"Mahdotonta! Tunnenhan minä toki Gourelin."
"Kenties on uni hänet pettänyt", huomautti tutkintotuomari.
Lenormand kohautti hartioitaan ja juoksi pohjakerran huoneuston ovelle. Hän oli muistanut edellisenä iltana ottaa vanhan palvelijan kimpusta avaimen. Hra Formerien seuraamana hän astui kiireisesti huoneustoon ja riensi palvelusväen käytävän kautta suoraa päätä sairaan miehen huoneeseen. Hän seisahtui kynnykselle kuin naulittu.
"Huh!" huudahti Formerie. "Täälläpä on kaunista! Totta tosiaan!"
Vuode oli tyhjä. Lepotuolissa istuen, kaksin kerroin, pää polvien välissä, veteli Gourel sikeätä unta.
Formerie tunsi koston suloisuutta. Hämmästyksestään tointuen hän huudahti:
"Hei, mallikelpoinen palvelija nukkuu! No, mitä nyt sanotte? Hän uinailee niin sikeästi, että hänen vankinsa pääsi häipymään kuin unennäkö, toivottaen meille kaikille hyvää yötä." Ja hän lisäsi äkillisellä totisuudella: "On vahinko, hra Lenormand, että te ette ryhtynyt vakavampiin toimenpiteisiin."
Etsivän osaston päällikkö ei kuunnellut. Äänettömänä tutkien huoneen jokaista soppea terävillä katseillaan hän hieroi sauvansa ryhmyä nyrkissään.
"Silti", vakuutti Formerie, "on tässä kerrassaan yliluonnollisen tapaista."
"Tässä ei ole mitään yliluonnollista."