahi 4, kun on lähemmäs 1000 ehtoollisvierasta), syömme puolista, mutta kun ei ole sairaiden luona käyntiä, menee Wiitikka heti kirkkoväen kanssa lukemaan ja veisaamaan, nämä kun poistuessaan kirkolta poikkeavat tupaan. Kello 5-6 tulee pieni joukko kaupungista ja lähellä olevista taloista, jolloin minä menen heille lukemaan jostakin postillasta, pitäen rukouksen ja veisaten sitä ennen ja sen jälkeen. Silloinkin on Wiitikka mukana. Tästä seuraa, että hartauden harjoitukset sunnuntaisin ja lauvantaina keskeytyvät vain puoliyön ja aterioiden ajaksi".
Täytyy todella ihmetellä, että Renqvist, joka siihen aikaan jo oli 63 vuoden ikäinen, vieläkin jaksoi tuolla tavoin työskennellä. Että Wiitikka piankin kyllästyi, saamme vasta nähdä. Kummallista on, että hän aluksikaan jaksoi seurata mukana. On kyllä totta, että moni jo kirkossa nukkui, varsinkin Renqvistin väliin monta tuntia kestäviä saarnoja kuunnellessaan, mutta suuret joukot kokoontuivat kuitenkin seuratupaan, ja kasvamistaan kasvoi liike. Jo v. 1852 täytyi Renqvistin seurahuoneen yhteyteen rakentaa lisärakennus, johon mahtui "monta sataa ihmistä". Mitä Wiitikkaan tulee, niin kirjoittaa Renqvist hänestä samassa kirjeessä, että hän on hedbergiläismielinen ja horjuva, lisäten kuitenkin: "Opissa hän ei kuitenkaan ole hedbergiläinen muussa suhteessa, kuin siinä, ettei hän ole ankara lainsaarnaaja. Kuitenkin teroittaa, hän yksityisesti, niinkuin julkisuudessakin, katumusta ja parannusta yhtä paljon kuin uskoa". Mutta jo seuraavana vuonna oli Renqvist hyvin tyytymätön apulaiseensa, tahtoen "mistä hinnasta tahansa hänestä päästä".
Papillisten tointensa ohessa hoiti Renqvist kirjallisia tehtäviään. Aika ei ole häntä vähimmässäkään määrässä muuttanut; hän on tässäkin suhteessa yhtä harras kuin ennenkin ja yhtä kiivas taistelemaan sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia vastaan. Todistuksena on varsinkin "Raamatun ydin", joka suvaitsemattomine esipuheineen valmistui v, 1852. Yllämainitussa J. F. Berghille s.v. kirjoittamassaan kirjeessä valittaa Renqvist, ettei hän mitenkään ollut ehtinyt kirjoittaa suunnittelemaansa "Kehoitusta avustukseen pakanain kääntämiseksi", yksin häntä kun pyydettiin sairasten luona, käymään. Ei hän suotta päätä kirjettään sanoilla: "En saa jouten olla".
Paljon lisätyötä antoi Renqvistille myöskin hänen kirjeenvaihtonsa yksityisten henkilöiden kanssa eri osissa maata. Useimmat näistä kirjeistä ovat kadonneet, mutta nekin, jotka ovat jälkimaailmalle säilyneet, antavat meidän aavistaa, miten suuri häneltä neuvoa kirjallisesti pyytävien luku oli. Semmoisina mainittakoon näiltä ajoilta: Salomon Häkkänen (Mäntyharjulla), Antti Manninen (Hirvensalmessa) F. Uhde (Tampereella), Kristina Stenbäck (Rautalammella), Heikki Tuovinen (Liperissä), Juho Haapalainen (Iisalmessa), Eva Calenius (Pietarissa), J. R. A. Jägerhorn (Yläneellä), Iisakki Kattilakoski ja Erkki Takola (Ylikannuksessa), Aatami Suppanen (Ruskealassa), Gabriel Purri (Jyväskylässä) ja Paavo Närvänen (Mikkelissä).
Renqvistin läheisin ystävä oli G. Monell, joka, toimittuaan muutamia vuosia Ruokolahdella, v. 1848 siirrettiin Saimaan kanavan seurakuntaan, missä hänet tapaamme vielä 1852 vuoden lopussa. Mitään huomattavampaa liikettä hän ei siellä saanut aikaan, vaikka hän ahkerasti ja tunnollisesti hoiti paimentyötään. Sitä suuremmalla menestyksellä hän käänsi ja levitti Renqvistin, kirjoja, auttaen sitäpaitsi oppi-isäänsä riitakirjoitusten kirjoittamisessa. — Oltuaan muutamia vuosia isänsä apulaisena Sortavalassa (III, 199), pääsi Henrik Renqvist nuorempi v. 1849 kappalaiseksi Pukkilaan. Vähän huomattua oli hänen työnsä siellä, niinkuin Sortavalassakin. Muita Renqvistin-mielisiä pappeja näinä aikoina tuskin löytyi, ei ainakaan ketään, jonka julkinen esiintyminen selvästi olisi kantanut hänen toimintansa leimaa. Sitä yksimielisemmin kunnioittivat Sortavalan kuuluisan papin opetuslapset Karjalassa ja Lounais-Suomessa häntä ja sitä yksipuolisemmaksi muodostui heidän uskonnollinen katsantotapansa. Ainoastaan Savon rukoilijat asettuivat itsenäisemmälle kannalle.