Lounais-Suomen rukoilijain tämänaikaisista johtajista oli Daniel Dahlberg eniten suosittu. Paljon tunnustusta hän ansaitseekin. Vaikka hänellä oli etevät puhujalahjat, ei eksynyt hän, niinkuin moni muu seurapuhuja, laskemaan näitä lahjojaan sanatulvan turmeltaviksi, vaan hillitsi itseään, ollen tilillä Jumalan edessä, ennenkuin hän alkoi puheensa, niinkuin johtamiensa hartausseurojen päätyttyäkin. Joskus tunsi hän itsensä niin tyhjäksi, ettei saanut sanaakaan suustaan; toisinaan taasen, kun hän oli enemmän puhunut, vetäytyi hän yksinäisyyteen Herran edessä tutkimaan, mitä hän oli sanonut. Tässä suhteessa on hänen ja Paavo Ruotsalaisen välillä paljon silmäänpistävää yhtäläisyyttä. Sanatulvaa kumpikin pelkäsi, jättäen tämänkin kautta herännäisyydelle perinnön, joka ei ole vähäarvoiseksi arvosteltava. Ja samoinkuin Ruotsalainen taisteli Dahlbergkin, vaikka eri tavalla, itsevanhurskautta vastaan, elävästi tajuten, miten vaarallinen farisealaisuus ompi. "Pelkään, että itsekin olen itsevanhurskautta opettanut", kerrotaan hänen sanoneen. On niin paljon muutakin yhteistä kummankin edustamassa suunnassa, ja oppikin on ainakin pääpiirteissään samaa — ja kuitenkin seisovat nämä suunnat vielä tämän aikakauden lopussakin vastatusten, vieroen ja vikoillen toisiaan. Varsinkin Renqvistin katkerien riitakirjoitusten kautta jäi tämä vikoileva mieli perinnöksi ainakin rukoilijain piireissä, joissa hänen kirjojaan edelleen ahkerasti luettiin.
Daniel Dahlberg asui edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappelin Panelian kylässä, missä hänellä oli paljon ystäviä. Rukoilijoita löytyi sitäpaitsi emäseurakunnassakin. Suuri oli liike myöskin Eurajoella, missä Atanasius Dahlberg sitä johti. Tämä ei kyllä ollut niin kykenevä, kuin hänen veljensä, mutta huomiota ansaitsee kuitenkin hänenkin toimintansa. Miltei joka pyhä kokoontuivat Eurajoen rukoilijat hänen kotiinsa. Sitäpaitsi esiintyi hän seurapuhujana Luvialla ja joskus muuallakin. Lapissa, Säkylässä ja Yläneellä tapaamme niinikään vielä näinä aikoina rukoilijoita, jos kohta harvemmassa; Laitilassa, missä vanhoillinen, mutta harras ja luonteeltaan miellyttävä ennen (III, 259) mainittu Kustaa Heinikkala johti seuroja, sekä Honkilahdella, vaikkei täällä johtajaa ollut, oli liike melkoisen suuri. Kaikissa näissä piireissä tunnustettiin Daniel Dahlberg edellä muiden hengelliseksi isäksi. Hänen vaikutuksensa ulottui Porin seutuihin asti, missä hän usein piti seuroja sekä kaupungissa että maaseudulla. Sekä hän että hänen veljensä Atanasius Dahlberg nähtiin usein myöskin Ilvanin vieraina Ahlaisissa. — Ulvilan ja Rauman seudut olivat miltei ainoat Lounais-Suomen herännäisyyden kotipaikoista, missä liike ei päässyt kasvamaan.
Silmäillessämme Lounais-Suomen herännäisyyden merkkiseutuja, tapaamme muiden johtomiesten kera ahkerassa työssä sikäläisen liikkeen palveluksessa vielä 1850-luvun alussa E. K. Ilvanin. Hän asui Ahlaisten Ylikylässä, missä hän omisti Tyykilän ja Nygårdin tilat. Niinkuin tiedämme (III, 262-63), oli hän Renqvistin mitä uskollisimpia ystäviä ja levitti ahkerasti tämän kirjoja. Niiden kautta sekä Kristinankaupungin seuduilla asuvien hengenheimolaistensa vaikutuksesta oli hän vakautunut siinä käsityksessä, että Paavo Ruotsalaisen oppi oli yhtä vaarallinen eksytys kuin konsanaan Hedbergin, ja tätä neuvoi hän ystävilleen, jotka tulivat hänen luoksensa kirjoja ostamaan. Etteivät nämäkään neuvot olleet omiaan vapauttamaan näiden seutujen rukoilijoita vanhoista ennakkoluuloista ja heidän uskonnollista katsantotapaansa haittaavista yksipuolisuuksista, on itsestään selvää. Eikä edistänyt se muutenkaan Ilvanin monessa suhteessa tunnollista työtä Lounais-Suomen herännäisyyden hyväksi.
Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen rukoilijain keskuudessa on naisten vaikutus paljon näkyvämpää, kuin muussa herännäisyydessä, Paitsi kielilläpuhujia, joita sitäpaitsi, niinkuin tiedämme, Pohjanmaalla oli hyvin vähän, ei Ruotsalaisen suunnan mailla ainoakaan nainen esiintynyt puhujana seuroissa eikä kukaan semmoinen hengellisenä neuvonantajanakaan ole yleisemmin tunnettu. Rukoilijain piireissä sitävastoin on moni nainen saavuttanut varsin suuren maineen. Verraten harvoin pitivät he varsinaisia seurapuheita, mutta esiintyivät sitä useammin seuroissa ääneen rukoilijoina, ja vieläkin enemmän tunnettu oli moni heistä hengellisenä neuvonantajana. Kuuluisimpia Lounais-Suomen rukoilijain naisista 19-vuosisadan keskivaiheilla oli Ämttöön Esteri. Hän oli syntynyt 1817. Parinkymmenen vuoden ikäisenä tultuaan voimalliseen herätykseen, oli hän kilvoitellen antautunut armon Herran johdatettavaksi, ja niistä ajoista asti alkoi hänen elävä kristillisyytensä ja hengellinen valonsa herättää yhä suurempaa huomiota. Se ruumiillinen sokeus, jonka alaiseksi hän kääntymisensä aikana joutui, ei enemmän kuin muutkaan häntä myöhemmin kohdanneet taudinkohtaukset ja koetukset estänyt häntä syventymästä hengellisen elämän salaisuuksiin; tuo päinvastoin avasi hänen hengelliset silmänsä näkemään yhä "uusia ihmeitä Jumalan laissa". Ämttöön Esteri asui Ahlaisten kappelissa sijaitsevan Kellahden sääteriin kuuluvassa Ämttöön torpassa. Tähän vaatimattomaan asuntoon kokoontui rukoilijoita lähiseuduilta ja etäämmältäkin, Eurasta asti, tuota suosittua hengellistä neuvonantajaa kuulemaan. Köyhän torpan emännän ei tarvinnut huolehtia vieraittensa ruumiillisestakaan ravinnosta, eikä omastakaan toimeentulostaan väliaikoina; sillä ystävät toivat muassaan ruokatavaroita, kahvia y.m. mitä hän tässä suhteessa tarvitsi. Sentähden sanottiinkin, että Ämttöön Esterin tuvassa "aina oli pidot". Ei tilan ahtauttakaan valitettu; "tupa venyi", arvelivat rukoilijat. Paljon seuroja, monesti suuriakin, pidettiin tämän elävähenkisen rukoilijan kodissa. Niitä elähyttivät paitsi henkevät puheet ja rukoukset myöskin Esterin kaunis veisuu.
Toukokuun 22 p:nä 1852 paloi Porin kaupunki. Kirkonvahtimestari Juhana Fagerlundin vaimo Juliana Fagerlund riensi kirkkoon, rukouksillaan estääksensä sitä syttymästä tuleen, poistuen sieltä kuitenkin pian, kun näet sai kuulla, että oma asuntonsa, missä hänellä oli pieni lapsi, oli tulen vallassa. Kirkon paloa ei hän saanut estetyksi ja tuo tuotti hänelle enemmän surua, kuin oman kotinsa tuho, mutta sensijaan sai tämä ja koko Porin kaupunkia kohdannut onnettomuus aikaan voimallisen herätyksen seudun rukoilijoissa. Juliana Fagerlund oli herännyt jo Juhana Dahlbergin (I, 210) aikana, joka viimemainittu usein oli ulottanut toimintansa Poriin asti. V. 1844 oli hän mennyt naimisiin Juhana Fagerlundin kanssa ja heidän kotinsa tuli ennenpitkää Porin seudun rukoilijain suosituksi käynti- ja seurapaikaksi. Varsinkin ensinmainittu saavutti hengellisenä neuvonantajana suuren maineen.
Porin rukoilijoista oli niinikään laajalti tunnettu Ulrika Lovisa Ekman, jonka kodissa vielä hänen miehensä Kustaa Ekmanin kuolemankin jälkeen (1849) pidettiin seuroja. Näiden seutujen rukoilijanaisista ansaitsee huomiota Eeva Viberg, tavallisesti tunnettu nimellä Eeva Takala eli Hyppingin Eeva. Hän syntyi Ulvilassa v. 1807 eläen sittemmin Nakkilassa. Nuorena oli hän kevytmielinen ja törkeisiinkin synteihin taipuvainen, mutta synnin unesta herättyään, kehittyi hän vakavaksi, rukoilijain suosimaksi kristityksi. Niinkuin vasta saamme nähdä, hankki hän itselleen tunnetun nimen sepittämillään hengellisillä lauluilla.
Nakkilan heränneistä alkaa näinä aikoina myöskin Evert Aleksanteri Mikonpoika Brander Yrjölä tulla tunnetuksi rukoilijain piireissä. Hän oli syntynyt v. 1823 ja tuli jo rippikoulussa herätykseen, vaikka hän vasta myöhemmin rohkeni tunnustaa olevansa herännyt. Yrjölä ei esiintynyt seurapuhujana eikä kynämiehenä, mutta hänen varakas kotinsa oli monen köyhän rukoilijan turvana ja hänen vieraanvaraisuutensa laajalti tunnettu ja tunnustettu. Usein kokoontuivat rukoilijat hänen taloonsa seuroja pitämään. Näissä tilaisuuksissa luki isäntä vakavalla äänellä saarnan Nohrborgin, Vegeliuksen, Arndtin tai Lutherin postilloista ja johti kauniilla äänellään veisuuta. Jyrkkä vanhoillinen hänkin oli, samoinkuin miltei kaikki Lounais-Suomen heränneet ylimalkaan, mutta haluton väittelyihin sekä esiintymisessään hiljainen ja siivo.
Etevin ei ainoastaan Nakkilan, vaan koko Lounais-Suomen herännäisyyden edustajista oli Matti Paavola. Vaikka hän edelleen eli verraten syrjässä varsinaisesta liikkeestä, ei paljon matkustanut ja harvemmin kuin moni muu puhui seuroissa, esiintyy hän näinäkin aikoina johtomiehenä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Jos kukaan, edustaa hän Lounais-Suomen rukoilijain uskonnollisen katsantotavan paraita puolia. Hänen elämänsä on kristityn elämää, hänen oppinsa evankelista, syvällistä ja raamatullista. Suurta hengellistä kokemusta ilmaisevat samalla hänen kirjoituksensa. Näytteeksi lainaamme tähän hänen v. 1850 kirjoittamansa mietteet "Evankeliumin ja lain kristittyjen välillä Satakunnassa":
"Evankeliumin kristitty näkee olevansa kokonansa, nahkoinensa ja karvoinensa, ruumiinensa ja sieluinensa, helvettiin tuomittu syntinen. Toiseksi näkee hän sen, että Jesus Kristus, Jumalan oma rakas Poika, on hänen kadotetun ja tuomitun syntisen lunastanut ja kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta vapahtanut ja päästänyt, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, että minä hänen omansa olisin, niinkuin uskontunnustus opettaa ja evankeliumin vahva sana todistaa. Tätä todistusta hän lakkaamatta uskoo. Hänen päätoimituksensa on ahkeroida uskossa kiinni riippua, että Jesus Kristus totisesti on hänen autuutensa, vanhurskautensa ja lunastuksensa. Ja tähän uskoon hän löytää raamatusta 1:ksi kutsumuksen: hän lähetti palvelijansa kutsumaan häihin, sanoen: kaikki ovat valmistetut, tulkaa häihin (Matth. 22: 3-4); 2:ksi armon lupauksen: 'minä tahdon heidän pahat tekonsa anteeksi antaa enkä ikinä enää muistaa heidän syntejänsä' (Jer. 31: 34); 3:ksi käskyn: 'tämä on hänen käskynsä, että me hänen Poikansa Jesuksen Kristuksen nimen päälle uskoisimme' (1 Joh. 3:23); ja 4:ksi valan: 'totisesti, totisesti sanon minä teille: joka uskoo minun päälleni, hänellä on ijankaikkinen elämä' (Joh. 6: 47). Hän tuntee sanomattomat syntinsä ja moninaiset rikoksensa ja rukoilee siis niiden anteeksi saamista. Hän kilvoittelee uskossa epäuskon ja perkeleen kiukkua ja oman sydämensä eksytyksiä vastaan. Epäusko sanoo, ettet saa uskoa armon lupausta, vaikka Jumalan ja Kristuksen armosta kuinka saarnattaisiin, ja perkele ei taida eikä tahdokaan luontoansa muuttaa, vaan kantaa lakkaamatta kiukkua Herraa Kristusta vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka Jesuksen nimen päälle uskovat. Ja kun hän tulee oikein ymmärtämään epäuskon erehdyksen, niin hän kaikella jumalisella kiivaudella ja evankeliumin sanan voimalla seisoo tätä erehdystä vastaan. Tämä on uskon sota epäuskoa vastaan. Ja kun hän näkee lihallisessa hengessä synnin pahuuden, niin hän lakkaamatta ahkeroitsee sitä kuolettaa ja jumalisesti elää sekä Jumalaa että itseänsä että myös lähimmäistänsä kohtaan, niinkuin kasteen sakramentti opettaa vanhan aatamin kuolettamisesta ja uuden ihmisen ylösnousemisesta. Tämä on pyhityksen sota. Ja kun hän havaitsee kasteen liiton rikkoneensa ja syntiin langenneensa, niin hän tunnustaa itsensä kaikkiin synteihin vikapääksi Jumalaa kohtaan ja rukoilee niiden anteeksi antamista; hän pyytää myös lähimmäiseltänsä anteeksi, mitä hän on rikkonut häntä vastaan, ja antaa myös hänen rikoksensa anteeksi ja vahvistaa uskonsa, niinkuin kuudennen pääkappaleen viimeinen kysymys opettaa. Tämä on ylösnousemus synnistä uskoon".
"Lain kristitty ei tahdo juuri kokonansa, nahkoillensa ja karvoillensa, olla helvettiin tuomittu syntinen eikä uskoa sitä, että Jesus Kristus on hänen synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta päästänyt, eli että Vapahtajan sovinto kuuluu hänelle koko autuudeksi. Se voi kuulua jollekulle muulle, mutta itsellensä ei hän sitä omista. Hän tuntee itsensä syntiseksi, näkee vaaransa ja pelkää joutuvansa kadotukseen; sentähden hän kokee hengellisillä harjoituksilla täyttää oman sydämensä houkutuksia, tahtoo ensin tulla hyvin pyhäksi ja kelvolliseksi, ennenkuin rupeaa uskomaan ja pakenemaan Kristuksen tykö. Mutta tämä pyhyys jää häneltä löytämättä ja täyttämättä, pyhäksi pyrkiminen ei tule ikipäivänä siihen toimeen, että siitä keritään Jesuksen ansiota uskomaan. Ja niinkauan kuin hän ei pääse synnistä ja epäuskosta uskoon, ei hänellä myöskään ole toivoa autuudesta eikä turvaa Kristuksessa. Sillä joka etsii omista harjoituksistansa, omasta pyhyydestänsä ja pyhyytensä tunnoista ja merkeistä turvaa itsellensä, vaan ei yksin Vapahtajan Jesuksen ansiosta, hän on eksynyt. Hän on eksynyt ensiksi siinä, ettei hän pidä itseänsä kokonansa syntisenä ja tuomittavana; toiseksi siinä, ettei hän pidä lunastusarmoa itsellensä kuuluvana; kolmanneksi siinä, ettei hän pidä epäuskoa sydämessänsä niin kauheana syntinä kuin se on; ja neljänneksi vielä siinäkin, ettei hän luule omaa pyhyyttä vaativan hengen olevan eksyttäväisen hengen. Niinmuodoin ei hän koskaan saa päähänsä, että sielu yksin Jesuksessa voi löytää autuuden, ja senpätähden ei hän sitä Jesuksessa uskon kautta etsikään. Sitä ei hän käsitä, että työt kulkevat uskon perästä, vaan sekoittaa väkisin omat työnsä uskon vanhurskauteen ja luulee siis pyhityksen käyvän uskon edellä".