Muutamassa, pari viikkoa Paavo Ruotsalaisen hautajaisten jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä mainitsee J. F. Bergh, että "piispa" oli tiedustellut hänen mainitussa tilaisuudessa pitämänsä ruumissaarnan syytä sekä "vaatinut hänen selitystään". Vaikka tämä tiedustelu todistettavasti oli yksityistä laatua, Porvoon tuomiokapitulin seikkaperäisissä pöytäkirjoissa kun ei löydy mitään todistusta asiasta, tiedetään että Bergh Ottelinilta sai sekä kirjalliset että suulliset nuhteet "laittomasta ja säädyttömästä käytöksestään". ["För sitt olagliga och otillständiga beteende" (sekä N. G. Arppe että K. B. Sarlin sanoivat varmaan muistavansa nämä sanat).].

Tehokkaampiin toimenpiteisiin Paavo Ruotsalaisen edustaman uskonsuunnan ehkäisemiseksi ei Ottelin näinä aikoina ryhtynyt. Tämä ei kuitenkaan todista, että aika olisi muuttanut hänen mielipiteensä herännäisyyden merkityksestä Suomen kirkolle. Varsinkin hänen esiintymisestään Bergh-veljeksiä vastaan näkyy selvästi, että hän tässä suhteessa "ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut".

Arkkipiispa Melartin kuoli v. 1847. Hän sai heränneiltäkin sen todistuksen, että hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava mies, jos kohta hän valtiollisista syistä sekä vanhojen ennakkoluulojen eksyttämänä olikin ryhtynyt pakkokeinoihin heitä vastaan. Tiedettiin niinikään, että hän monelle heränneelle papille kyynelet silmissä oli puhunut heidän elävästä kristillisyydestään, vieläpä joskus suoraan kehoittanutkin heitä toimimaan herännäisyyden periaatteiden mukaan. Paavo Ruotsalaistakin oli hän kohdellut varsin ystävällisesti, kun tämä kerran kävi hänen luonansa. Herännäisyyttä koskevista asiakirjoistakin voi päättää, että Ottelin olisi asettunut paljon suvaitsemattomammalle kannalle, jos hän olisi ollut tekemisissä Pohjanmaan heränneitten pappien kanssa.

Melartinin kuoleman jälkeen oli arkkipiispanvirka kolme vuotta täyttämättä. Vaikutusvaltaisin Turun tuomiokapitulin jäsenistä oli lukion lehtori Edvard Bergenheim. Hän oli aikuisemmin ollut historian opettajana Haminan kadettikoulussa ja määrättiin luultavasti siitä syystä arkkipiispaksi (1850), vaikka hän ei ollut ensimmäisellä vaalisijalla. Bergenheim oli vilkasluontoinen ja sivistynyt mies. Historian opettajana oli hän saavuttanut oikeutettua tunnustusta, mutta hänen uskonopilliset tietonsa olivat hyvinkin vaillinaiset. Arkkipiispana asettui hän jyrkästi hierarkkiselle kannalle ja valtiollisessa suhteessa oli hän arka sekä huolellisen tarkka toimimaan vallitsevan ohjelman mukaisesti. Hänen taitonsa Suomen kielessä oli aivan huono ja kansan syvien rivien katsantotavalle ja riennoille oli hän vento vieras.

Kesäkuun 3 p:nä 1850 ryhtyi Bergenheim arkkipiispanvirkaa toimittamaan. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä koski oppilaitoksia, jotka siihen aikaan vielä olivat tuomiokapitulien valvonnan alaisina. Jo syksyllä viimemainittuna vuonna lähti hän tarkastamaan hiippakuntansa kouluja. Tarkasti määrätystä matkasuunnitelmasta näkyy, että hän syyskuun 5-8 päivinä matkusti Orihveden ja Längelmäen seurakuntien läpi sekä Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin, josta viimemainitusta kaupungista hän 9 p:nä saapui Paltamon pappilaan. Mainitun matkasuunnitelman johdannossa sanotaan, että "matkaan käytettävissä oleva aika tällä kertaa, yhtä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta, rajoittuu hiippakunnan koululaitokseen" sekä itse suunnitelmassa, että "tulo Paltamon pappilaan, jos Jumala suopi, tapahtuu niin varhain, että kokous rovastikunnan sinne saapuneiden pappien kanssa voidaan pitää 9 p:nä kello 6 i.p." Syy tähän Bergenheimin kysymyksessä olevan rovastikunnan suhteen tekemään "poikkeukseen" matkasuunnitelman yksinomaan kouluihin kohdistuvasta ohjelmasta oli seuraava.

Ensimmäisinä vuosina pappina ollessaan, oli K. R. Petterson virkavallan sitä estämättä vapaasti saanut toimittaa sitä herätystyötä Sotkamossa, josta ennen olemme kertoneet. Seurakunnan silloinen kirkkoherra J. R. Appelgren ei häntä estellyt, ja tämän kuoltua (1847) oli kirkkoherranvirka kaksi vuotta ollut täyttämättä. Mutta jyrkkä käänne tapahtui, kun K. B. Ståhlberg v. 1849 astui tähän virkaan. Jo nuorena, jolloin hän isänsä sijaisena ja hänen kuolinpesänsä armonvuoden saarnaajana vuosina 1819-23 oli toiminut pappina seurakunnassa, oli hän asettunut silloin Kajaanissa ja siellä täällä naapuripitäjissäkin alkavaa herännäisyyttä vastaan, vaikka hänen kotipitäjässään kaikki vielä näytti hyvinkin tyyneeltä ja rauhalliselta. Oltuan senjälkeen yli kaksikymmentä vuotta kappalaisena Utajärvellä, missä liike sai hyvin vähän jalansijaa, hämmästyi hän, Sotkamoon muutettuaan, nähdessään miten suuri muutos täällä hänen poissaolonsa aikana oli tapahtunut. Emäseurakunnan ja siihen yhdistetyn Kuhmoniemen kappelin herännäisyysliike, jonka viimemainitun seurakunnan kappalainen sitäpaitsi Keis. Majesteetin v. 1841 antaman määräyksen mukaan oli hänen palkattavansa, teki häneen oudon ja häiritsevän vaikutuksen. Hän päätti ryhtyä sitä tarmokkaasti vastustamaan. Varsinkin Kuhmoniemen kappalaiseen A. N. Holmströmiin kohdistui hänen huomionsa. Turhaan koetettuaan mahtisanoilla saada muutosta aikaan ja nähdessään herännäisyyden vain voittavan yhä enemmän alaa seurakunnassa, turvautui hän tehokkaampiin keinoihin. Seudun heränneet papit saivat kuulla, että vasta nimitetylle arkkipiispalle yksityistä tietä oli ilmoitettu heidän pitämistään hartausseuroista, ja väleen saivat he kokea, ettei huhu ollut perätön. Bergenheimin kiertokirje Paltamon pappilassa pidettävästä kontrahtikokouksesta vakuutti heille, että herännäisyyden asia oli kysymyksessä. Kokous pidettiin määrättynä päivänä. Pöytäkirjaa tässä tilaisuudessa silminnähtävästi ei kirjoitettu, koska semmoista ei löydy Turun tuomiokapitulin eikä kysymyksessä olevan rovastikunnan arkistossa. Sitä arvokkaampi on saapuvilla olleen henkilön, V. L. Helanderin, antama kertomus tästä arkkipiispa Bergenheimin Paltamossa syyskuun 9 p:nä pitämästä kontrahtikokouksesta. Se kuuluu: "Kontrahtirovastilta, Paltamon kirkkoherralta K. Aejmelaeukselta, Bergenheim silminnähtävästi ei ollut saanut tietoja Kajaanin-puolen heränneitten seuroista y.m., sillä ensinmainittu oli kohdellut heränneitä pappeja ja heidän sanankuulijoitaan ystävällisesti, vaikkei hän kuulunutkaan heihin. Tarkastustilaisuudessa tuli selvästi näkyviin, mistä syytös alkuansa oli kotoisin. Ståhlberg esiintyi nimittäin syyttäjänä, koettaen saada heränneet niin epäedulliseen valoon kuin suinkin arkkipiispan silmissä. Muunohessa veti hän moittivien arvostelujensa todistukseksi esiin murhan, jonka muuan herännyt mies vähän aikuisemmin oli tehnyt. Aejmelaeus sitävastoin huomautti, että rikos oli tehty pikaisuudessa eikä siis mitenkään voinut todistaa, että heränneet siveellisessä suhteessa olivat alemmalla kannalla, kuin muu kansa. Varsinkin Holmströmiin ja hänen toimintaansa Kuhmoniemellä kohdisti Ståhlberg syytöksensä. Loistavaan piispalliseen pukuun puettuna esiintyi Bergenheim hyvin mahtipontisesti, vaatien meiltä selitystä. Holmström vastasi, että hän kyllä oli pitänyt hartauskokouksia sekä kodissaan että pitäjällä, koska hän omantuntonsa vaatimana katsoi itsensä velvolliseksi jokaisessa siihen tarjoutuvassa tilaisuudessa julistamaan Jumalan sanaa sanankuulijoilleen. Huomauttaen että sellaiset kokoukset olivat kielletyt, ne kun poikkesivat säädetystä tavallisesta järjestyksestä, käski arkkipiispa jyrkästi Holmströmin lakkaamaan niitä pitämästä. Viimemainitun asemassa olisi moni herännytkin pappi hämmästynyt tahi ainakin vaieten kuunnellut mahtavan esimiehen sanoja, mutta Holmström ei sitä tehnyt. Hän lausui: 'omantuntoni tähden en voi kieltoa totella'. Ståhlbergkin säikähti; semmoinen rohkeus tuntui hänestä kerrassaan käsittämättömältä. Bergenheim kiivastui. 'Minä näytän', hän liuskasi, 'että käytän koko piispallista mahtiani'. Vakavasti ja tyyneesti vastasi Holmström: 'Minä en voi kieltoa totella'. Ei hän ylimielisyydestä näin jyrkästi esiintynyt korkeaa esimiestään vastaan, sillä hän oli nöyrä ja vaatimaton. Mutta hän oli mies tämän sanan kauneimmassa merkityksessä — — mies jota Jumalan sana ja omatunto johdattivat, eikä voinut hän sentähden vaieta. Hänen esiintymisensä tässä tilaisuudessa oli kaunis jälkikaiku herännäisyyden vainojen ajoilta ja se tekikin syvän vaikutuksen hänen heränneisiin virkatovereihinsa".

Siitäkin syystä oli Bergenheimin hyökkäys Kainuunmaan heränneitä pappeja vastaan kohdistunut etenkin Holmströmiin, että tämä omasta ja muiden puolesta oli vastannut hänen moittiviin arvosteltuihinsa heränneistä ja heidän seuranpidostaan ja siten johtunut väittelemään hänen kanssaan. Alkuansa koski moite kyllä Krankia, Helanderia, Pettersonia sekä muita seuroja pitäneitä pappeja. Epätietoista on kuitenkin, olisiko arkkipiispa saanut kuulla täysin suoraa vastalausetta, jollei Holmström olisi ollut tilaisuudessa läsnä.

Seuraavana päivänä tarkasti Bergenheim Kajaanin alialkeiskoulua, jonka opettajina Krank ja Helander olivat. Vaikka hän tiesi, että nämä ahkerasti olivat pitäneet hartausseuroja kaupungissa, niinkuin maaseudullakin, sekä luultavasti oli kuullut, että he olivat käyneet Paavo Ruotsalaisenkin luona, ei hän edellisen päivän keskusteluista silloin enää mitään puhunut. Näyttää vähän kuin olisi hän katunut jyrkkää esiintymistään Paltamon pappilassa.

Kajaanista suuntasi Bergenheim matkansa rantaseuduille ja sieltä rantatietä myöten eteläänpäin. Luultavasti sai hän matkalla mielestään huolestuttavia tietoja Pietarsaaren rovastikunnan papistosta, koska hän, niukasta ajastaan huolimatta ja matkasuunnitelmastaan poiketen, täälläkin piti kontrahtikokouksen, jossa hän lausui tyytymättömyytensä hartausseurojen pitämisen johdosta. Muuta kuin että Bergenheim kaksi vuotta myöhemmin Lapualla toimittamassaan piispantarkastuksessa viittasi tuohon lausuntoonsa, ei tästä kontrahtikokouksesta tiedetä.

Jo syyskuun 27 p:nä tarkasti Bergenheim Waasan lukiota ja seuraavana päivänä kaupungin ylialkeiskoulua, jonka rehtorina, niinkuin ennen on mainittu, Lauri Stenbäck oli. Jos luultavaa onkin, ettei tämä ollut ehtinyt saada mitään tietoja Paltamon pappilassa pidetystä kontrahtikokouksesta, on miltei mahdoton olettaa, ettei hän olisi kuullut arkkipiispan Pietarsaaren papistolle hartausseurojen pitämisen johdosta lausumasta mielipahasta ja siihen liittyneestä kiellosta. Ainakin tiesi hän, ettei uusi arkkipiispa suinkaan ollut herännäisyyden ystävä. Näin ollen tuntuu oudolta, että Stenbäck Bergenheimin juhlallista vastaanottoa varten koulussaan sepitti tervehdysrunon, jonka oppilaansa "Maamme"-laulun säveleillä tuolle, "tunnetulle ja rakkaalle turvalleen" sitten esittivät. Miten vähäpätöinen asia itsessään onkin, ennustaa sekin selvästi sitä hajaannusta, joka siihen aikaan oli syntymässä Suupohjan herännäisyydessä. Ei niin, että Stenbäck olisi alentunut turhamaisella imartelulla hieromaan sovintoa esimiehensä kanssa — siitä esti häntä hänen aatteellinen katsantotapansa ja hänen miehekäs suoruutensa. Mutta kieltämätöntä on, että tästä runostakin kuultaa hänen herännäisyydestä yhä vieraantuva mielensä, joka ei enää ole altis arvostelemaan kirkon tätä liikettä vastustavia johtomiehiä yhtä jyrkästi pietistiseltä kannalta kuin ennen. Jos aika olikin muuttunut ja heränneittenkin puolelta vaati sovinnollisempaa esiintymistä kirkon viranomaisia kohtaan, kuin menneinä häikäilemättömien vainojen päivinä oli mahdollista, ja jos Stenbäck itse olikin kylmentynyt niille kristillisen elämän tavoille ja muodoille, jotka olivat ominaisia herännäisyysliikkeelle, on vaikea käsittää, kuinka helposti hän jo tähän aikaan näkyy vapautuneen aikuisemmasta kannastaan.