"Hyvä päivän työ!" huudahti Gourel. "Lupinin kolme apuria, portinvartijapariskunta ja Lupin itse… Kuusi kiikkiin yhdellä apajalla."
"Seitsemän", sanoi komisarius. "Yksi on sairaana, löysimme hänet vuoteen omana."
Hän vei Lenormandin erääseen lähellä vierashuonetta olevaan huoneeseen, jossa päällikkö ei ollut käynyt. Siellä makasi vuoteella vaaleatukkainen, hirveästi laihtunut mies, jolla oli valjut kasvonpiirteet ja isot mustat renkaat silmien ympärillä. Hänen vieressään oli pöydällä lääkepulloja ja pulvereita. Ja koko huoneessa oli sairaalan haju.
"Hän ei ole kuollut, vai mitä?" kysyi päällikkö.
"Ei, mutta ei paljoakaan puutu!"
"Haavottunut?"
"Ei; hän on ankarassa kuumeessa… Kuulkaa, hän hourii."
Mies sopersi joitakuita käsittämättömiä sanoja. Sitte hän huokasi syvään ja vaipui jälleen uneen.
Naulakossa riippui vaatteita, likaisia, kuluneita, risareunaisia.
"Tutki ne, Gourel", käski päällikkö.