Tuon henkilön tahallaan jättämän käyntikortin perusteella pantiin ensinnäkin murtovarkaus Arsène Lupinin tiliin; toiseksi pidettiin Lupinia noiden kolmen murhankin tekijänä.
Minä panen vastalauseeni näitä molempia erehdyksiä vastaan.
Teidän älykkäisyytenne on epäilemättä käsittänyt jälkimäisen: minä en surmaa ihmisiä.
Mutta minun täytyy saada julkisesti oikaistuksi edellinenkin: minä en ole se henkilö, joka saapui hra Kesselbachin huoneustoon. Tämä henkilö, osottaen hienotunteisuuden puutetta, jota minun tekee mieleni huomauttaa jokaiselle kunnon miehelle, varasti minun nimeni, käytti minun menetelmiäni ja häpäisi minua kömpelyydellään sekä rikollisella kevytmielisyydellään, luovuttaessaan salamurhaajan tikarille miehen, joka hänellä oli ollut kunnia rosvota.
Se sai minut punehtumaan häpeästä.
Ja eilis-iltana tämä kykenemätön johtaja, jonka täten leimaan sellaiseksi, viitsiikin antaa Jérômen, Marcon ja Marcon palvelijan joutua teidän käsiinne: kolmen uskollisen apulaisen, jotka entisinä aikoina olivat minun tovereitani ja jotka hän keräsi ympärilleen ainoastaan tuhotakseen heidät kompasteluillaan.
Ja lisäksi hän antaa itsensä joutua vangiksi minun nimelläni:
Arsène Lupinin nimellä!
Tämä on jo aivan liikaa. Minä tyhmästi vedettynä nenästä? Minä tarttuneena ansaan kuin koulupoika! Minä tehtynä naurettavaksi, ivattavaksi, halveksituksi, inhotuksi, vihatuksi!
Ei, tuhat kertaa ei! Minä en voi tyytyä tällaiseen lankeemukseen.
Lähden sen vuoksi liikkeelle yksinäisyydestäni, jossa olen viettänyt viimeiset neljä vuotta kirjojeni ja hyvän Sherlock-koirani seurassa; kutsun aseisiin kaikki ystäväni ja heittäydyn vielä kerran taistelun tuoksinaan.