"Nostakaa tulppana olevaa ametystiä. Näette pienen laatikon, jossa on joitakuita pastilleja. Antakaa madamelle yksi… yksi, ei enempää… ne ovat hyvin voimakkaita."
Hän katseli miten nuori nainen autteli ystävätärtänsä.
Hän oli vaaleatukkainen, hyvin yksinkertaisesti puettu, ja hänen kasvonsa olivat lempeät ja totiset, samalla kun niitä kuitenkin kirkasti myhäily silloinkin kun hän ei hymyillyt.
"Tuo on Geneviève", ajatteli ruhtinas. Ja hän toisteli itsekseen:
"Geneviève… Geneviève…"
Sillävälin rouva Kesselbach vähitellen pääsi tajulleen. Hän oli ensimältä kummissaan eikä näyttänyt käsittävän. Sitte hän muistinsa palatessa kiitti pelastajaansa päänsä liikkeellä. Ruhtinas sanoi syvään kumartaen:
"Sallikaa minun esitellä itseni… Olen ruhtinas Sernine…"
Toinen vastasi heikolla äänellä:
"En tiedä miten ilmaista kiitollisuuttani."
"Olemalla sitä laisinkaan ilmaisematta, madame. Teidän pitäisi kiittää sattumaa, joka askeleeni tälle suunnalle ohjasi. Saanko tarjota teille käsivarteni?"
Tovin kuluttua rouva Kesselbach soitti Lepolan ovikelloa ja sanoi ruhtinaalle: