"Chapman! Edwards!" säesti vieras vuorostaan. "Mitä te teette? Teitä tarvitaan!"
"Hyvä herra, minun täytyy pyytää teitä — käskeä teidän päästää minut ohitsenne."
"Mutta, hyvä herra Kesselbach, kuka teitä estää?"
Hän väistyi kohteliaasti tieltä. Hra Kesselbach astui ovelle, avasi sen ja hypähti taaksepäin. Oven takana seisoi toinen mies, pistooli kädessään. Kesselbach sopersi:
"Edwards… Chap…"
Hän ei lopettanut. Eteisen nurkassa hän näki kirjurinsa ja palvelijansa virumassa vieretysten, kapuloittuina ja köytettyinä.
Hermostuneesta ja herkästä luonteestaan huolimatta ei herra Kesselbachilta puuttunut miehuutta; ja sen sijaan, että ilmeisen vaaran tunto olisi häntä lannistanut, palautti se hänelle hänen kaiken joustavuutensa ja vireytensä. Masennusta ja hämminkiä teeskennellen peräytyi hän verkalleen uunin luo ja nojautui seinää vasten. Hänen kätensä hapuili sähkökellon nappulaa. Hän löysi sen ja painoi sitä, siirtämättä enää sormeansa pois.
"No?" tiedusti vieras.
Hra Kesselbach ei vastannut, vaan painoi yhä nappulaa.
"No? Luuletteko niiden tulevan, koko hotellin olevan hälyytetty, kun te painatte soittokellonne nappulaa? Katsahtakaahan taaksenne, niin huomaatte langan leikatuksi!?"