"Eroitus ja väliraja evankeliumin kristityn ja lain kristityn välillä on siis tässä: evankeliumin kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin saarnaa ja sen kutsumista Jesuksen tykö ja rientää kokonansa syntisenä Jesuksen turvaan. Ja niinkuin hän uskoo 'Jesukselta saavansa autuutensa, niin hän myös Jesukselta etsii, rukoilee ja vastaanottaa voimaa jokapäiväiseen pyhitykseen. Sanalla sanoen, hänen uskonsa, turvansa, autuutensa ja kaikki hänen työnsä ja harjoituksensa tapahtuvat Kristuksessa. Sitävastoin on lain kristitty pyhyytensä ja töittensä kanssa ulkona Kristuksesta ja häneen turvaamisesta. Sillä hän lähtee seuraamaan oman sydämensä ääntä ja opettajaa, nimittäin epäuskon ja omaa pyhyyttä vaativan hengen yllytystä, hän etsii itsestänsä sitä, mitä ainoastaan Pyhä henki voi vaikuttaa, ja sentähden hän tahtoo kaikella kiivaudella valmistaa itsensä pyhäksi ja sitten vasta uskoa Jesuksen ansioon. Lopuksi sanon, että evankeliumin kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin sanaa ja tottelee sitä, mutta lain kristitty kuulee ja uskoo oman pyhyyden hengen vaatimuksia ja tottelee niitä."

Paavolan muisto on oikeutettu vaatimaan, ettei hänen oppiaan arvostella muutamien yhteydestään irroitettujen lauseiden perustuksella, vaan hänen oman esityksensä mukaan. Sen tähden olemme ylläolevankin esityksen kokonaisuudessaan kertoneet. Pintapuolisesti tarkastettuna voisi se ehkä antaa aihetta siihen käsitykseen, että hän oli likempänä Hedbergin kantaa kuin herännäisyyden oppia. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Huomattava on nimittäin, että "evankeliumin kristityn" usko on kilvoituksen, sodan panttina. Ilman tätä sotaa ei Paavolan käsityksen mukaan uskonelämää löydy. Tämä oli Paavo Ruotsalaisenkin kanta, miten eri tavalla tämä sitten esittikin ajatuksensa ja kuinka eri nimilläkin hän ilmaisi heränneitten erilaista suhdetta lakiin ja evankeliumiin. Opin pääpiirteisiin nähden on eroitus näennäinen ja katoaa, jos toisiinsa vertaamme Paavolan ja esim. Paavo Ruotsalaisen uskollisen opetuslapsen Jonas Laguksen kirjoituksia. Käsitys pyhityksestäkin on pääasiassa sama, jos Paavolan ansioksi onkin tunnustettava, että hän selvemmin ja monipuolisemmin kuin Ruotsalainen ja Laguskin tätä käsitettä teroittaa.

Oppiriitoihin eksymättä ja Renqvistin tavoin hyökkäämättä muiden suuntien katsantokantaa vastaan, seurasi Paavola tarkasti herännäisyyden vaiheita Lounais-Suomessa ja käsitti ihmeellisen oikein niissä ilmenevän uskonnollisen elämän ilmiöt ja eri vivahdukset. Hyvin itsenäiselle kannalle asettui hän siihen suureen liikkeeseen, johon hän kuului, toiselta puolen milloinkaan eksymättä sen yksipuolisuuksia ylimielisesti arvostelemaan ja siitä erilleen pyrkimään. Tässä hengessä puhui ja kirjoitti hän myöskin niille, jotka häneltä neuvoa pyysivät. Hän tahtoo olla vapaa, mutta samalla uskollinen niille rukoilijani traditsiooneille, jotka eivät kahlehdi omaatuntoa eivätkä sodi raamattua vastaan. Niin vaatteisiin, rukoukseen sekä muuhunkin nähden. Niinpä kirjoittaa hän näinä aikoina pojanpojallensa: "Sinä olet siinä aivan oikein tehnyt, että niitä kauhistuksia olet ruvennut poijes panemaan. Jos joku sinua siitä haukkuu ja pistelee, niin sano rohkeasti heidän eteensä nuo minun kirjoittamani sanat, ja jos se ei piisaa, niin käske heitä minun tyköni keskustelemaan niistä asioista. Minä koetan Jumalan armon kautta olla valmis antamaan Jumalan sanan selityksiä heille vaatettamisenkin asioista, ja jos eivät Jumalan sanoihin sitte tyydy, niin seuratkoot sitte perkeleen sanoja. Mutta kyllä sinun tulee puhtaasti ja kohtuullisesti käyttäytyä semminkin seurakunnan opettajain huoneissa". Ja neuvottuaan kirjeen vastaanottajaa elämään tosi kristillistä, omantunnon mukaista elämää, hän lausuu: "Siten eivät he saa sinua orjanaan pitää eikä omaatuntoasi pantata". Tosi hyviä ja tärkeitä neuvoja sisältää toinen Paavolan näinä aikoina kirjoittama kirje, jossa hän muunohessa lausuu: "— On tarpeellista, että toisinaan hakee yksinäisen paikan, jos vain jonkin saa, ja laske polvillesi ja rukoile Jesuksen nimeen Herralta kaikkia tarpeitasi. On sekin suuresti varotettava asia, ettei sielunsa salattuja murheita kaikille sano, sillä ei kaikkien suussa ole liikkua ja niistä tulee suunnattomat pahennukset. Se on kyllin koeteltu asia maailmassa. On myös suuresti tarpeellista, että, jos joku salainen side eli vaiva eli tietämättömyys on omaatuntoa rasittamassa, niistä keskustelee pappien kanssa eli jonkun muun todellisesti harjaantuneen kristityn kanssa, jonka suussa on lukku ja joka todesta Jumalan sanalla neuvoo sielun asiasta. On se myös suuresti varotettava, ettei millään muotoa pidä hyvyyttä ja pyhyyttä itsestänsä hakeman ja löytämän, vaan kaikkinaista syntiä ja saastaisuutta ja ilkeyttä ja juuri kaiken hyvän puutetta ja voimattomuutta kaikkeen hyvään, ja aina opetella lakkaamatta kantamaan kaikki synnit ja puutokset Jesuksen jalkain juureen sanoen: Jumala, armahda minua syntistä. On sekin varotettava, ettei aivan kauan pysy yksinäisyydessä. On se myös varotettava, ettei itseänsä anna aivan suuriin reijaamisiin ja karailemisiin ja kulkemisiin. Kohtuutta on tuossakin paras harjoittaa. Jumalan sana on paras neuvoja autuuden tiellä — tuota tahtoisin huutaa yli koko maailman. Mutta kaikkien pyhien päätyönä on ollut lakkaamatta tutkistella ja muistaa Jesuksen piinaa ja kuolemaa, sillä joka Jesuksen piinaa ja kuolemaa ja haavoja ja verta tutkii ja katselee, hän katselee juuri omaa autuuttaan sanaa myöten".

Epäilemättä olivat tämmöiset neuvot, joissa paitsi elävää uskoa Kristukseen kaikkialla tulee näkyviin neuvonantajan kokemus ja viisaus johdattaa ihmisiä elämäntien taipaleella, omiaan raitistuttamaan ja raamatun sanan kuuliaisuuteen velvoittamaan Lounais-Suomen herännäisyysliikettä. Jos kohta moni vanhojen ennakkoluulojen ja oman itsekkäisyytensä eksyttämänä käsittikin Paavolan väärin ja siitä syystä häntä vikoili, itivät hänen kylvämänsä siemenet monessa paikoin siunaukseksi hänen oman aikansa rukoilijoille sekä nouseville sukupolville. Hän oli todellakin tuommoinen "hengellinen isä", joista rukoilijat niin usein puhuvat. Varsinkin häneltä oli heillä niinkuin muillakin paljon oppimista. Ja niinkuin vasta saamme nähdä, pysyi Paavola periaatteilleen uskollisena loppuun asti.

Niistä seurakunnista, joissa Lounais-Suomen rukoilijat saavuttivat ulkonaisesti huomatun aseman, mainittakoon edellisten lisäksi: Noormarkku sekä Pomarkku, missä varsinkin Marttilan talon emäntä Kustaava Juhontytär oli tunnettu kokeneena ja valistuneena kristittynä.

Se hurmahenkisyys, joka "Auvaisten paavin" ja "vanhan Dahlbergin" aikoina pääsi niin suureen valtaan Lounais-Suomen rukoilijoissa, näkyi vielä 1850-luvulla, synnyttäen siellä täällä uusia samanlaatuisia tunteitten purkauksia, huutoa, hyppyä y.m. Juhana Dahlbergin, Matti Paavolan sekä muiden johtomiesten vaikutus esti kuitenkin tätä hurmahenkisyyttä leviämästä ja suuria tuhoja tuottamasta. Huomattavin vanhemmilta ajoilta peritty ja varsinkin Renqvistin kirjojen kautta uutta voimaa saanut yksipuolisuus, joka seurapidoissa, niinkuin kotielämässäkin, yhä enemmän vakaantui, oli polvirukous. Sitä pidettiin kristillisen elämän huomattavimpana tunnusmerkkinä ja autuuden mitä ehdottomimpana ehtona. Jos johtomiehet eivät opissaan aina sitoneetkaan rukousta juuri tuohon muotoon, jäi tämä yleiseksi käsitykseksi. Täytyy myöntää, että ainoa johtavista henkilöistä, joka tässäkin suhteessa edustaa kaavasta vapautunutta katsantotapaa, on Matti Paavola. Kaikki muut — — Dahlberg-veljekset, Kustaa Heinikkala Laitilassa, Evert Yrjölä — olivat itse teossa samalla kannalla, kuin rukoilijat yleensä. "Hengellisten isien" ja "äitien" neuvot ja esimerkit painoivat tässä, niinkuin muissakin kysymyksissä, vaa'assa enemmän kuin mikään muu. Sama katsantotapa vakaantui vakaantumistaan myöskin hengellisten kirjojen arvosteluun nähden. Vanhat kirjat vain olivat luotettavat, kaikkea uutta peljättiin ja kartettiin kuin ruttoa. Että tämän uhallakin rukoilijain käsitys opista säilyi niin puhtaana ja hengellisen elämän kaikkiin aloihin ulottuvana, riippui siitä, että heillä oli paljon kirjoja — enemmän kuin muilla heränneillä missään osassa Suomea — sekä että nämä kirjat ylimalkaan olivat niin hyviä ja perusteellisia. Eikä niitä hankittu ainoastaan näytteeksi, vaan niitä viljeltiin ahkerasti, ei yhtä tahi kahta vain, vaan kaikkia. Koska se sitkeys, jolla Lounais-Suomen rukoilijat riippuivat vanhoissa kirjoissa, vielä selvemmin tulee näkyviin myöhempinä aikoina, jätämme niiden luettelemisen toistaiseksi.

Vaatetukseen nähden eivät rukoilijat olleet läheskään niin tarkkoja, kuin muut heränneet. Lounais-Suomen rukoilija-naiset käyttivät yksinkertaista tummaa pukua, vanhat mustaa silkkiä otsalla. Yhtä vähän kuin miehetkään noudattivat he mitään erikoista kuosia. Miltei ainoana erikoisena tuntomerkkinä oli miesten parta, jonka tuli saada kasvaa vapaasti. [Lähteitä: Paimenmuisto; Sukukirja; F. II. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Akiander VII, 208; J. W. Wallinheimo, "Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla"; A. O. Törnuddin, Jos. Grönbergin, Matilda Liliuksen, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan, Sofi Helanderin y.m. kertomukset.]

XIX.

Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun alkuvuosina.

V. 1851 kirjoitti Helsingissä asuva 15 vuotias koululainen päiväkirjaansa, jonka hän muutamia vuosia aikuisemmin oli saanut lahjaksi N. K. Malmbergilta: "Näin viime yönä unta, että olin metsässä, missä oli kylmä ja aivan pimeä. Siellä kävellessäni näin äkkiä hyvin kirkkaan valon pensaassa. Katselin sitä hetken ja ajattelin: tuo on varmaan se palava pensas, jonka Mooses näki korvessa. Tultuani lähemmäs tunsin, että siellä oli lämmin ja hyvä olla. Ajattelin: koska Mooseskin tuolla puhui Jumalan kanssa, niin saattaisin minäkin tehdä niin. Lankesin kasvoilleni ja aloin puhua Jumalan kanssa. Puhuin paljon jota en muista; sen vain muistan, että kysyin Jumalalta, voisinko tulla autuaaksi, johon hän vastasi, että kyllä voisin tulla autuaaksi, jos vain harrastaisin sitä asiaa, mutta jollen sitä tekisi, niin en tulisi autuaaksi. Sitten oli minusta kuin olisin tullut kotia ja kertonut tämän isälle ja äidille. Se oli merkillinen uni. Ajattelin sitä kauvan aamulla, pitäen sitä ikäänkuin kehoituksena, että todella alkaisin ajatella ja harrastaa ainoaa tärkeää".