Näistä tapahtumista on kaksi, Porin ja Vaasan palo, suoranaisessa yhteydessä herännäisyyden historian kanssa. Ensinmainittu sai aikaan voimallisen herätyksen tämän puolen rukoilijoissa. He liittyivät likemmin toisiinsa ja polvistuivat vielä yksimielisemmin ja hartaammin kuin ennen vanhurskaan ja armollisen Jumalan edessä, häneltä apua rukoillen. Vaasa paloi elokuun 3 p:nä. Raatihuone oli melkein ainoa rakennus, joka säilyi tulen hävitykseltä. Sen portailta piti Mustasaaren kappalainen H. Moliis seuraavana päivänä herättävän ja särkevän puheen kaupungin kodittomille asukkaille. Tilaisuus oli valtaava; ainakin sillä hetkellä nöyrtyi moni katumuksen kyyneleitä vuodattamaan. Lauri Stenbäck, joka tulipalon sattuessa oleskeli Munsalassa, kirjoitti onnettomuudesta vähän myöhemmin J. I. Berghille: "Olin itse poissa ja tapasin tuhkana koko omaisuuteni melkein poikkeuksetta: talon ja irtaimiston, josta ainoastaan vähän arvotonta romua oli ehditty pelastaa. Raskainta on kuitenkin jokseenkin suuren ja monen vuoden aikana mahdollisimman suurella huolellisuudella kokoamani kirjaston menettäminen, se kun paloi kokonaan. Varmaankin tulen kauan ja katkerasti sitä kaipaamaan. Tahtoo tuntua hyvinkin raskaalta yhtäkkiä olla puilla paljailla ja olla pakoitettuna alkamaan alusta jälleen. Mutta suurempi on yleinen hävitys ja onnettomuus; se puhuu äänekkäämmin kuin yksityisen vahinko. En ole koskaan voinut kuvitella niin kauheaa ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on Jumalan käden isku ja se on varmaankin kauan tuntuva — suokoon Jumala hyväksi ja parannukseksi". Berghin vastaus tähän kirjeeseen on kaunis vastalause niille äänille, jotka siihen aikaan niin monessa paikoin hajoittaen särkivät heränneitten rivejä. Hän kirjoitti: "Surulla otan osaa katkeraan vahinkoosi. Olet menettänyt talosi ja omaisuutesi sekä arvokkaan kirjastosi. Ei olisi sinun tarvinnut sanoa, että eniten kaipaat viimemainittua. Jo ennenkuin sain kirjeesi pelkäsin, että olit menettänyt kaikki. Niin epäluotettavaa on kaikki tämän maailman hyvä. Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla ja onnettomuudella hyötynsä, jos sitä oikein käytetään. — Nyt on Herra sallinut sinun pikkujumalien, kirjojen, tuhon. Jos nämä minun pikkujumalani olisivat parempia, tahtoisin ne kernaasti kanssasi jakaa. Meillä olisi siitä kummallakin se etu, että pääsisimme edes muutamista epäjumalista. Mutta minun kirjastoni on osaksi ymmärtämättömyydellä koottua, osaksi toisaalle tähtäävää, kuin sinun oli. Saattaisi siinä kuitenkin löytyä jotakin kelvollistakin. Tahdon sentähden ehdottaa, että, jos vaimoinesi tulet meille jouluksi, itse joululahjaksi ja paloavuksi valitset itsellesi puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi jotain, millä alotat. Tarjoukseni olisi vilpitön siinäkin tapauksessa, että minulla olisi parempaa tarjottavana".

Mitä Vaasan paloon muuten tulee, niin ei näy se jättäneen syvempiä jälkiä sikäläisten heränneittenkään mieleen. Nämä olivat suureksi osaksi säätyläisiä, ja varsinkin heihin näkyy uuden suunnan hajoittava henki vaikuttaneen. Niinkuin olemme nähneet, oli Lauri Stenbäck tämän suunnan kiivaimpia edustajia. Hän julkaisi kyllä heti Vaasan palon jälkeen kaksi saarnaa, jotka pintapuolisesti arvosteltuina näyttävät todistavan, että hän edelleen oli herännäisyyden opin pohjalla, mutta joka niitä likemmin tarkastaa, ei saata olla huomaamatta, että se särkevä sävel, joka on herännäisyydelle niin ominainen ja joka niin kuuluvasti kaikuu Stenbäckin aikuisemmissa puheissa ja kirjoituksissa, on miltei kokonaan vaiennut. Kysymyksessä olevat saarnat — toisen otsakkeena on "Heräämisestä hengellisestä kuolemasta", toisen "Siitä teeskentelemisestä, joka estää Kristusta kirkastumasta heränneessä sielussa" — kantavat enemmän ihmisten erilaista hengellistä tilaa arvostelevien esitelmien, kuin ravitsevien hartauspuheiden leimaa. Paljon henkevämpiä ovat esim. Laguksen näinä aikoina kirjoittamat kirjeet. Vertailun vuoksi lainaamme tähän otteen Stenbäckin viimemainitusta saarnasta sekä muutamasta Laguksen kirjeestä. Kumpikin tarkoittaa heränneitä, sillä eroituksella, että viimemainitun sanat ovat lausutut tutulle ystävälle, edellisen kuulijoille kirkossa.

Kysymyksessä olevan saarnansa lopussa lausuu Stenbäck: "Tahdon kysyä teiltä, joita Jumalan henki on koskettanut ja jotka olette kokeneet ja ehkä vieläkin olette kokemassa ennättävän armon vetämisiä: oletteko todella 'vilpittömästi' heränneet? Älkää toki ainakaan itseänne pettäkö. Tosi, oikea, syvällinen parannus on hyvin harvinainen. Älkäämme aivan äkkiä pitäkö varmana, että se meissä on tapahtunut, jos meitä heränneiksi sanottaisiinkin ja itsekin itseämme semmoisina pitäisimme. On kuitenkin varma, että moni pitää itseään heränneenä sentähden, että ennättävä armo tekee hänessä työtä, vaikkei omatunto milloinkaan ole herännyt niin, että synnin juuri olisi voinut tulla paljastetuksi, vaikkei sydän milloinkaan ole tullut särjetyksi ja henki nöyryytetyksi selvästi näkemään ihmisluonnon täydellisen turmeluksen. Valitat alituisesti itseäsi, niin yhtä kuin toista puutettasi; milloin olet sortunut epätoivoon, milloin puuttuu sinulta synnintunto ja muuta semmoista. Ehkä johtuu tuo juuri siitä, että aina tahdot jotakin olla, ettei itsevanhurskas mielesi tahdo taipua Jumalan hengen alaiseksi ja antaa hänelle tilaisuutta paljastaa sydämesi pohjaa ja tehdä sinua köyhäksi Aatamin lapseksi, turmeltuneeksi ja kadotetuksi syntiseksi, joka ei enää odota mitään hyvää itseltänsä, vaan on pakotettu luomaan silmänsä ja sydämensä ikävän itsestään toiseen, nimittäin vapahtajaan Kristukseen, joka on tullut, jotta meillä, elämä olisi ja yltäkyllin. Ehkä kierrellen vältät Pyhän hengen nuhdetta, joko laiminlyömällä armonvälikappaleet tahi olemalla salaisesti suruton kotielämässäsi tahi tekemällä itsevanhurskaita yrityksiä, joilla ainoastaan teeskentelijät voivat tyydyttää itseään. Kun Kristus sanoo: joka ei vihaa omaa henkeänsä, hän ei voi olla minun opetuslapseni, niin hän tarkoittaa, ettei meidän tule vihata ainoastaan syntiämme ja mieltymystämme siihen, vaan myöskin aatamillista mieltymystä itseemme, omaan luontoomme sekä kaikkeen, joka on meidän omaamme. Tarkkaa, onko semmoista vihaa sinussa, onko sydämessäsi todella Paavalin huokaus: minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista".

Lagus kirjoittaa: "Katsot kovin paljon syntiäsi ja heikkouttasi. Sinä palvelet kahta herraa, lakia ja evankeliumia. Miten tuo tapahtuu? Siten, että tuomitset itseäsi ja paljon aikaasi hukkaan kulutat katsomalla puutteitasi, kun sinun päinvastoin tulisi käyttää aikaasi Kristusta katsomiseen. Salaa ja vastoin kaikkea tietoasi koetat kaikin tavoin syntiä tappaa, kun sinun sensijaan tulisi jättää kaikki muu sikseen, antaa synnin olla syntinä, niinkuin se on, ja ainoastaan puhua yksin armonvaltakunnan kuninkaalle, että hän ottaisi sinut elämän tielle, s.o. että rukoilisit: tulkoon sinun valtakuntasi. Asetu todella omantuntosi eteen ja tarkkaa, mistä kaikki nuo itseäsi-tuomitsemiset, nuo valitukset höllyydestäsi, häilyväisyydestäsi j.n.e. tulevat. Eivätkö ne ole kotoisin Siinain vuorelta? Hyppääthän joka kerta, kun itseäsi ja kelvottomuuttasi valittelet, sen merkin ja aidan yli, jonka Herra Jumala käski Mooseksen pystyttää vuoren ympäri, jotteivät ihmiset eivätkä eläimet kuolisi. Kun sentähden tuo vanha laulu alkaa kuulua sydämessäsi, niin ajattele: tämä on kyllä totta, mutta ei minulla nyt ole aikaa sitä miettiä; Herralle Kristukselle pitää minun asiani puhua, jotta hän minua auttaisi ja tielle ottaisi; en nyt pyhyyttä katso, sillä tuohan olisi hulluutta, vaan pyrin ainoastaan päästä parannuksen tielle. Kaiken muun työnnän syrjään ja annan yksin kerjuurukoukseni ja ikäväni lähetyskirjeenäni nousta kuninkaani tykö. Mitä hän tekee ja minkä hän antaa, sen otan vastaan, mutta pysyväisyyteni, uskollisuuteni y.m. annan mennä menojaan. Ymmärrätkö minua? Sinun ja minun tulee näin pääasianamme pitää Kristus. Kuinka monet raukat sotkevatkaan koko asiansa, heillä kun ei ole ymmärrystä tässä! He pyrkivät tielle, mutta eivät pääse juuri tämän syyn tähden. Opi käsittämään tämä, rukoillen Herraa sinulle sitä opettamaan. Käytä joka silmänräpäys, jonka olet käyttänyt valitukseen ja taisteluun syntiä vastaan, lapsellisesti puhutellaksesi Herraa. Et silloin muuta tarvitse, kuin katsella Jumalan Karitsaa, joka on kantanut syntisi. Ja huomaa, juuri kun näin käyttäydyt, tapahtuu uusi syntyminen sielussasi ilman omia pyrintöjäsi. Sinä vihaat syntiä ja voitat sen ainoastaan hänen kauttansa, joka sanoi: ilman minua ette voi mitään tehdä. Silloin myöskin pyhitys seuraa itsestänsä. Tämä on tie. Kulje sitä, niin et erehdy, vaan tulet autuaaksi".

Suupohjan pappien ero Malmbergista ja heränneitten joukkojen kokoamista sekä niiden maailmasta eroittamista vastustavan uuden suunnan synty tarjosi voimallista tuetta sille kirkon hallitusmiesten luulolle, että herännäisyyden aika oli loppumassa. Itsetietoisena nousee jälleen yleis-kirkollinen valta, tosin hieman muuttuneena, mutta pohjaltaan vielä samana kuin ennenkin. Helsingin Nikolainkirkon juhlallinen vihkiminen talvella 1852, piispantarkastukset, pappeinkokoukset, perintöruhtinaan käynti Helsingissä (1852) y.m. tilaisuudet tarjoovat tämän vallan edustajille paljon tyydytystä, ja suuri osa herännäisyydenkin miehistä näyttää pyrkivän heidän suosioonsa. Mitä uuden suunnan edustajiin tulee, pitivät he lujasti kiinni kannastaan, arvellen sitä ainoaksi, joka nyttemmin voisi luoda eloa kirkkoon. Niihin määrin oli esim. Stenbäck ihastunut J. T. Beckiin, että hän innokkaasti kannatti ehdotusta tämän kutsumisesta dogmatiikan professoriksi yliopistoomme. Ja kuitenkin oli omassa maassa niin etevä tiedemies kuin A. F. Granfelt tarjona tähän virkaan. Beckin suostumuskin oli jo hankittu, mutta yritys raukesi kuitenkin sikseen. Tämäkin hanke osoittaa, että herännäisyys on syrjääntymässä siitä valta-asemasta, johon se oli alkanut kohota. Mennyt oli sen loistonaika, mutta sen aatteet ja riennot elivät kukistamattomina kansan syvissä riveissä.

Haikein sydämin katselivat herännäisyyden ystävät jaon aikaansaamaa hävitystä. Moni ei enää tiennyt, minne kääntyisi ja keneenkä luottaisi. "Ei ole minulla nykyään suoraan sanoen halua matkustaa mihinkään", kirjoittaa Otto von Essen F. O. Durchmanille, joka oli pyytänyt häntä luoksensa. "Nykyajan särkevä erimielisyys on riistänyt minulta kaiken rohkeuden ja kaiken halun matkustaa. Ehkä onkin parasta hiljaisuudessa odottaa, mitä aika tuopi muassaan". Levottomuutta ja raskasta surua tuotti suuresta herännäisyysliikkeestä syrjään vetäytyminen lukemattomille. Tulevaisuus tuntui niin epävarmalta ja synkältä. He olivat kaikki saaneet herätyksensä herännäisyydessä, pietistiseen seuraelämään tottunut katsantotapa oli jälellä, yksinäinen elämä ei tyydyttänyt. Raskainta kaikesta oli nähdä, miten monessa maailmankaltaisuus ulkonaisessa elämässä sekä maailmanmielisyyskin sai vallan. "Paljo tuli luvalliseksi, jota ennen oli hyvinkin ankarasti arvosteltu", on muuan herännyt papinrouva näitä aikoja muistellessaan lausunut. Samoin ajattelivat useat varsinaisesta liikkeestä eronneet talonpojatkin. Jo jaon vuotena huomasi moni, että heidän hengenheimolaisensa pitkin askelin riensivät maailmaan.

Raskas on huokaus, jonka 1852 vuoden tapahtumat pusertavat heränneitten sydämistä. Heidän mielialaansa tulkitsevat elävästi seuraavat muutamasta J. I. Berghin samana vuonna kirjoittamasta kirjeestä lainatut sanat: "Herra Jumala yksin voi korjata ja parantaa Suomen kirkon surkeat vammat". [Lähteitä: Hornborg, Matrikel över församlingarna och presterskapet i Finland; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; Aug. Schauman, Från sex årtionden i Finland; Lars Stenbäck, Tvenne Predikningar; Laguksen ennen mainittu kirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52; Th. Rein, Supplementblad till Johan Wilhelm Snellmans Samlade Arbeten, I; Otto von Essenin kirje F. O. Durchmanille 9/7 52; Karolina Bergrothin y.m. kertomukset; J. I. Berghin kirje F. O. Durchmanille 8/5 52.]