Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.
Pohjois-Hämeen herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Keuruu ja sen etevin pappi F. H. Bergroth, jonka tämä seurakunta, niinkuin ennen on mainittu, v. 1847 on kutsunut pitäjänapulaisekseen. Pohjanmaan valtavaan liikkeeseen verrattuna ei sikäläisten heränneitten luku kyllä ollut suuri, mutta huomiota se joka tapauksessa kumminkin ansaitsee. Ja mitä Bergrothin kotiin tulee, oli se, niinkuin tiedämme, Suupohjan heränneitten pappien yhtymäpaikkana, heidän näillä seuduilla käydessään. Myöskin J. I. Bergh ja muita Savon herännäisyyden johtomiehiä nähtiin siellä usein. Nämä vierailut olivat tietysti omiaan suuressa määrässä vilkastuttamaan sikäläistä liikettä ja lujittamaan sen yhteyttä muun herännäisyyden kanssa. Bergroth oli ystävällinen ja vieraanvarainen mies, jonka seurassa ei kenelläkään ollut ikävä. Kun tämän lisäksi tiedetään, että hän täydestä sydämestään oli liittynyt herännäisyyteen ja tarkasti sekä mielenkiinnolla seurasi sen vaiheita lähellä ja kaukana, niin ei sovi kummastella, että hänen omistamansa Lehtiniemen talo, jossa hän asui ja joka sijaitsee kauniilla paikalla lähellä Keuruun kirkkoa, vielä kauan sen jälkeenkin johdatti keuruulaisten ja monen matkustajan mieleen kalliita muistoja 1840- ja 1850-luvun ajoilta. Ja voimallisesti kertoi ja kertoo Keuruun vanha kirkkokin, missä niin monien herännäisyyden kuuluisimpien saarnaajien ääni on kaikunut, näistä muistoista.
Hyvänä apuna Keuruun törkeisiin synteihin vajonneen väestön herättämisessä ja sikäläisten heränneitten hoitamisessa oli Bergrothille A. O. Törnudd, joka v. 1851 määrättiin kirkkoherranapulaiseksi seurakuntaan. Jo aikuisemmin oli hän Multiassa (III, 256) tutustunut näiden seutujen kansaan ja jo silloin menestyksellä taistellut sen paheita vastaan. Samalla tarmolla jatkoi hän työtään Keuruulla, tullen siellä Bergrothin ja tämän vierasten kautta likeiseen tuttavuuteen Pohjanmaankin heränneitten kanssa. Tätä ystävyyttä ei kuitenkaan, niinkuin tiedämme, kauan kestänyt. Sekä Törnudd että Bergroth liittyivät Malmbergista eroaviin pappeihin, ollen ensimmäisiä, jotka rikkoivat liiton hänen kanssaan. Seuraukset tulivat pian näkyviin Keuruullakin. Sen uuden suunnan ohjelmaan, jonka kannattajina sekä Törnudd että Bergroth tästä alkaen esiintyivät, ei kuulunut herännäisyysliikkeen ylläpitäminen niiden periaatteiden ja tapojen mukaan, joita näihin asti oli seurattu sielunsa tilaa huolehtivien ihmisten hoidossa, ja liike semmoisenaan alkoi tästä alkaen yhä enemmän kadottaa herännäisyyden leimaa. Niin kävi Ätsärissäkin sen pienen joukon, joka siellä oli liikettä edustanut, jos kohta sikäläinen herännyt pappi K. E. Bergroth ei millään tehokkaalla tavalla toiminut Malmbergiä ja hänen edustamaansa suuntaa vastaan. Myöskin Ruovedellä kuoli herännäisyys näinä aikoina miltei kokonaan sukupuuttoon. F. O. Durchmanin, F. H. Bergrothin ja muiden Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan perillisten siellä omistama Peska-niminen perintötilakin, missä herännäisyys oli viettänyt niin monta juhlahetkeä, joutui toukokuussa v. 1852 kaupan kautta vieraisiin käsiin. Malmbergin osa kauppasummasta teki 1,100 rupl. Varsinkin näkyy Durchman kaipuulla luopuneen tästä muistorikkaasta paikasta. Väärinkäsityksen välttämiseksi mainittakoon muutoin, ettei Peskan myyminen aiheutunut F. H. Bergrothin eikä muiden hänen isänsä perillisten samaan aikaan tapahtuneesta erosta Malmbergista. Talon myyntiä oli jo edellisinä vuosina tuumittu.
Se Paavo Ruotsalaisen herännäisyyden leimaa kantava herätys, joka F. H. Bergrothin ja varsinkin Jos. Grönbergin toiminnan kautta oli syntynyt Tampereella ja sen ympäristössä, oli jo ennenkuin viimemainittu asettui Malmbergiä vastaan saanut tuntuvan iskun Hedbergin tännekin levinneeltä suunnalta. Grönbergin herännäisyydestä yhä vieraantuva kanta ei ollut omiaan sille turvatumpaa tulevaisuutta takaamaan. Seuroja kyllä edelleenkin pidettiin ja ulkonaista eroa maailmasta koetettiin vanhaan tapaan ylläpitää, mutta henki ja uudistava voima puuttuivat. Paremmalla menestyksellä toimi herännäisyyden hengessä Frans Emil Lilius, joka, tultuaan papiksi v. 1849, Lempäälässä vakavasti julisti Paavo Ruotsalaisen oppia ja piti hartausseuroja, joissa luettiin tämän suunnan heränneitten vanhoja hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä.
Väsymystä ilmaisee Hämeen ja Satakunnan herännäisyys niilläkin tienoin, missä Renqvistin oppi oli saanut jalansijaa. Tämän suunnan ehkä huomattavin paikka oli tässä osassa maata Tampere. Varsinaista liikettä ei siellä syntynyt, mutta muutamat yksityiset henkilöt, joiden kodeissa sekä Hämeenpuolen että Varsinais-Suomen rukoilijat matkoillaan usein kävivät, välittivät ahkerasti Renqvistin kirjojen kauppaa, ollen samalla yhdyssiteenä näiden herännäisryhmien välillä. Paavo Ruotsalaisen suuntaa nämä heränneet 1850-luvun alkuvuosina eivät enää pelänneet, arvellen sen edustajain "nukkuneen".
Renqvistin ystävistä Tampereella oli ennen (III, 253) mainittu Ferd. Uhde huomattavin. Vaikka hän oli muukalainen, seurasi hän tarkasti Suomen herännäisyyden vaiheita, koettaen heränneissä piireissä muunmuassa herättää innostusta pakanalähetyksen hyväksi. Koska hän Renqvistiltä sai eniten kannatusta ja tämän uskonnollinen katsantotapa muutoinkin eniten häntä miellytti, liittyi hän hänen edustamaansa suuntaan. Näiden miesten välinen kirjeenvaihto ilmaisee mitä suurinta ymmärtämystä kummaltakin puolen, jos kohta Uhden kirjeissä ei tapaakaan Renqvistin monesti kaavamaista rukouksen, uskon y.m. käsitteiden määrittelemistä. Hänkin teroitti ahkeraa rukousta ja pyhitystä, ja varsinkin tämä seikka vahvisti Renqvistin luottamusta häneen. Muutoin oli Uhde saanut herätyksensä Gossnerin kautta ja oli vielä näinä aikoina kirjeenvaihdossa hänenkin kanssaan. Renqvistin kirjailijatointa kannatti hän tuntuvilla rahalähetyksilläkin. Koska Uhden uskonnollinen vakaumus, niinkuin tiedetään, painoi leimansa varsinkin muutamien Tampereella asuvien naisten — näistä on ehkä Katariina Ekblom huomattavin — ja näiden kautta muiden samanmielisten katsantotapaan, lainaamme tähän otteen muutamasta hänen näinä aikoina Renqvistille kirjoittamastaan kirjeestä:
"Kaikin puolin hyväksyn veljen saarnatavan, josta viime kirjeessäsi puhut. Sillä usko ei saa olla luuloa eikä järjen vakaumusta, vaan usko on elinvoima, joka ei koskaan saata olla toimetonna, vaan aina Osoittautuu hedelmissään. Hedelmästä puu tunnetaan, ja siitä syystä ei Vapahtaja, ennustaessaan viimeisestä tuomiosta, puhu mitään puhtaasta opista eikä oikeasta uskosta, vaan hän tuomitsee töiden mukaan. Yhtä varma on myöskin, etteivät ihmiset voi tehdä mitään Jumalan tuomion edessä kelpaavia töitä, vaan nämä johtuvat uskon uudestisynnyttämästä sydämestä, ja näitä hyviä hedelmiä voi sydän siis tuottaa ainoastaan Jumalan annosta ja hänen henkensä avulla. Maailmassa löytyy löysä usko ja kuollut usko. Edellisen tapaa valitettavasti hyvinkin yleisesti meidän aikamme heränneissä, viimemainitun puhdasoppineissa. Toivon, ettei veli käsitä sanojani väärin, vaikka en voikaan ruotsiksi kyllin selvästi julkilausua ajatuksiani. En tahdo töitä ilman uskoa enkä uskoa ilman töitä. Älköön ihminen eroittako, mitä Jumala on yhdistänyt".
Oli oppiriitojen aika. Miten vähän perehtynyt Uhde olikin Paavo Ruotsalaisen oppiin, jonka kannattajia hän, puhuessaan "löysästä uskosta" tarkoittaa, niin ei sovi oudoksua, että hänkin tähän kysymykseen koski, etenkin kun muistamme, että hän oli kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa sekä että Tampereen heränneitten leväperäisyys varmaankin antoi aihetta, epäilyksiin. Omituista on muuten nähdä, miten herännäisyyden oppiinkin nähden jyrkkä ja erityisiin kohtiin syventyvä katsantotapa tavallaan kyllä laajenee, mutta samalla laimeneekin niissä pienissä joukoissa, jotka eivät ole vilkkaassa yhteydessä liikkeen pääryhmien kanssa. Tämä koskee etenkin niitä seutuja, missä ihmiset vikoillen tarkastelivat herännäisyyden oppia tahi muista syistä jäivät syrjään valtateillä kulkevista heränneistä. Tätä leimaa kantaa esim. sekä Paavo Ruotsalaisen että Renqvistin suuntaa edustava liike Tampereella. "Ei yksi puu pesässä pala", on joku herännäisyyden johtomiehistä lausunut.
Näsijärven länsipuolellakin tapaamme näinä aikoina siellä täällä rukoilijoita. Nämä näkyvät kuitenkin kernaammin pyrkineen Lounais-Suomen heränneitten kuin Tampereen seudun renqvistiläisten yhteyteen. Sitäpaitsi näyttävät he muutamien Parkanossa löytyvien heränneitten kautta olleen Pohjanmaankin herännäisyyden vaikutuksen alaisina. Ikalisista kotoisin oli Heikki Heikinpoika Ikalin, joka Walborg Henrikintytär-nimisen vaimonsa kanssa ensin muutti Poriin ja sittemmin asui Kankaanpäässä, missä viimemainittu kuoli (1848). Loppuijällään asui "Ikalin faari", joka samoinkuin hänen "Pikku muori" nimellä tunnettu vaimonsakin, laajalti nautti rukoilijain rakkautta ja kunnioitusta, Porissa. Varsinkin sikäläisissä piireissä oli heidän maineensa suuri.
Yhtä suurena kuin edellisinä vuosina esiintyy 1850-luvun alussa Lounais-Suomen rukoilijain liike. Sikäläisen hedbergiläiseen suuntaan yhä yleisemmin liittyneen papiston vastarinta ei saanut näitä vanhoille traditsiooneilleen miltei itsepäisesti uskollisia Renqvistin opetuslapsia kirkosta vieraantumaan, mutta toiselta puolen lujittui melkoisessa määrässä juuri papiston tuomitsevan esiintymisen ja sortamishalun kautta heidän liittonsa, ilmaisten monessa seurakunnassa murtumatonta elinvoimaa. Miten yksipuoliseen, kaavaan ahdattuun muotoon näiden heränneitten rukouselämä olikin pukeutunut, kätkeytyi siihen mahti, jota ainoastaan pintapuolinen tarkastaja on altis pieneksi arvostelemaan. Ilmeistä on, että vielä 1850-luvun alussa, jolloin herännäisyyden kansamme uskonnollista elämää uudistava voima niin monessa paikoin lannistuu ja uupuu, paljon siunausta näiden heränneitten rukousten kautta kuontuu Suomen kirkolle.