XXI.

Jälkikatsahdus.

Hedbergiläisen riidan jälkeen alkaa herännäisyydelle uusi aikakausi. Ulkonaisessa suhteessa on tämä aika liikkeen varsinainen kukoistusaika. Vuosina 1845-50 on se eniten levinnyt, silloin on siihen kuuluvien pappien luku suurempi kuin milloinkaan ennen tahi myöhemmin, silloin ovat vastustajatkin pakoitetut myöntämään, että se on mahti, jota ei voida kukistaa. Pakkokeinoihin viranomaiset kyllä joskus vieläkin turvautuvat, mutta nämä ovat paljon heikompia kuin edellisinä vuosina ja tarkoittavat enemmän yksityisiä henkilöitä kuin liikettä semmoisenaan. Huomattava on niinikään, että yliopistossakin alettiin antaa herännäisyydelle yhä enemmän tunnustusta. Kirjassaan "Det kristliga lifvets väsen ooh vilkor" arvosteli A. F. Granfelt sitä tavallaan myötätuntoisestikin, ja Frans Ludvig Schauman, joka v. 1847 tuli käytännöllisen teologian professoriksi yliopistoon, osoitti monessa suhteessa kannattavansa sen periaatteita. Muunohessa arvosteli viimemainittu keväällä v. 1852 luennoillaan Ingmanin ja Hedbergin riitakirjoituksia, pitäen ensinmainitun kantaa paljon oikeampana sekä arvellen, että "Ingmanin viimeksi ilmestynyt kirja tulisi ratkaisevasti vaikuttamaan eri uskonnollisiin mielipiteisiin maassa". Paljon oli yleinen katsantotapakin muuttunut. Jos heränneitten "yksipuolista uskonnollisuutta" ja heidän "ahdasmielisyyttään" edelleen halveksivasti arvosteluinkin, niin oli toiselta puolen maailmanihmistenkin käsitys kristinuskon vaatimuksista nyt toinen kuin ennen. Sanalla sanoen: herännäisyys oli päässyt huomattuun asemaan kirkossa, ja sen vaikutus oli nähtävänä miltei kaikkialla.

Mutta näiden voittojen kera tulee näkyviin aivan vastakkaisiakin ilmiöitä. Herännäisyydenkin vaiheissa toteutuu tuo historian, samoinkuin yksityisten ihmisten elämänkokemuksienkin niin monesti todistama totuus, että on helpompi kestää kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä kuin menestystä. Ylpeys ja vallanhimo karkoittavat Herran pelvon hengen monen heränneen sydämestä, rakkaus kylmenee, antaen sijaa erimielisyydelle ja vikoilemishalulle; syntyy väittelyä niidenkin välillä, jotka ennen omien vikojensa ahdistamina yksimielisinä olivat etsineet armoa armonistuimen juurella. Hedbergiläisen riidan aikana kehittynyt taipumus opinväittelyihin hijoo aseitaan omia hengenheimolaisia vastaan käytettäviksi, hajoittaen ennenpitkää heränneitten yksimieliset ryhmät toisiaan vastaan mitä katkerimmin taisteleviksi puolueiksi. Puoliheränneitten liikkeeseen liittyneet suuret joukot lisäävät onnettomuutta, työntäen syrjään monen valvovan veljen ja sisaren, eksyttäen heitä vikoilemaan vilpittömiäkin heränneitä ja istuttaen näihinkin tuomitsevaa lahkolaismieltä. Seurauksena on se 1850-luvun alussa Kalajoen-varrella ja Etelä-Pohjanmaalla syntynyt jako, jonka masentavat vaiheet täyttävät niin monta lehteä tämän aikakauden herännäisyyden historiassa.

Mieliä lamauttamassa oli monta vuotta Paavo Ruotsalaisen sairaus ja hänen siitä johtuva kykenemättömyytensä vahinkoa korjaamaan. Haikein sydämin odotettiin hänen kuolemaansa kaikkialla, missä heränneitten isien henki vielä eli, ja kun surusanoma Syvärinsaarelta vihdoin saapui, lisäsi tietoisuus siitä, että johtaja oli poissa, suuressa määrässä sitä levottomuutta herännäisyyden tulevaisuuteen nähden, jonka oppiriidat ja niihin liittyvät muut onnettomuudet kaikissa liikkeen tosi ystävissä olivat synnyttäneet Ei ole vähäpätöinen asia, että Paavo Ruotsalaisen kuolema sattuu juuri siihen aikaan, jolloin sisälliset riidat kiivaimmin hajottavat herännäisyyden rivejä. Tämä tapahtuma on päinvastoin mitä likeisimmässä yhteydessä niiden syiden kanssa, joista uusi aikakausi herännäisyyden historiassa johtuu. On monta pyykkiä ilmaisemassa, missä kulkee raja tämän ja liikkeen nyt päättyneen kukoistusajan välillä. Kauas näkyy etenkin se rajamerkki, joka ilmoittaa, ettei Paavo Ruotsalainen enää ole joukkoja johtamassa.

Mutta tappiosta oli voittoakin. Vaikka Suupohjassa syntyneen uuden suunnan edustajat olivatkin vikoilevassa mielessä asettuneet johtajain liiallista kunnioittamista vastaan, avasi tämä heidän muistutuksensa monen silmät näkemään, että tuossa suhteessa oli menty liika pitkälle. Oppiriitojen pyörteessä tätä erehdystä ei kyllä myönnetä, päinvastoin turvautuvat eri puolueet jaon aikana ja myöhemminkin entistä yksipuolisemmin johtajiinsa, mutta uskonpuhdistuksen oppi raamatun absoluuttisesta auktoriteetista pääsee kuitenkin vähitellen oikaisemaan heränneitten katsantotapaa ja vapauttamaan heitä ihmisauktoriteetin orjuudesta. Samaa vaikuttivat oppiriidatkin. Nekin olivat omiaan järkyttämään uskoa ihmisten erehtymättömyydestä. Lounais-Suomen rukoilijoissa sitävastoin, missä ei synny eripuraisuutta johtajiin nähden eikä riitoja opista, jää kaiken eloisuuden uhallakin jyrkkä vanhoillisuus ja kaavaan ahdattu, orjallinen uskollisuus "hengellisten isien" ja "hengellisten äitien" opetuksille uskonnollista katsantotapaa pienimmissäkin asioissa yhä edelleen hallitsemaan. Mitä Pohjanmaan herännäisyyden johtoon Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tulee, ovat sitä 1850-luvun alussa edustamassa Lagus, Malmberg ja Wilhelm Niskanen. Ensinmainittu ei kyllä missään liiku eikä millään tavoin pyri hankkimaan itselleen puoluetta, mutta hänen henkensä leima on siksi selvästi ja melkein poikkeuksetta nähtävänä kaikissa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan heränneissä papeissa, että häntä täydellä syyllä voipi sanoa heidän ja samalla koko n.s. toistupalais-suunnan oppi-isäksi. Malmbergin hoidettavaksi jää Suupohjan herännäisyys, ja häntä kannattaa Kalajoen-varren yhä lisääntyvä, Wilhelm Niskasen johtama samanmielinen liike. Muutoin on merkille pantava, että koko Pohjanmaan herännäisyysliike, se osa siitä nimittäin, jolla on tulevaisuutta, oltuaan pitkät ajat pappien johdattamana, tästä lähtien vuosikymmeniksi jää miltei yksinomaan kansanmiesten hoidettavaksi. Tässäkin suhteessa muodostaa jaon aika käänteen Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa.

Rukoilijain ainoana eri osissa maata yleisesti tunnustamana johtomiehenä on edelleen Renqvist. Salomon Häkkänen Mäntyharjulla ja Kustaa Dahlberg Lounais-Suomessa nauttivat kumpikin kotiseudullaan suurta kunnioitusta, mutta muualla he tuskin ovat nimeltäkään tunnetut. Mitä tämän suunnan johtaviin henkilöihin muutoin tulee, on huomattava, ettei kukaan heistä pyri omaa puoluetta itselleen hankkimaan. Rukoilijain mailla ei näy merkkiäkään siitä eripuraisuudesta, jonka johtajain välinen erimielisyys Pohjanmaalla, siellä täällä Savossa; vieläpä Pielisenkin seuduilla saa aikaan Paavo Ruotsalaisen opetuslasten joukoissa. Ja kuitenkin löytyy etenkin Lounais-Suomessa monta, joiden ympärille rukoilijat kokoontuvat ja joita he tunnustavat "hengellisiksi isiksi". Jos useimmat eivät hyväksykään näillä seuduin siellä täällä ilmaantuvaa hurmahenkisyyteen eksyvää seuranpitoa, tyytyvät tavalliseen polvirukoukseen eivätkä, niinkuin muutamat vaikuttavat henkilöt, vaadi sanankuulijoitaan painamaan otsaansakin lattiaan rukouksen aikana, niin ei tämä erimielisyys synnytä tuvanjakoa. Matti Paavola ei muodosta eri puoluetta, vaikka hän monessa suhteessa on paljon vapaammalla kannalla kuin hänen hengenheimolaisensa ja vaikka moni häntä tuosta vikoileekin. Salomon Häkkänen vastustaa, niinkuin olemme nähneet, Renqvistiä, mutta tämä erimielisyys rajoittuu heidän väliseen kirjeenvaihtoon eikä pääse joukkoja hajoittamaan. Jos rukoilijain tavattoman johdonmukainen vanhoillisuus, joka ei salli pienintäkään poikkeusta vakaantuneesta kaavasta, tuntuvasti onkin estämässä tämän liikkeen särkymistä toisiaan vastustaviksi ryhmiksi, on pääsyynä tuohon rikkoontumattomaan eheyteen epäilemättä heidän joukossaan vallitseva veljellinen rakkaus. Eivät olleet nämä heränneet tätäkään hyvää turhaan rukoilleet rakkauden Jumalalta.

Muiden johtomiesten toiminnasta eroaa tuntuvasti J. F. Berghin työ herännäisyyden palveluksessa. Sekä ulospäin että hengenheimolaisiaan kohtaan esiintyy hän sovinnollisemmin kuin kukaan muu. Läheltä ja kaukaa pyydetään häneltä neuvoa ja apua ja hänen arvosteluunsa vedotaan laajoissa piireissä miltei kaikissa vaikeissa asioissa. Jos kukaan, niin on hän herännäisyyden johtomiehiä. Mutta hän ei käske eikä määrää, hän neuvoo, tukee ja ohjaa. Ei huomata, että hän on johtaja, eikä hän itsekään näy sitä tietävän, mutta laajalti tuntuu hänen vaikutuksensa Savossa ja Karjalassa, vieläpä Etelä-Suomessakin. Jyrkempi ja ehkä enemmän käskeväkin luonne on hänen veljensä J. I. Bergh. Mutta ei hänenkään johtajatoimensa tarkoita joukkojen kokoontumista johtajan ympärille, ollen sekin puoluehengestä hyvin vapaata. Ei osoita sitäpaitsi Savon eikä Karjalan herännäisyys ylimalkaan, niinkuin Pohjanmaan liike, taipumusta ryhmittymään ulkonaisesti tarkasti järjestetyiksi, muista eroitetuiksi joukoiksi; se kantaa siihen nähden enemmän yleiskristillistä kuin erikoisesti pietististä leimaa. Eroitus ei suinkaan riipu yksinomaan johtajista; paljo tärkeämpänä tekijänä on kysymyksessä olevien kansanheimojen erilainen luonne.

Verratessamme toisiinsa herännäisyyden eri ryhmiä, pistää muiden eroavaisuuksien kera sekin silmään, että Renqvistin johtamassa liikkeessä on paljon vähemmän säätyläisiä kuin muissa. Hän on edustamansa suunnan melkein ainoa pappi ja muutamia harvoja henkilöitä lukuunottamatta ovat hänen opetuslapsensa kaikki talonpoikia. Karjalan ja Savonkin herännäisyyden pappien luku on tuntuvasti pienempi kuin Pohjanmaan. Sama suhde vallitsee myöskin säätyläisiin ja tietopuolisen sivistyksen saaneisiin nähden. Näiden luku on Pohjanmaan heränneitten joukoissa monta vertaa suurempi kuin missään muualla, ei ainoastaan kaupungeissa, vaan maaseudullakin. Sivistyksen ja tiedon voima viimemainitun maakunnan herännäisyysliikkeessä ansaitseekin erityistä huomiota. Se vaikutti muunohessa senkin, että Pohjanmaan herännäisyys on paljon enemmän tunnettu kuin muiden seutujen. Kansanvaltaista luonnettaan ei sikäläinenkään liike senvuoksi kadottanut. Päinvastoin oli yhdenvertaisuuden aate siellä yhtä ehdottomasti tunnustettu kuin muuallakin. Ei voi liiaksi teroittaa sitä totuutta, että Suomen herännäisyys on kansallinen liike. Kansan syvissä riveissä se syntyi, kasvoi ja varttui. Historia osoittaakin, että tämä liike on esiintynyt voimallisimpana siellä, missä kansa itse ryhtyi sitä johtamaan. Tämän tehtävän on edellä muiden seutujen asukasten Pohjanmaan ja Lounais-Suomen kansa ottanut suorittaaksensa. Sentähden siirtyykin liikkeen painopiste vuosi vuodelta yhä huomattavammin näihin maakuntiin. Jo 1850-luvun alussa alkaa heränneitten luku Karjalassa ja Savossa vähentyä, mutta lisääntyy Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa. Tästä ei suinkaan saa johtaa sitä johtopäätöstä, että pappien merkitys herännäisyyden historiassa olisi pieneksi arvattava. Päinvastoin saattaa sitä tuskin liika suureksi sanoa. Mutta se on suuri juuri sentähden, että ne papit, jotka taistelevat herännäisyyden riveissä, Jumalan hengen valaisemina ja tukemina oivaltavat kansan syvimmän tarpeen ja itseään säästämättä rupeavat tämän tarpeen tulkeiksi. Tämän yhteydessä on niinikään muistettava, että herännäisyys on kauttaaltaan kirkollinen liike. Ei kovimpien vainojenkaan aikana missään huomaa pienintäkään yritystä kirkosta eroamiseen, vielä vähemmin myöhemmin. Tästä eivät Lounais-Suomen rukoilijatkaan ole poikkeuksena, vaikka sikäläinen papisto vielä 19 vuosisadan keskivaiheissa monessa paikoin on heille varsin nurjamielinen. Paavo Ruotsalainen, Wilhelm Niskanen, Kustaa Dahlberg, Salomon Häkkänen, sanalla sanoen kaikki liikkeen huomatuimmat maallikotkin käyvät ahkerasti Herran huoneessa, nauttivat usein Herran ehtoollista ja noudattavat tarkkaan papiston määräyksiä, vakuuttaen etteivät tahdo kirkosta luopua "niinkauan kuin Isä meidän rukousta ja Herran siunausta siellä oikein luetaan". Ja tätä katsantotapaa teroittavat he usein sanankuulijoilleen. Varsinkin herännäisyyden kukoistuksen aika on voimallisesti tukenut kansamme vanhoilta ajoilta perittyä rakkautta kirkkoon.

Vuosi 1852 on merkkivuosi Suomen historiassa. Se oli rikas tappioista ja mieliä masentavista tapahtumista. Kevät tuli myöhään ja oli harvinaisen kylmä. Kesä oli kyllä hyvin lämmin, mutta niin kuiva, että esim. Keski-Suomessa toukokuusta syyskuuhun asti satoi vain pari kertaa. Metsäpaloja riehui eri osissa maata, etenkin Pohjanmaalla, hävittäen monessa paikoin laajat alat viljelysmaatakin. Jyväskylän tienoilla satoi lunta ensi kerran lokakuun 19 p:nä ja tämä lumi jäi harvinaisen kylmän alkutalven pohjaksi joulukuuhun asti, jolloin luonnottoman kauan kestävät suvi-ilmat sen kokonaan sulattivat. Köyhyys oli suuri, ja ruttotauteja ilmaantui monessa paikoin. Valtiollinen taivas oli synkempi kuin koskaan ennen, tuli hävitti Porin ja Vaasan kaupungit, ja maan merkkimiesten rivistä tempasi kuolema Y. A. Wallinin ja M. A. Castrénin. Kuinka masentunut mieliala maassa oli, kuvaa valtaavasti J. W. Snellmanin viimemainitun haudalla pitämä puhe. Tuskin milloinkaan näytti Suomen tulevaisuus tuon suuren isänmaanystävän silmissä niin toivottomalta kuin silloin.