Hra Kesselbach käännähti ikäänkuin haluten varmistua asiasta; mutta sen sijaan hän nopealla liikkeellä sieppasi matkalaukkunsa, sujautti siihen kätensä, tempasi esille revolverin, tähtäsi sillä miestä ja laukaisi.
"Hui!" vähitteli vieras. "Te siis lataatte aseenne ilmalla ja äänettömyydellä?"
Hana naksahti toistamiseen, ja kolmannen kerran, mutta laukausta ei kuulunut.
"Vielä kolme panosta, Kapmaan valtias! Minä en tyydy ennen kuin olette sijoittanut kuusi luotia raatooni. Mitä! Te luovutte? Sepä vahinko… Te harjottelitte oivallisesti!"
Hän tarttui tuolin selkämystään, kiepautti sen ympäri, istuutui hajareisin ja virkkoi lepotuoliin viitaten:
"Ettekö istuudu, hra Kesselbach, ollaksenne kuin kotonanne? Savuke?
Ei minulle, kiitos. Pidän paremmin sikaarista."
Pöydällä oli laatikko; hän valitsi Upman-sikaarin, muodoltaan virheettömän, sytytti sen ja kiitteli kumartaen:
"Kiitos! Ja emmekö nyt pitäisi pikku pakinaa?"
Rudolf Kesselbach kuunteli häntä ällistyksissään. Kuka saattoi tämä kummallinen henkilö olla? Mutta nähdessään vieraansa istuvan siinä noin rauhallisena ja haasteliaana kävi hän kuitenkin vähitellen tyynemmäksi ja alkoi ajatella, että asema voisi saada ratkaisunsa ilman mitään väkivallan tai raa'an voiman tarvista.
Hän otti esille rahalompakkonsa, avasi sen, näytti melkoista setelitukkua ja kysyi: