Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossakin, missä Ruotsalaisen opinsuunta oli vallalla, oli Renqvistillä ystäviä miltei kaikissa seurakunnissa. Suuri näiden ystävien luku ei tässä osassa maata missään ollut, mutta nuo pienetkin ryhmät osoittavat, kuinka uutterasti niiden oppi-isä oli levittänyt kirjojaan kaikkialle. Joskus koetti hän kirjojensa myyjäinkin kautta juurruttaa oppiaan kansaan. Niinpä esiintyi esim. Heikki Tuovinen Liperissä ja Mikko Hyvärinen Tuusniemellä seurapuhujinakin. Varsinkin näkyy ensinmainittu olleen innokas. V. 1849 kirjoittaa hän Renqvistille: "Jos minä jättäisin pois Jumalan sanan ilmoituksen muille, jota luonto väliin tahtoo hävetä tehdä, niin ei minulla olisi omantunnon lepoa eikä rauhaa yöllä ei päivällä sentähden, että se on itselleni neuvoksi ja kehoitukseksi. Niin usein kuin minä sen teen, saan aina uuden valkeuden tuta oman sydämeni sisällisiä koettelemuksia". Kysyttyään Renqvistiltä, tulisiko hänen seurapuhujana esiintyä vai ei, sai hän tältä neuvon jatkaa, mutta varovaisuutta noudattamalla. Samassa kirjeessä kertoo Tuovinen, että Liperin papit olisivat ruvenneet häntä "vainoomaan", jollei seurakunnan kirkkoherra (A. J. Europaeus) olisi heitä tuosta estänyt. Joku heistä oli saarnatuolista kerran huutanut pitäjässä olevan vääriä profeettoja, jotka olivat koulun käymättömiä eivätkä ymmärtäneet mitään, mutta kuitenkin neuvoivat ihmisiä. Tuusniemellä löytyi Tuovisen kertomuksen mukaan siihen aikaan "noin neljäkymmentä, jotka taipuivat rukoukseen". Seurakunnan pappikin Y. M. Kiljander näkyy kallistuneen tuohon suuntaan. Mutta toiselta puolen ihmettelee Tuovinen sitä "suurta voimaa, joka Ruotsalaisen opilla Tuusniemellä ja yli Kuopion pitäjän nurkkiaan myöten" oli, lisäten: "Kuopion varakirkkoherra (luultavasti tarkoittaa hän Albert Ingmania) oli syksyllä (1848) rippikoulussa sanonut kauheimmalla tavalla, jota ei suruton ihminen ollenkaan ilkeäisi suullensa ottaa, rukousta kieltäessään, että perkele on Renqvistin helvetistä oksentanut ja Renqvist itse oksentanut H. Tuovisen ja Mikko Hyvärisen, jotka nyt viettelevät koko lääniä". Tuovinen piti Ruotsalaisen oppia mitä kauheimpana eksytyksenä. Hän ei ollut suotta lukenut oppi-isänsä "Väärän opin kauhistus"-kirjaa.
Omituiselta tuntuu, ettei Renqvistin oppi Rautalammella, missä sillä 1830-luvulla ja vielä seuraavan vuosikymmenen alkupuolella oli paljon kannattajia, näy menestyneen. Paavo Ruotsalaisen loppuijän aikana löytyi siellä muutaman Renqvistille sieltä annetun tiedon mukaan vain "pieni joukko rukoilevaisia". Eikä siellä Ruotsalaisen oppikaan voittanut jalansijaa. Toista oli esim. Pieksämäellä, missä rukoilevaisten joukko vähenemistään väheni niiden aikojen jälkeen, jolloin Gabriel Markkanen ja V. J. Majander siellä alkoivat koota ihmisiä Jumalan sanan ääreen.
Rukoilijain huomattavin kotipaikka Savossa oli edelleen Mikkelin seutu. Sikäläisen liikkeen etevin johtaja oli Margareetta Högmanin kuoleman jälkeen Salomon Häkkänen. Hän ansaitsee siitäkin syystä huomiota, ettei hän orjallisesti seurannut Renqvistin neuvoja rukouksesta, vaan päinvastoin vastusti niitä ja niistä johtuvaa kaavamaisuutta. Niinpä hän v. 1852 kirjoittaa oppi-isälleen: "Aina rukoileminen sekä sisällisesti että ulkonaisesti ja myöskin armahtamista huutaminen yötä ja päivää saa aikaan sen, ettei sydän ole valmis armonvaikutuksia vastaanottamaan eikä antamaan niiden levittää eikä lievittää ajatuksiansa irti itsestämme ja omista mielemme päätöksistä Jumala palveluksen ja opetuksen harjoituksissa. Sillä ihmisen järki on kavala liehakoitsemaan, sortamaan ja eksyttämään ja vähimmäksikin seisahtumaan viivytyspaikkaan, vaikka ihminen ei tahdo sitä tuta eikä ymmärtää, kun siinä on jotakin, joka sydäntä virvoittaa, uskallusta vahvistaa, toivoa kirkastaa, mieltä maallisten rakkaudesta eroittaa ja monta muuta armotyötä, että on mielestänsä toinen ihminen kuin ennen oli. Niin oli minun mielestäni teidän asianne, että olitte johonkin viivytykseen seisahtuneet".
Se epäselvyys, joka kirjoituksessa tehtyjen korjausten uhallakin — Häkkänen oli verraten huono kynämies — näissä sanoissa pistää silmään, ei estä lukijaa huomaamasta, että tarkoitus on oikea. Kirjoitus ilmaisee sitäpaitsi kokemusta rukouksen arvosta, joka ei ole joka miehen. Renqvist vastasi: "Minä en ole raamatusta löytänyt sellaista paikkaa, joka sanoisi oikean rukouksen ja sitä vähemmän sen rukouksen, joka tapahtuisi aina eli yötä ja päivää, saattavan ihmistä seisahtumaan johonkin viivytyspaikkaan. Jos raamattu sitä sanoisi, niin se tulisi itseänsä vastaan puhumaan, koska se käskee aina rukoilemaan, yötä ja päivää huutamaan ja sanoo: olkaa alati rukouksissa, rukoilkaa lakkaamatta, joka aika j.n.e. David kahteen kertaan väsyksiin asti huokaili ja huusi, niinkuin hän itse sanoo: minä olen väsynyt huokauksista (Ps. 6: 7), minä väsyin huutamisesta (Ps. 69: 4), eikä hän kuitenkaan sano senkautta seisahtuneensa viivytyspaikkoihin. — En ole muissakaan kirjoissa nähnyt sitä ilmaista kummaa, että rukous, jos se oikea on, saattaisi ihmisen seisahtumaan juoksustansa, vaan sensijaan sanoo Joh. Arndt rukouksen laiminlyömisen sen tekevän".
Että Häkkänen oli tarkoittanut sitä tosi hengellisen elämän "seisahtumista", joka on kaiken kaavamaisen uskonharjoituksen seurauksena, näkyy varsinkin siitä, että hän kirjeessään oli puhunut "rukouksesta minuutin jälkeen". Hän tunnustaa kiivaudessa käyttäneensä noita sanoja, mutta lisää: "kiivaastikin sanotussa on totuus".
Niinkuin ennen (III, 218) on mainittu, sulkeutui Mikkelin-puolen rukoilijain liike niin yksipuolisesti itseensä, että sen vaikutus ulospäin supistui hyvinkin pieneksi. Jo rukoilijain vaatetus — erityistä kuosia ei vaadittu, mutta värin tuli olla sinisen harmaata ja mustaa — eroitti heidät muista ihmisistä. Niin vähän kuin suinkin seurustelivat he suruttomien kanssa, ja niin jyrkkää oli ero maailmasta, että yhteiskunnallisia toimiakin pidettiin heränneille vaarallisina. Kun esim. Antti Ahvenainen (III, 217) valittiin lautamieheksi, sanoivat ystävät: "nyt mies meni". Seurauksena oli, ettei liikkeeseen näinä aikoina enää paljo ensinkään liittynyt uusia jäseniä. Tämä on sitä valitettavampaa kuin näiden heränneitten elämä kaikesta päättäen oli harrasta, vakavaa ja puhdasta. Ei sekään seikka, ettei papisto heitä vainonnut, ollut omiaan kiinnittämään ihmisten huomiota heihin. Jo näinä aikoina joutuu liike yhä. enemmän siimekseen ja alkaa semmoisena, siihen kuuluvien elävähenkisten kristittyjen uhallakin, ilmaista katoamisen enteitä. Mitä oppiin tulee, oli sekin syvällistä ja puhdasta sekä yksipuolisuuksista vapaampaa kuin Karjalan ja Lounais-Suomen rukoilijain oppi. Näytteeksi lamaamme tähän kielellisesti korjatussa asussa muutaman Salomon Häkkäsen v. 1852 kirjoittaman kirjeen, jota ei ennen ole painettu:
"Paljo terveisiä kaikille ystäville, jotka Jesuksessa Kristuksessa ovat, — — —. Kyllä olette saanut kauan odottaa vastausta kirjeeseenne. Jos lienette kuinkakin toivoton, voin kirjeestänne nähdä, että olette tullut tuntemaan ensimmäisen kihlauksen armon, joka kutsutaan ensimmäiseksi rakkaudeksi, jonka tuntemisten ja vaikutusten aikana ihminen kyllä on vapaa maallisista asioista ja menoista sekä niiden rakkaudesta. Mutta Jesus ja hänen rakkautensa on kaikkein kallein. Sen vaikutukset tekevät sydämen nöyräksi häntä kohtaan sekä itsensäkieltämisessä että kaikissa hänen käskyjensä kuuliaisuudessa. Sillä rakkaudella voipi myöskin helposti voittaa maailman turhan menon. Toisille annetaan näitä tuntemisia enemmän, toisille vähemmän, toisilla niitä kestää pitemmät ajat, toisilla taas vähemmän aikaa, miten Jumalan viisaus näkee hyväksi ja tarpeelliseksi kullekin jakaa. Mutta tässä tulee kumminkin se aika eteen, jolloin luulee, niinkuin kirjeessänne sanotte, että perkele on tullut viisaammaksi, kun ihminen näkee olevan paljon syntejä sydämessänsä, jotka siihen asti vielä ovat olleet salassa eli peitettyinä silmien edestä, ja luonnon turmelus vielä on ollut tuntematon. Mutta kun ensimmäiset hääpäivät loppuvat eikä rieskaruokaa aina riitä, vaan täytyy kovempaakin tottua syömään ja itseänsä elättämään, niin täytyy ruveta uskosta elämään ja uskon kautta pyytämään armon Henkeä, joka opettaa vastaanottamaan Kristuksen, ja voimaa hänen verensä ansion kautta voittamaan oman tahtonsa, epäuskoisuutensa, synnin ja maailman rakkauden ja kaiken, mikä sotii Jumalan rakkautta vastaan. — Sanotte kirjeessänne, että olette kylmä, sokea, alaston ja ettette tunne itseänne sekä että sydäntänne tuosta kirvelee. Johan tämä on itsetuntemisen alkua. Tämän tunnon tulee saada kiiruhtaa teitä etsimään sitä johdattajaa, joka sitä valaisee ja vahvistaa, sitä Jumalan rakkauden sytyttäjää, joka on Pyhä henki. Tämä Pyhä henki on vakaa ja ainoa, joka Kristuksen tykö vetää ja vahvistaa uskon häneen, sen uskon nim., jossa on voimaa kaikkea pahaa vastaan. — Kysytte lopuksi: mitä meidän pitää tekemän, että me elämän saisimme? Tähän olette kyllä vastauksen lukenut Paavalin sanoissa vanginvartijalle: usko Herraan Jesukseen, niin sinä tulet autuaaksi. Sen kyllä tiedätte, ettei maailman suruttomuuden uskolla kukaan uskalla luulla autuaaksi tulevansa. Sentähden tulee meidän, joita Jumala on ruvennut kutsumaan, ottaa visu vaari siitä, että uskomme olisi elävä ja voimaansa osoittava joka-aikaisessa Jumalan pelvossa ja rakkaudessa sekä kuuliaisuudessa hänen käskyillensä, jotta sekä uskomme elävyyden että mielemme puolesta olisimme eroitetut siitä joukosta, joka laveaa tietä vaeltaa, emmekä missään olisi heidän osaveljensä, vaan olisimme nuhteettomat ja laittamattomat tämän nurjan sukukunnan keskellä, pitäen aina hyvän omantunnon sekä Jumalan että ihmisten edessä. — Lopuksi sanon, että meidän tulee uskoa kaikki, mikä ennen kirjoitettu on sekä laissa ja profeetoissa että evankeliumissa, sillä kaikki on meille opiksi kirjoitettu, jotta me sen itsekukin sydämissämme elävän koettelemuksen kautta tuntisimme, niin että meillä olisi uskolla omistettu Kristuksen vanhurskaus, seisoaksemme ijankaikkisen tuomarin edessä, sekä myöskin siitä vuotava elämän vanhurskauden hedelmä lähimmäistämme kohtaan. — — Tämä on vastaukseni kirjeeseenne, vaikka aivan vähäinen ja lyhyt sekä heikolla tunnolla ja puuttuvaisilla sanoilla kirjoitettu. Heikkouteni tähden en ole ruvennut laveasti kirjoittamaan. Meillä on kaikilla Jumalan sana. Joka siitä oikealla tavalla ottaa vaarin ja sen vaikutuksille antaa vallan sielussansa ja tunnossansa, hän saa kokea, että se tunkee läpitse siihen asti, kuin se eroittaa ihmisen ymmärtämään, mikä on sielu ja mikä on henki. Se on ajatusten ja aivoitusten tuomari, jonka jälkeen meidät sekä kuolemassa että viimeisenä päivänä tuomitaan. — Itsestäni en saata muuta sanoa, kuin Samuelin kanssa: tähän asti on Herra auttanut".
Samoinkuin Mikkelin seudun rukoilijain johtomiehet yleensä, vetosi Salomon Häkkänenkin neuvoessaan sanankuulijoitaan sekä selvittäessään oppiansa miltei yksinomaan raamattuun. Miten ahkerasti he viljelivätkin muita hartauskirjoja, eivät päässeet nämä milloinkaan, eivät julkisesti eivätkä salaisesti, heidän katsantotavassaan kirjojen kirjan vertaisiksi. Tässä suhteessa on heidän kantansa jyrkempi ja selvempi, kuin muiden herännäisryhmien johtomiesten koko maassa. Huomiota herättää myöskin se monipuolinen raamatun tunteminen ja käyttäminen, joka heidän kirjoituksissaan on nähtävänä. Se muiden heränneitten liiallinen postilloihin ja muihin suosittuihin hartauskirjoihin turvautuminen, josta ennen olemme huomauttaneet, alkoi kuitenkin jo tähän aikaan vaatia sikäläisiä johtomiehiä asiaa harkitsemaan. Niinkuin olemme nähneet, turmeli jaon henki pohjalaisten tuosta aiheutuneet hankkeet asian korjaamiseksi. Savossa sitävastoin tehdään Paavo Ruotsalaisen ryhmän piirissä parempi ehdotus muutoksen aikaansaamiseksi. Tämän ehdotuksen takana ovat Bergh-veljekset. Mitä he asiasta ajattelivat, näkyy esim. seuraavista muutamasta J. I. Berghin veljelleen kirjoittamasta kirjeestä lainatuista, enemmän kuin yhdessä suhteessa huomiota ansaitsevista sanoista:
"Kokemukseesi raamatun lukemisesta ja harrastukseesi raamatun tutkimisen puolesta yhdyn kaikin puolin ja täydellisesti. Raamatun vakavaa tutkimista pidän välttämättömänä armonvälikappaleena heränneelle ihmiselle ja siis myöskin ainoana luotettavana keinona jesuitismia ja kaikkea muuta subjektivismia vastaan, joka usein vaarallisesti hävittäen kalvaa heränneitä. Mutta yhtä vähän saa tässä syrjäyttää ehdottoman kuuliaisuuden teroittamista Jumalan sanalle s.o. ehdottomasti tulee hyväksyä ja totella kaikki, mitä Jumalan sana opettaa, koska herännytkin muussa tapauksessa raamatusta hakee ja löytää tuetta subjektivismilleen. Tämän olen jo kauvan huomannut ja sitä surkutellut sekä vastustanut itsessäni ja muissa. Etenkin haittaa tämä yksipuolisuus Savon herännäisyyttä sekä siitä lähtenyttä hengellistä pyrkimystä. Mutta tämänkin yksipuolisuuden vastustamisessa tulee noudattaa varovaisuutta, viisautta ja rakkautta, sillä pelkään, että muussa tapauksessa johdutaan täälläkin heittämään lapsikin pois pesuveden kanssa, niinkun Ingman ja consortes ovat tehneet". [Lähteitä: J. I. Berghin papereista löydetty promemoria Kuopion lukion avajaisia varten 1850; kert. rehtori D. A. Walle, reht. G. Marelius y.m.; J. I. Berghin ennenmainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; kert. W. Suhonen (Suonenjoella); Poikosen muistokirja; F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot ja Karolina Bergrothin kertomukset; kert. Kusti Niskanen; kert. K. A. Malmberg; kert. Aappo ja Eero Lämsä (Kiuruvedellä); "Suometar" 1858 n:o 26; P. Wenellin kirje J. F. Berghille 5/8 49; Otto Hjeltin kirje J. F. Berghille 21/2 52; Edvard Wegeliuksen kirje J. F. Berghille 29/4 51; J-F. Berghin promemoria M. Akianderille hankittavia tietoja varten, päivätty 26/8 52; Renqvistin kirje J. F. Berghille 17/2 52; J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 6/1 52; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 20/8 51; Pastori Aukusti Oravalan Nurmeksen ja Pielisjärven herännäisyydestä kokoamat tiedot; "Karjalatar" 1912 n:o 36 O(lli) K(oistinen); Renqvistin kirje Monellille 26/10 52 (omistaa Kirkkohist. Seura); Akiander VII, 41-43 ja 242-256; Kert. Sortavalan vanhat heränneet; Wappu Ahvenaisen ennen (III, 219) mainitut, minulle lähettämät kirjalliset kertomukset; Salomon Häkkäsen kirje jollekin ystävälle 16/8 52 (kuuluu J. F. Berghin kirjekokoelmaan); J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 14/12 53; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]